YLE Radio 1

Suuren draaman tuntua ennakoiva Melodraama Taikaharpun johdantokuorossa löydämme hivelevää melodista kauneutta, avaruudellista tilantuntua ja kontemplatiivista laveutta ja majesteettisuutta grandioosiin myöhäisklassiseen tyyliin, jonka pehmeästi keinuvassa sivuaiheessa harpun heleänä kimmeltävät soinnit säestävät tenorisolistia pääaiheen kertauksessa, kun keskijakson välitaitteessa tämä laulaa taivaallisen kaunista legatolinjaa, joka tekisi eetwarttia kelle hyvänsä verdismin ja hänen edustaman lajityypin draamalliselle säveltäjälle. Paukun tremolon ja trumpettifanfaarien tahdittamassa trubaduurien ja ritarien kuorossa syntyvän deja vu-vauikutelman metamorfoosin käänteisen prosessin lopputuloksena kuva Verdistä plagioimassa salaa schubertin käsikirjpoituksia kirjaston uumenissa, vaikkakaan harmikseen ei yllä lyyrisessä kauneudessa, musiikillisessa monivivahteisuudessa, nyanssien tajussa tai soitinkoloristiikan käsittelyssään wienin suuren pojan, Schubertin tasoille, kansanomaisuuteen tyytyvässä ilmaisukielessään, joka kolahtaa rahvaan tajuntaan, kuten repertoaari antaa hyvin ymmärtää. Yllättävän vakavailmeisen sävyn supernaturalistisen sadunomaiseen aiheeseensa nähden saa 1. melodraama huomiota herättävissä orkestraalisten voimiensa viljelyssään ja dramaattisessa sykkeessään, mikä nostaa Schubertin ajan etevimpien musiikidramaatikkojen kärkikaartiin ollaksemme objektiivisia.

Kuoroissa Schubertin omintaklei9nen melodiikka yhdistyy vankkaan sinfoniseen rakennesunnitteluun ; tätä tapaa harvemmin esim. Verdin kuorokohtauksissa, joiden rakenne on selkeän simppeli, jopa liiassa määrin yleisä kosiskelevassa ja imartelevassa helppotajuisuudessaan.

Minusta Schubertin kamarimusiikkiteokset ovat yleensä kestoltaan liian pitkiä. Näppärät melodiat ovat tietysti monesti koskettavia, mutta säveltäjältä puuttui dramaturgian taju: hän ei osannut rakentaa osien välistä jännitettä siten, että sävellykset todella toimisivat ja usein osien määrä on vain liian suuri. Schubert rakasti omaa musiikkiansa liikaa, hän ei osannut panna biisiä poikki. Välillä tunninkin mittaiset kamarimusiikkiluritukset puuduttavat sitkeimmänkin musiikinystävän pakaralihakset.

Tuota Mikin jaaritusta en tosin jaksanut lukea, otaksuin että se on sitä tavanomaista tajunnanvirtaa. Tuo kirjoittamani tuli muuten vain mieleen Schubertista.

Ei se niin ihmeellinen ole kuin annat tekstissäsi ymmärtää.. Pinnallista skeidaa..

MusaOpiskelija kirjoitti:Ei se niin ihmeellinen ole kuin annat tekstissäsi ymmärtää.. Pinnallista skeidaa..

Ihmeellinen ja valtavan lumoava, jopa hieman harmaana äänityksenä, mutta se tehoaa aina niin kuin Verdi ei oikein koskaan. Tuttavani luuli sitä Bruckneriksi sen massiivisesta soitinnuksesta johtuen. Weberin mestriteokset ovat laihaa antia sisällöltään tähän jatkuvasti inspiroivaan musiikiin verrattuna, jotkut harvat melodraamajaksot ovat ehkä hiukan paikallaan polkevia uuden temaattisen aineksen tai kehittelyn antaessa odottaa itseään hiukan liian kauan, mutta eräs suurimmista 1800-luvun draamallisista musikkiteoksista on eittämättä kyse, ja ensi vaikutelma on hätkähdyttävä; näin maskuliinista ja dramaattisen iskevää musiikkia ja kuorojen äärimmäisen vaihtelevaa melodista kauneutta harvoin tapaa kenelläkään oopperasäveltäjällä. Weber on pelkkää pinnallista subrettidiivailupuskafarssimaalaishölmöilyoperettia Schubertiin verrattuna; myös muissa teoksissa. Schubert lienee ollutkin oikeassa haukkuessaan Weberin Euryanthea, joka pesoonallisessa voiman puutteessaan maalailee vielä klassismin aikuisia kliseisiä sävellystekniikoita ja atmosfäärejä. En kai minä nyt muuten kuuntelisi Schubertin oopperoita silloin kun yleensä kuuntelen jos en nauttisi ja lumoutuisi iistä 100 kertaa enenmmän kuin Wagnerista, Verdistä, Rossinista, Weberistä jen. Hohhoijaa, työ kutsuu taas aamulla; ellen narraa, hopi hopi.

Mitäs siellä radiossa muuten nykyään paasataan, kun en koskaan enää jaksa kuunnella, ai ei mulla muuta ollukaan, leikikkää pienessä piirissänne, moro. Nährään ehkä joskus tai sitten ei.

kerrankin kun musiikki Schubertin oopperassa palvelee draamallista sisältöä, tulematta itsetarkoitukseksi, sekään ei kelpaa. paholaisen huvilinna on puolestaan melodiikaltaan hurmaavalla tavalla oikea, mutta sitäkään ei kuule juuri koskaan. sensaatio.

"Minusta Schubertin kamarimusiikkiteokset ovat yleensä kestoltaan liian pitkiä."

Pitkiä ne ovat, mutta ei mielestäni liian pitkiä. Kolmesta viimeisestä kvartetosta en voi sanoa, kuin että ne kolahtavat täydellisesti. Samoin jousikvintetto ja pianotriot B-duuri ja Es-duuri. Myös viimeiset pianosonaatit ovat suuremmoisia. En keksi miten niitä voisi lyhentää menettämättä jotakin. Mutta kumpikin mielipide edustaa subjektiivisuutta, tyytykäämme siihen.

Ehkä Schubertin musiikki ei sisällä niin suurta arkkitehtoonista tasapainoa, kuin monen muun neron kohdalla, mutta melodioiden ja harmonioiden luonnollisuus tekee teoksista luontevia, pitkinäkin.

yoha kirjoitti:"Minusta Schubertin kamarimusiikkiteokset ovat yleensä kestoltaan liian pitkiä."

Pitkiä ne ovat, mutta ei mielestäni liian pitkiä. Kolmesta viimeisestä kvartetosta en voi sanoa, kuin että ne kolahtavat täydellisesti. Samoin jousikvintetto ja pianotriot B-duuri ja Es-duuri. Myös viimeiset pianosonaatit ovat suuremmoisia. En keksi miten niitä voisi lyhentää menettämättä jotakin. Mutta kumpikin mielipide edustaa subjektiivisuutta, tyytykäämme siihen.

Ehkä Schubertin musiikki ei sisällä niin suurta arkkitehtoonista tasapainoa, kuin monen muun neron kohdalla, mutta melodioiden ja harmonioiden luonnollisuus tekee teoksista luontevia, pitkinäkin.

Todellakaan oo mitään liian pitkiä. Lionel Salter kirjoittaa:" Niissä ilmenee täydellinen tasapainoisuus lyyrisen kekseliäisyyden ja varman rakennesuunnittelun välillä" viimeisissä kvartetoissa ja pianotrioissa for example, mutta Raipehan ei tunne varhaisisa kvartettoja, joista monet päihittävät Haydninkin innovatiivisuudessaan ja dramaatisessa voimassaan , kuten D 46, 74 ja 112, 16 - 17 vuotiaalta nerolta, ja sopeutuvat hyvin klassisiin rakennekaavoihin.

Olin eilen ekstaasissa kuunnellessani huumaannuttavan sinfonista melodraama Taikaharppua kahta viimeistä näytöstä ja tuntuyi kuin sydän olisi halunnut laajentaa rintakehääni ja pakahtua kipeätä tekevästä kauneuden tunteesta; ihan muurta kuin sovinnaiset Haydnin Michael veljen messut, joita taas yritetään kovasti mainostaa; tylsää ja väritöntä sekä mielikuvituksetonta muiiikkia.

Vaikeaa kuvitella mitään ikävystättävämpää, pitkästyttävämpää ja unettavampaa kuin saksalainen lied, Suupert mukaanlukien. Hohoijaa.
Niin hiton tekotaiteellista mutta yksitoikkoista.

VeHy kirjoitti:Vaikeaa kuvitella mitään ikävystättävämpää, pitkästyttävämpää ja unettavampaa kuin saksalainen lied, Suupert mukaanlukien. Hohoijaa.
Niin hiton tekotaiteellista mutta yksitoikkoista.

Meitä on moneen junaan.

Itselläni on nimenomaan sellainen tuntuma, että lied on nimenomaan musiikkia ei-niin-pitkäjänteiselle-ihmiselle. Kokonainen draama mahdutettu pariin minuuttiin, jonka aikana käydään läpi laaja repertuaari vivahteita, tunteita, musiikkillisia yksityiskohtia ja nämä kaikki sulautuvat luonnolliseen kaareen, joka kaartaa koko laulun yli.

Miten perustelet tekotaiteellisuuden ja yksitoikkoisuuden?

Saksalainen lied, jos mikä, on koeteltu ajan kuluessa huippumuusikoiden (pianistien ja laulajien, jopa kapellimestreiden) hampaissa, ja harvassa ovat ne äänet, jotka väheksyvät niiden musiikillista arvoa.

Itse olen taipuvainen nostamaan vain kädet pystyyn, jos jonkin säveltäjän tai tyylisuunnan musiikki ei aukene. Voin vain toivoa, että joskus myöhemmin sen nerous avautuu minulle.

Mikki Hiiri kirjoitti:pakahtua kipeätä tekevästä kauneuden tunteesta;

Kuuntelin eilen illalla Bachin Das Wohltemperierte Klavier I:n gis-molli preludia ja fuugaa Andras Schiffin soittamana, ja jotakin pakahduttavan kaunista on siinä fuugassa, se on murheen keskellä lempeää ja lohdullista.

VeHy kirjoitti:Vaikeaa kuvitella mitään ikävystättävämpää, pitkästyttävämpää ja unettavampaa kuin saksalainen lied, Suupert mukaanlukien. Hohoijaa.
Niin hiton tekotaiteellista mutta yksitoikkoista.

Minusta Schubertin parasta antia ovat juuri hänen yksinlaulunsa, mutta sehän on vain henkilökohtainen mielipiteeni.

Sivumennen sanoen: pidän kaikkea Mikin Schubertista kirjoittamaa täytenä huuhaana, koska häneltä puuttuu vähäisinkin kriittisyyden ripe. Sch. oli hyvä säveltäjä, muttei millään tavalla sen täydellisempi kuin vaikkapa Mendelssohn (ihan hatusta vetäisty vertailukohde).

Olen itse myös suuri Schubertin ystävä, mutta en sillä tavoin kuin arvoisa Mikki Hiiri, sillä tunnustan myös muita säveltäjiä. Aikani jaksoin lukea noita analyyseja Schubertin teoksista, mutta nyt täytyy myöntää, etten jaksa niistä enää juuri kiinnostua. Hieman kriittisempää otetta kaipaisin niihin minä myös.

Mortimer kirjoitti:

VeHy kirjoitti:Vaikeaa kuvitella mitään ikävystättävämpää, pitkästyttävämpää ja unettavampaa kuin saksalainen lied, Suupert mukaanlukien. Hohoijaa.
Niin hiton tekotaiteellista mutta yksitoikkoista.

Minusta Schubertin parasta antia ovat juuri hänen yksinlaulunsa, mutta sehän on vain henkilökohtainen mielipiteeni.

Sivumennen sanoen: pidän kaikkea Mikin Schubertista kirjoittamaa täytenä huuhaana, koska häneltä puuttuu vähäisinkin kriittisyyden ripe. Sch. oli hyvä säveltäjä, muttei millään tavalla sen täydellisempi kuin vaikkapa Mendelssohn (ihan hatusta vetäisty vertailukohde).

Mittasuhteiltaan laajamuotoisimmat, orkesteriosuuksien runsaudessa ja keinovarojen yksityiskohdissa tuhlailevimmat sopraanoaariat Schubertilla löydämme Paholaisen huvilinnasta Luitgarden ja ehkä Wirtininkin suuhun pantuina n. 200 tahdin mittaisina, joista hra Einsteinin mukaan voisi kirjoittaa kokonaisen esseen miten Schubert käyttää niiden soitinnuksessa pasuunoita. Se lisäksi pisin ooperaduetto 220 tahtisena kuuluu tämän värikkään ja nyanssirikkaan teoksen bonuksiin dramaattisita vaikutusta unojhtamatta.

Kaiken muun hyvän lisäksi kirsikkana kakun päällä leivonnaisreseptejä lainatakseni Schubertin meloodinen mestaruus ja pesoonallinen lyyrillinen omaperäisyys sekä lyyristen ja dramattisten ainesten summa on optimaaliesa suhteessa sekoitettuna sähkövatkaimella kuohkeaksi ja makeaksi kakkutaikinaksi lisättynä suussa sulavalla pehmeällä suklaakuorrutuksella ja teelusikallisella ripauksen sukuria. Kukapa sellaista vastustaa voiskaan? Ehkäpä Stockhausen?

Kyseinen duetto ylittänee mitoiltaan Alfonso ja Estrella-oopperan I-näytöksen Adolfo ja Estrellan kolmitaitteisen, rakenteeltaan fantasioivan hidas-nopea-hidas, dueton voimakkaan dramaattisine keskijaksoineen, jossa Schubert ei käytä pasuunoiden jyhkeää ja raskasta sointia kuin antaakseen Adolfon rakkautta anoville voimaperäisille vetoomuksile lisää pontta ja uskottavuutta kontrastina Estrellan hauraalle epäröinnille ja vastusteluille.

Suokaa anteeksi professorille ja mestarikokille, joka loukkasi berlusconin hyvää makua, moitittuaan ankarasti italialaisen oopperan maneereja.

VeHy kirjoitti:Vaikeaa kuvitella mitään ikävystättävämpää, pitkästyttävämpää ja unettavampaa kuin saksalainen lied, Suupert mukaanlukien. Hohoijaa.
Niin hiton tekotaiteellista mutta yksitoikkoista.

Luonnollisuus kunniaan; ja sitähän Schubert on jos kuka. Täydellinen vastakohta Bachin ja Schönbergin tekniselle jippoilulle ja Bethovenin konstruktiivisuudelle.Siksi kai EU:n perustuslakikin kaatui, Ilon hymi, ja pyh!

Sittenhän Schubertilla, kumotakseni vielä perusteeellisemmin Mortimerin väitteen hänen kamarimusiikinsa pituudesta, kompakti ja viehkeä E-duuri kvartetto G 353, 19. ikävuodelta, jota leimaa hieno kehittelytekniikka ja kaunis temaattinen työ yhdistyneenä hyvin lujaan beethoveniaaniseen rakenteeseen kohti Beethovenin sonaatti-allegro formaatin koneptiota, jossa melodisesta kaarroksesta tai idusta, tai rytmikuviosta kehkeytyy laaja sinfoninen, toisinaan kudosteknisesti tekstuuriltaan miltei orkestraalinen rakenne. Tai harmonisesti rohkea ja profeetallinen kromatiikan sävyttämä D 68, säilnyt 2-osaiena torsona, jonka hetkittäiset deja vu-alluusiot yhdistävät Beethovenin vimeisen kauden tuotantoon.Ellei sitten kvarteton D 87 lyyrisyys ole mieleen tai kvarteton osien D 103 ja 703 synkkä runollisuus.

Olin muuten humaltunut viikonloppuna D 353, Die Zwillingsbrüderia ja Alfonsiakin kunnellessani, Heissan.

Myös ne 2 15-vuode iässä lähinnä kotitarpeisiin sävellettyä kvartettoa osoittavat, jos eivät vielä suurta yksilöllisyyttä, niin ainakin, toisin kuin Salter tähdentää Suuret säveltäjät-kirjassa, irtutumista haydnilaisesta peristeestä pikemminkin kohti bethoveniaanista muodon tiivistymistä sonaattiallgrovoimavarojen hallintaa ja irtautumista halitsevista sävellajisuhteista kohti romantiikan tunnevomaista ja impulsiivista ilmaisua. Pidän niistä joka tapauksesa enemmän kuin klassisen kurinalaisista Haydnin pappakvartetoista, niin hienoja ja täynnä kekseliäisyyttä kuin ne ovatkin. kuvcitelkaa; 15-vuotias kaveri tulee täydellisestä tuntemattomuudesta ja sanoo kuka täällä rules!

Hyss Morti , Tyst ny!

Kuuntelisin kyllä Schubertia, mutta lainaamani levy on joutunut kadoksiin ja kirjastosta alkavat jo kysellä sen perään...

Mikki Hiiri kirjoitti:Olin muuten humaltunut viikonloppuna D 353

Niin minäkin, Alko 013.

Mortimer kirjoitti:

Mikki Hiiri kirjoitti:Olin muuten humaltunut viikonloppuna D 353

Niin minäkin, Alko 013.

Kyse lienee nyt älyllisesti korkeatasoisemmasta humaltumisesta, älyn vapautumiseta tahdon palveluksesta, eikä viimeisenkin älyllisen ajattelun tuhoamisesta solumyrkyillä eläimellisten vaistojen maille. Makuulla ajattelu on eri asia kuin jokin ruumiillinen toiminta samassa asennossa.

On se vaan niin hupaisaa, että Paciuksen LeonorAN MUKA-AARIAsta on tullut niin suosittu, että se ohittaa Luitgardenkin yleisönsuosiossa harmonisen rakenteensa yliyksinkertaisuudessaan ja vokaaliosuutensa melodialinjansa totunnaisen pikkuporvarillisessa sentimentaalisuudessa. Sievistellään pikkuisen Ylen tyyliin, ja sitä rataa.