YLE Radio 1

Varsinkin aikaisemmin, kun kuuntelin musiikkia nykyistäkin intensiivisemmin ja voimakkaiden musiikillisten elämysten kokeminen, sävellysten pinnanalaisia, usein niiden kauniin ja viekoittelevan kuoren alla piileviä syvempiä kerroksia alitajuisesti luotaamalla muodostui pääasiallisesti itsetarkoitukselliseksi kuunteluprosessin pyhittäväksi toiminnaksi, olin täysin vakuuttunut siitä, että se ns. taivsaten valtakunta tai paratiisi, taikka miksikä sitä nyt kutsuisi, josta papit ja teologit aina saarnaavat, on aivan konkreettista todellisuutta ja läsnä tässä ja nyt, kenen tahansa ulottuvilla, henkisesti ylivertaisten suoritusten tekijöiden, taiteellisten ja musiikillisten nerojen, taiteellisen luomistyön suursaavutuksissa, eikä odottamassa meitä jossakin tuonpuoleisessa, epämääräisessä, kuoleman jälkeisessä fiktiivisessä olotilassa, jonka hypoteettista ja täysin epätodennäköistä ja irrationaalista realisoitumista ja toteutumista odottaessaan ihminen heittää hukkaan ja tuhlaa koko elämänsä elättämällä turhia ja koskaan toteutumattomia toiveitaan.

Koko idean ydin piilee vain siinä, että tämä jokaisen ihmisen ulottuvilla oleva paratiisi pitää vain itse suurta vaivaakin näkemällä löytää luovien nerojen pyhityksen hetkellä luomista ja maailmaan synnyttämistä hengentuotteista, mikä, vaikka vaatii kyllä vastaanottajalta itseltäänkin henkistä kapasiteettia, vastaanotto-ja eläytymiskykyä, mutta jotka parhaassa tapauksessa muokkaantuvat ja muuntuvat aktiivisessa kuunteluprosessissa ihmisen aivoissa paratiisinkaltaiseksi ja kokonaisvaltaiseksi, mutta todelliseksi korkeammanasteiseksi henkiseksi olotilaksi, elämysperäisiksi psyykkisiksi kokemuksiksi, jotka pitävät sisällään sen todellisen ihmeen, jota ihminen turhaa etsii ja jonka kuvittelee saavuttavansa itsensä ulkopuolelta, fyysisinä kokemuksina, utopistisista, epätodellisista maailmoista. Ellei sitten satu niin onnellisesti, että henkilö itse on luova kyky, jota hengen lento luovan aktin muodossa vapauttaa hänet materian raskaasta taakasta: "Mozart sovittaa paljon siitä, mitä elämä on jäänyt meille velkaa" (Hildesheimer)

Adolf Goldschmittin kirjoittama Mozart-elämäkerta, "Mozart - nero ja ihminen", teki minuun aikoinaan, 15 - 16 vuoden ikäisenä suuren vaikutuksen ja sai näköjään herkistettyä hyvin Mozartille vastaanottaivaiseen olotilaan, jossa erästä Mozartin pianokonserttoa (n:o 19, F-duuri, Maurizio Pollini, piano ja Karl Böhmin johtama Berliinin filharmonikot), ja etenkin sen 2 ensimmäistä osaa LP:ltä stereokuulokkeilla kunnellessani, koin erään syvimmistä ja vaikuttavimmista musiikillisista ja ylimalkaan emotionaalisista elämyksistäni elämässäni milloinkaan, jolloin musiikkiin syvälle kätkeytynyt syvin tunne, jonka säveltäjä itse on pakostakin kokenut teosta luodessaan oli nouseva esiin ja jäävä jäljelle, tuntien ikään kuin joutuneeni näköaistimuksena mieleeni voimakkaasti hahmottuneen hehkuvan kirkkaan ja kuumottavan, auringon tai hehkulampun kaltaisen valoilmiön, valoa loistavan pallomaisen objektin sisälle, musiikin syvällisen vaikutuksen täysin valtaamana, fysiologisina oireina jonkin verran kylmää hikeä valuneessa, kauttaaltaan muutoin paikoilleen kiven lailla jähmettyneen, ja yhtä kylmässä, mutta äärimmäisen levollisessa ruumiissani sydämeni ja valtimoni nivustaipeita myöten, voimakkaasti jyskyttäen, kuin valon ja rakkauden hengen vaikuttamana syvässä transsin-tai ekstaasinkaltaisessa hurmioituneessa psykofyysisessa olotilassa, muitamatta tuosta musertavan voimakkaasta, lähinnä aivojen ja sydämen alueelle keskittyneestä psyykkisestä olotilasta vähitellen toivuttuani, juuri kuulemastani tutusta musiikista tuon taivaallista nuottiakaan.

Silloin en voinut olla ajattelematta, vaikkakin lapsellisuuttani, että olin nähnyt jumalan, kuin Händel Messiaan Halleluja-kuoroa säveltäessään. "Pyhän Jumalan loistavat kasvot". Jumala näet kun on vain uskon asia.

Enpä näin ollen oikein jaksa uskoa, että kirjoja ja kirjallisuutta lukemalla, oli se sitten romaanitaidetta taikka runoutta, taikka että elokuvia ja maalaustaidetta katselemalla, voisimme kokea yhtä voimakkaita elämyksiä kuin musiikkia keskittyneesti kuuntelemalla parhaimmillaan on mahdollista.

Kun minulla on ollut vaikeaa ja ajatukset ovat vain hakanneet päässä samaa rataa eikä ulospääsyä ole näkynyt missään, niin Mozartin Requiem ja Tchaikovskyn viulukonsertto ovat jotenkin auttaneet, molemmat.

Toisaalta kesäaamuinen holiporukan ilo puistossa Elviksen musiikin ääressä sai aikaan sen, että hyväntuulisena astuin ratikkaan ja lähdin töihin.

Jorman puheen käsitän hyvin. Mikki Hiirenkin melkein loppuun asti mutta en kuitenkaan sen viimeistä kohtaa. MH kirjoittaa:Enpä näin ollen oikein jaksa uskoa, että kirjoja ja kirjallisuutta lukemalla, oli se sitten romaanitaidetta taikka runoutta, taikka että elokuvia ja maalaustaidetta katselemalla, voisimme kokea yhtä voimakkaita elämyksiä kuin musiikkia keskittyneesti kuuntelemalla parhaimmillaan on mahdollista.

Minulle moni kirja avaa portit. Siinä vaaditaan myös keskittymistä. Kirjojen kieleen, samoin kuin kirjeiden tai elokuvien henkilöiden repliikkeihin voi rakastua. Tunne voi olla pakahduttava. Elokuva saattaa näyttää vain pintaa, mutta se voi kyllä sattua sydämeenkin. On kyseessä sitten mykkäfilmi tai äänielokuva, niin siinä operoivat myös äänet. On sitten kyse ihmisistä, heidän sanoistaan tai ajatuksistaan, katuvilinästä tai muusta. Paljon tapahtuu katsojan/kokijan omissa aivoissa. Valkokankaan valot ja varjot, liikkeiden suunnat luovat maailman, joka voi olla sykähdyttävä. Jo pelkkä elokuvan alkutekstien kuvajakso voi graafisesti olla sellainen, että sen suunnittelua voi ihailla monet kerrat.
Jos mikä taiteenlaji niin elokuva taiteen alalajina tai minne sen sijoittaakin, kykenee käyttämään musiikkia hyväkseen rytmittämään, puhumaan alitajunnan kautta, toimimaan aktiivisesti kerronnassa.

Marja Salonen kirjoitti:Kun minulla on ollut vaikeaa ja ajatukset ovat vain hakanneet päässä samaa rataa eikä ulospääsyä ole näkynyt missään, niin Mozartin Requiem ja Tchaikovskyn viulukonsertto ovat jotenkin auttaneet, molemmat.

Toisaalta kesäaamuinen holiporukan ilo puistossa Elviksen musiikin ääressä sai aikaan sen, että hyväntuulisena astuin ratikkaan ja lähdin töihin.

Jorman puheen käsitän hyvin. Mikki Hiirenkin melkein loppuun asti mutta en kuitenkaan sen viimeistä kohtaa. MH kirjoittaa:Enpä näin ollen oikein jaksa uskoa, että kirjoja ja kirjallisuutta lukemalla, oli se sitten romaanitaidetta taikka runoutta, taikka että elokuvia ja maalaustaidetta katselemalla, voisimme kokea yhtä voimakkaita elämyksiä kuin musiikkia keskittyneesti kuuntelemalla parhaimmillaan on mahdollista.

Minulle moni kirja avaa portit. Siinä vaaditaan myös keskittymistä. Kirjojen kieleen, samoin kuin kirjeiden tai elokuvien henkilöiden repliikkeihin voi rakastua. Tunne voi olla pakahduttava. Elokuva saattaa näyttää vain pintaa, mutta se voi kyllä sattua sydämeenkin. On kyseessä sitten mykkäfilmi tai äänielokuva, niin siinä operoivat myös äänet. On sitten kyse ihmisistä, heidän sanoistaan tai ajatuksistaan, katuvilinästä tai muusta. Paljon tapahtuu katsojan/kokijan omissa aivoissa. Valkokankaan valot ja varjot, liikkeiden suunnat luovat maailman, joka voi olla sykähdyttävä. Jo pelkkä elokuvan alkutekstien kuvajakso voi graafisesti olla sellainen, että sen suunnittelua voi ihailla monet kerrat.
Jos mikä taiteenlaji niin elokuva taiteen alalajina tai minne sen sijoittaakin, kykenee käyttämään musiikkia hyväkseen rytmittämään, puhumaan alitajunnan kautta, toimimaan aktiivisesti kerronnassa.

Musiikki ja sävelet ovat soivana materiana sinällään jotakin paljon todellisempaa, konkreettisempaa, käsinkosketeltavampaa, toisaalta abstraktimpaa, ja samalla universaalisuudestaan ja ilmenemismuodostaan johtuen ylevämpää kuin sanat, ja niistä muodostuva puhuttu kieli, joka on vain ihmismielen keksimä kulloisiakin käytänöllisiä tarkoitusperiä ja jokapäiväistä elämää , ilman transsendenttisia ulottuvuuksia ja metafyysisiä merkityksiä oleva kommunikoinnin väline ja muoto olioiden välillä, jolla on lisäksi tietty tarkalleen ennalta sovittu ja määritelty, myös käsitteellinen, merkitys ja vastine ulkoisessa, aineellisessa todellisuudessa, jonka heijastusta ne käsitteinä ainoastaan ovat ja palvelevat, jossa ne ovat subjektiivisen tarkastelun kohteena oleviin kappaleisiin välilisesti sidoksissa ikään kuin orjat kaltereidensa takana selleissään ja tyrmissään, eikä niillä tästä johtuen ole sellaista itseisarvoa ja omaa, ulkoisista tekijöistä vapaata, erillistä ja riippumatonta autonomista asemaa tai sointimaailmaa, jossa ne eläisivät sävelten lailla ikään kuin itsenäistä, korkeampaa, henkistyneempää ja puhtaampaa elämää, vaan ne niille annettua tehtäväänä noudattaen pelkästään toistavat ja kaksintavat jo nähtyä ja koettua ulkoista maailmaa verbaalisella tasolla, äänteiden ja sanojen muodossa.

Arvostan mielipidettäsi, koska käsitän sen tulevan omasta kokemuksestasi välittömänä. En kuitenkaan olisi aivan noin taiteen eri lajeja rankkaava. Käsityksesi on mielestäni jollain tavalla yksioikoinen. En ala väittelemään asiasta. Selitän vaan oman kantani asiaan.

1) Koet musiikin kovin puhtaana. Se on, uskon, kaikkein abstraktein taidemuoto, mutta sen puhtauteen en usko. Siihen tulee historian saatossa kerrostumia, joita se kantaa mukanaan aivan kuten muutkin taiteet. Esimerkkinä vaikka Wagner/Hitler -yhdistelmä, joka ei ole vielä täysin purkautunut.

2) En koe kaikkea muuta orjaan osaan asetettuna ja alisteisena, kaltereiden takana. Kun menen, sanokaamme vaikka katedraaliin, koen siellä tilan tunteen, mittasuhteet, värit. Monet asiat ovat muodostamassa jotain siitä, mitä tuossa rakennuksessa koen.

3) Kun näen tauluja, tekijöinä esim. Bonnard, Braque, Gris, Pietro della Francesca, näen värien ja muotojen kirjon, jonka ovat jo monet minua ennen nähneet ja kokeneet. Tekijöiden aikaansaannoksen ohella on myös läsnä se tilanne, jolloin työt tehtiin mutta värien, muotojen kieli puhuu minulle suoraan tässä päivässä. Olematta suoraan maalauksen edessä, voin palauttaa sen mieleeni ja kaivata sitä.

4) Äidinkieli on jotain kovin konkreettista ja abstraktia samalla. Se on jotain mitä olen syntymästäni asti kuullut, koska olen Suomessa syntynyt. Äidinkielen arvoa en voi mitata. Se on itseisarvo. Se välittää minulle kirjoitettuna sanojen suhteen toisiinsa, sanojen värin, tunnelman, ajatuksen. Puhuttuna se kertoo sävyillään, painotuksillaan, sanavalinnoillaan (esim. ilta/ehtoo) puhujasta, hänen taustastaan, hänen suhteestaan minuun. Se välittää minulle rakkaimpia mahdollisia asioita maailmassa. En välitä siitä, onko siinä transsendenttisia ulottuvuuksia tai metafyysisiä merkityksiä. Se toimii kollektiivisesti.

5) Koska olen urgri ja vielä hämäläinen, arvostan suuresti hiljaisuutta vaikka ei ehkä uskoisi. Hiljaisuus ja puhumattomuus ovat ilmaisuvoimaisia kieliä. Ne ovat osa keskittymistä. Onnellisin ehkä olen, jos itse teen jotain, maalaan tosissani esimerkiksi vaikka sijoitan työni omaan piiriini en suhteeseen yleiseen taidekenttään.

6) Elokuvasta vielä: tuo varjomaailma on vaikuttava. Tiedän että henkilöt ovat kuvattuja ihmisiä rooleissaan tai dokumentissa keskellä tapahtumia mitä lie. Varjojen ja valojen kautta seuraan tarinaa tai kuvakavalkaadia, jossa kuva toisen vieressä ei ole laskutoimitus vaan siinä kulkee kuvien historia nykyisyydessä vanhojen konventioiden mukaan. Välillä joku työ kykenee koskettamaan jotain alitajuista minussa. On kyseessä peruskuva, jonka yli en voi noin vain hypätä tai varjomaailma muodostuu jostain ihmeellisestä syystä todemmaksi kuin tosi. Pidän enemmän mustavalkoisista kuvista ja mykkäelokuvat ovat kovasti mieleen mutta eivät väri eikä äänikään haittaa. Jos haluan oikein rentoutua, niin katson nauhalta John Fordin elokuvan Young Mr. Lincoln, joka sanaleikein, kuvakerronnan yksinkertaisin muodostelmin kuljettaa tarinaa minun nautittavakseni.

Musiikkiakaan ilman en selviäsi, kuten jo mainitsin - en siis halua viedä aihetta sivuun - mutta olen rajoitteinen siinä suhteessa. Osin siksi ja myös syystä että näin ajattelen puolustan myös näitä muita. En asettaisi niitä tärkeysjärjestykseen. Mielipidettäsi arvostaen mutta hieman toista mieltä ollen lämpimästi Marja

Ja jos suinkin vain sallitte, tässä pari muutakin kiintoisaa alan ammattilaisen näkemystä:


Kapellimestari Zubin Mehta, joka on oikeaoppinen parsilainen, kertoo:" Parsilaisten pitäisi rukoilla kerran tunnissa joka päivä, mutta aivan siihen minä en kykene. Minä rukoilen omalla tavallani. Jotain Bruck´nerin sinfoniaa johtaessani tunnen olevani lähempänä Jumalaa kuin yksikään kirkossa kävijä. Musiikki on jotain sellaista mitä voin koskettaa, jotain kaunista ja täydellistä, Mitäpä jumala olisi muutakaan kuin täydellisyys itse."

Kapellimestari James Levine sanoi kerran:" Eräs kaikkein suurimpia mysteerioita tällä planeetalla on musiikin universaalinen kommunikaatio. Sen kyky välittää mielialoja ja tunteita intensiteetillä ja välittömyydellä, joka muistuttaa miltei sähkövarausta. Hyvä esimerkki tästä on runo, jonka olemme ehkä tunteneet lapsuudesta saakka. Mutta kun sitten opimme sen sävellettynä, emme pysty enää milloinkaan ajattelemaan tätä runoa ilman siihen sävellettyä musiikkia. Eikö totta? Sävellys välittää runon ytimen ja syvimmän tarkoituksen paljon syvemmin kuin ne sanat, joilla se on kirjoitettu".

Tähän näkemysten kirjoon voisi lisätä claudio Abbadon näkemyksiä musiikista. Näin pohtii entinen Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestari Abbado:" minun on vaikea pukea omia, kuolemaan liittyviä ajatuksia sanoiksi. Sanat ovat maahan sidottuja kuten mekin. ne ovat kiinteitä, ja niillä on rajansa. Voisin kuvailla omia kuoleman käsityksiäni - loputonta ja rajatonta jatkumoa - paljon paremmin musiikin avulla, koska musiikki ei tunne rajoja. Ei minkäänlaisia rajoja." Abbado pystyy kuvailemaan käsitystään maailmankaikkeuden äärettömyydestä paljon paremmin musiikin avulla, koska musiikki on hänelle mystinen kokemus. "Minun on mahdotonta kuvailla sanoin, mitä musiikki merkitsee minulle. mutta kaikki mitä teen tai sanon liittyy musiikkiin".

Suurten säveltäjien luomukset ovat itsessään ikään kuin suuria maailmankaikkeuksia, johon matkatessaan yksilö voi kylpeä autuaaksi tekevässä itseunhossa, mutta joutuu joka kerta pettymään karvasta kalkkia niellen laskeuduttuaan taivaallisista sfääreistä maankamaralle, kohdaten itsensä pieneksi ja mitättömäksi tuntien kaikkialta tajuntaan tunkeutuvan aistit turruttavan ja latistavan materialistisen arkitodellisuuden, jonka vangiksi kahlehdittuna oma minuus päästää tuskaisen huudon ja tahtoo kuolla henkisesti pois.

Ajattelin piipahtaa rentoutumassa täällä vielä iltasella, koska olen ollut kovin konkreettisessa työssä. Siivonnut ja pessyt astioita. Konkretiasta käsin vastaan heti.

Käsitän, että teitittelet minua ja se merkitsee aina jotakin kun toinen on sinutellut. En halua hypätä varpaille. Olenhan ilmaissut, että mielikseni luen musiikkiketjuja jo niissä olevien mielipiteiden vuoksi. Myös tiedon vuoksi.
No, olisinhan voinut vain vastata otsikon mukaan, mutta olit kuin tarjottimelle laittanut esiin arveluja ja väittämiä, joiden kanssa en ollut enkä ole samaa mieltä. En kuitenkaan ala kinaamaan asiasta. Sinä olet tuota mieltä ja Sinulla on siinä suhteessa tietoja plakkarissa. Esittämäni perusteet olivat vain omiani, maijameikäläisen mietintöjä. Eivät sen kummempia. En jatka tästä enempää.
Terveisin Marja

jotain

Lopusta luin viestin kuin se olisi kirjoitettu: itse olet natsi.

Mutta asiasta eli Wagner/Hitler-yhdistelmästä.
Enhän tarkoittanutkaan, että Wagner säveltäjänä oli natsi tai ihmisenä natsi sen kummemmin. Hitler ihastui hänen musiikkiinsa ja käytti sitä estoitta. Tästä tuli yhdistelmä, joka mielestäni ei ole vielä täysin purkautunut. Ei kai muuten konsertteja peruttaisi Israelissa, jos ohjelmistoon on merkitty Wagnerin musiikkia. Niinkin on tapahtunut.

Aivan kuten moni suomalainen maalaus sai 1800-1900-lukujen vaihteessa kantaakseen vastarinnan merkkejä tuolloista emämaata Venäjää vastaan, aivan samoin voi sävellys saada näitä historiallisia kerrostumia oli ne sitten tarkoitettu siihen tai ei.
Näin myös Sibeliuksen Jääkärinmarssista tuli äkisti poliittinen kannanotto ei niinkään Venäjää vastaan vaan Suomen punaisia vastaan. Näin se tulkittiin pitkään ainakin punaisella puolen vaikka jääkäreiden joukossa heitäkin oli runsaasti. Samoin Marseljeesin vaikutus laajeni Ranskan ulkopuolelle käsittämään kaikkia kansoja sävellykseen liityvien sanojen vuoksi.

Teokset, ovat ne sanallisia, maalauksia tai sävellyksiä, elävät ajassaan ja ajassa myös syntymänsä jälkeenkin. Niiden merkitykset, sisäiset viritteet, voivat muuttua.

Wagner oli kyllä rotutietoinen ihminen. Hänen ystäväpiiriinsä myös kuului henkilöitä, joille rotuoppi oli hyvinkin tärkeä. Ei kansallissosialismi noussut mistään tyhjyydestä vaan olemassa olevista ajatuksista.

Musiikki on abstraktia ja sinällään puhdasta mutta ihmiset ovat ihmisiä. Myös säveltäjät. Työt elävät käytettyinä. Katsottuina, kuunneltuina ja monesti myös tietoisen propagandan koneiston kynsissä. Ts. juuri kuten itse lopetit.

...

Enhän minäkään halunnut Sinua loukata. Koin vain kuin töytäyksen mutta ilmeisesti aivan turhaan.

Tunnustan olevani epämusikaalinen henkilö. Wagneria pelkään. En ole ikään kuin niin pitkällä vielä. Olen kuullut hänen musiikkiaan lähinnä elokuvien taustamusiikkina. Ajattelin mennä oopperaan katsomaan näitä tulkintoja, joita pitkästä aikaa esiin saatiin, mutta en uskaltanut. Ennen aikaan (kauan sitten) niitä esitettiin hyvinkin runsaasti mikä on ihme kun ajattelee vanhan oopperan resursseja.

Sen sijaan rotuoppiteoriat, jotka kiersivät kuin käärme 1800-luvun Euroopassa, muuallakin, ja tietenkin jo pitkään ennen sitä, ovat minua kyllä kiinnostaneet. Sieltä olen erinäisiä asioita aivoihini sullonut ja tietokoneelle tallettanut. Ne kiteytyivät raskaaksi massaksi ja taakaksi 1800-luvun aikana odottaen vain ulospääsyä mitä anakarimmassa muodossa.

Samaan syssyyn voisi liittää orjakaupan, joka on toisaalta oma lukunsa, eikä Wagneria luultavasti koske lainkaan.

Wagnerin musiikin sisällöstä ja rotuoppiteorian yhteydestä en tiedä mitään. Vain tuosta historiallisesta painolastista. Nietzschehän on samassa kelkassa monesti Wagnerin kanssa. Tulkitsijalla on suuri vastuu eikä Hitler vastuutaan tuntenut. Repliikin kirjoittajallakin on vastuunsa mutta laitan tämän nyt kuin mietinnän ja mielipiteen piikkiin.
Näitähän on monia, joista voi olla mieltä ja mieltä. Dostojevski oli lehtimiehenä juutalaisvastainen poleemikko, mutta tuleeko näitä mietteitä ajatelleeksi romaaneja lukiessa. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov on kyllä yli-ihmisajatuksen vallassa, mutta luulen sen heijastavan aikaansa ja Dostojevskin varsinaisessa kirjallisessa tuotannossaan kuin ylittäneen oman toimittajaihmisyytensä rajat.

Ehkä näin on myös Wagnerin musiikin kohdalla. Tai ainakin jossain vaiheessa niin ilmeisesti tapahtuu. Irtautuminen historiallisesta painolastista, saa nähdä. Jääkärinmarssi, jonka mainitsin, on varmaan tuosta vanhasta sykkeestä jo suurin piirtein irti päässyt.

Sen enempää kommentoimatta edellisiä vastaan aiheen otsikkoon.

Työaikana musiikki on työn innoittaja. Jousikvartetot, -triot ja mitä niitä kaikkia on, auttavat taustamusiikkina keskittymistä ja jotenkin aivot toimii paremmin. Paraillaan soi Mozartin Requiem (kiitos Marjalle vinkistä, hyvää kuunneltavaa).

Automatkoilla musiikki pitää hoksottimet kunnossa. Puheohjelmat tuppaavat parinkymmenen minuutin kuuntelun jälkeen nukuttamaan, mutta kun laittaa vaikka Tsaikovskin 5. sinfonian soimaan, niin ei uni enää häiritse. ajatusprosessit käynnistyvät ja olo on virkeä.

Vapaa-aikana musiikki on monesti taustamusiikkia lukemiselle tai täällä keskustelupalstalla vierailulle. Kuuntelen myös musiikkia ihan sinällään, joku kirjastosta lainattu levy tai konsertti radiosta. Tätä haluaisin tehdä enemmänkin, mutta olosuhteet eivät aina ole otolliset.

Konserteissa käyn silloin tällöin, tulevaisuudessa toivottavasti entistä enemmän.

Musiikin merkitys minulle on suuri, sanoinkuvaamaton, ja toivon (hurskaasti), että useammat meistä löytäisivät klassisen musiikin.

Musiikkia tarvitaan värittämään elämää. Riippumatta siitä, millaisesta musiikista on kyse. Siinä kaiketi tämä perusajatus...

moxu kirjoitti:Musiikkia tarvitaan värittämään elämää. Riippumatta siitä, millaisesta musiikista on kyse. Siinä kaiketi tämä perusajatus...

Ja pakenemaan sitä sun tätä.

Mitä olisi elämä ilman musiikkia - tai ilman hyvää ruokaa tai juomaa? Monille meistä olo ilman musiikkia olisi kuin elämä ilman jääkiekkoa tai formulaa jollekin toiselle. Tai jotain sellaista.... (You know it!)