YLE Radio 1

Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
toinen todistaja aika, toinen--iankaikkisuus.

Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!
Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!
Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.


Näin laulaa Eino Leino vuonna 1904 Tampereen teatterin avajaisiin kirjoittamassaan tilausrunossa. Säkeet kiinnittivät huomioni, koska ne sattuvat niin osuvasti yhteen sen kanssa mitä olen viime aikoina ajatellut taiteesta, tarkemmin sanottuna siitä monoliittisesta valta-asemasta, jota taide nauttii kansakunnan kollektiivisessa mielikuvituksessa. Heitän tähän muutamia kysymyksiä:

Mihin perustuu oletus taiteen "korkeammasta totuudesta"? Miksi taiteen esittämiltä moraalisilta totuusväittämiltä ei vaadita rationaalisuutta samassa määrin kuin arkikielellä esitetyiltä totuusväittämiltä?

Miksi emme arvioi taiteen tekemisen motiiveja samoista lähtökohdista kuin kaikkea muutakin sosiaalista toimintaa? Miksi puhumme taiteesta ikään kuin se olisi puhdas ideologisuudesta? Miksi annamme taiteen tekijöiden esiintyä jonkinlaisina kvasimystisinä totuusauktoriteetteina, joiden sanalla on kaksinkertainen paino kadunmiehen tai -naisen sanaan verrattuna?

Toisin sanoen, miksi taiteilijalla on niin paljon valtaa pelkästään taiteilijuutensa nojalla? Miksi emme arvioi taiteen totuuspolitiikkaa samalla tavalla kriittisen varauksellisesti kuin kaikkea muutakin propagandaa ja ideologista valehtelemista? Miksi sijoitamme taiteiden sisäisten merkitysjärjestelmien kautta välitettyihin viesteihin niin paljon enemmän totuusarvoa kuin kuin arkikielisessä viestinnässä ilmeneviin totuusväittämiin?

Mielestäni taide on tärkeätä, jopa välttämätöntä inhimilliselle yhteiskuntaelämälle. Ilman taidetta ja taiteen arvostusta ei ole mielekästä kulttuuria. En siis tässä esitä argumenttia taiteen tukirahojen supistamisen tai muun barbarian puolesta. Tapa jolla toteutamme Leinon runon ohjetta taiteen jumalien totuusauktoriteetin edessä nöyrtymisestä on minulle kuitenkin jatkuvan inhonsekaisen ihmetyksen aihe. Miksi annamme taiteelle niin paljon perusteetonta valtaa kuin annamme?

Tärkeitä kysymyksiä esität, en ainakaan minä pysty vastaamaan niihin. Mutta tässä muutama näkökulma taiteen vaikutusvallasta ja vastuusta 80-luvun alkupuolella ja uudestaan 90-luvun puolivälissä Saksanmaalla.

80-luvun alkupuolen ddr:ssä julkinen taide oli liki kokonaan valtion kulttuurihallinnon ja viimekädessä johtavan puolueen SED:n keskuskomitean ja oikeastaan sen politbyroon ohjauksessa. Jos pysyit tiukasti sosialistisen realismin ddr-läisessä tulkinnassa, elit taloudellisesti melko turvattua elämää. Hengen vapaudesta ei ollut varmuutta juuri kenelläkään. Stasi hörte mit. Siitä huolimatta syntyi kestävää taidetta joka on kantanut yli yhteiskuntajäjestelmän muutosten, siis ohi ja yli propagandan. Taiteella oli siis vaikutusvaltaa ja ns. vastuu oli ja pysyi valtiolla. Tietysti oli myös taidetta joka syntyi valtiollisen toverillisen ohjauksen oloissa ja sellaisen ohjauksen päätyttyä sellaiselta taiteelta poistui tarkoitus ja merkitys.

Mielenkiintoisin taide ja kulttuuri eli ja jopa paikka paikoin kukoisti kuitenkin siellä missä ei ollut tätä virallisen valtiontaiteen pakkopaitaa. Ei kysymys ollut välttämättä klassisesti dissidenteistä, toisinajattelijoista, enemmänkin taiteillijoista joille luomisen vapaus (ja vaikeus) merkitsi enemmän kuin valtionpalkinto tai lupa matkustaa Jaltalle tai edes Rügenin saarelle. Mitä se kertoo taiteen olemuksesta ja suhteesta valtaan ja vastuuseen?

90-luvun puolivälin jälkeen itäsessä Saksassa alkoi ostalgia, ja osa siitä oli haikailua aikoihin jolloin taiteilija sai viettää taloudellisesti suhteellisen turvattua elämää, edellyttäen tietenkin että sosialistinen realismi pysyi luomisen johtotähtenä. Siis ettei se uusi hengittämisen ja liikkumisen vapaus sitten ollutkaan niin ihanaa, kun taiteen piti olla kaiken lisäksi myös myyvää. Kriittisimpien ostalgikkojen mielestä uudessa tilanteessa taiteella oli vaikutusvaltaa vain niin kauan kun se oli markkinakelpoista.

Mutta se taiteilijan valta ja vastuu pelkän taiteilujuutensa nojalla tuollaisissa oloissa? Saattaa kuulostaa kovin kyyniseltä, mutta mielestäni molemmissa tilanteissa sekä sosialismin että kapitalismin pakkopaidassa taiteen vallan ja vastuun määrä ovat kovin rajallisia. Enpä moittisi taiteen valtaa / vastuuta verrattuna muuhun yhteiskunnalliseen valtaan, pikemminkin.

Kiitos tästä näkökulmasta. Avauksessani kiinnitin kuitenkin huomiota taiteen myyttiseen totuuteen yleensä, en sen kytkeytymiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Olen kiinnostunut taiteen myyttisestä statuksesta. Siitä, että taide nähdään jonkinlaisena ideologiasta puhtaana, kirkkaana ikkunana johonkin arkitodellisuuden sumun takaiseen objektiiviseen todellisuuteen.

Mitä tulee kapitalististen markkinatalousmekanismien rinnastamiseen sosialismin keskitettyyn säätelytalouteen, en ole samaa mieltä. Mikäli kapitalismi suitsii taiteilijan luovuutta alistamalla sen kysynnän laille, ei tämä voi olla millään tavalla rinnastettavissa niihin ylhäältä käsin pakotettuihin rajoitteisiin, joita taiteilijan luovuudelle asetetaan johdonmukaisesti sovelletussa valtiososialismissa.

Luutavasti Nickenin tapaan nähty tämäkin kommentti mutta laitan sen tulemaan silti.

Katsoin eilen televisiosta senaattori Joseph McCarthyn vetämien vainoharhaisten kuulustelujen ja vainojen sävyttämää elokuvaa, Peter Yatesin filmiä "Talo Carroll Streetillä" (The House on Carroll Street, USA 1988). Aika oivaltavasti vaikkei loppuun saakka hiottuna oli saatu esille kuva siitä, miten ihmisen yksityisyyteen tunkeudutaan ja ihminen "ryöstetään" henkisesti poliittiseen käyttöön. Näitä ko. senaattoriin liittyviä elokuviahan on tehty useita. Vainot suorastaan alkoivat Hollywoodista, jossa kuulusteluihin joutuivat ohjaajat ja näyttelijät, jotka olivat tehneet myötäsukaisia elokuvia sodanaikaisesta aseveljestä, Neuvostoliitosta. Kommunismivainot tai kommunismin kokeminen uhkana tunnettiin USA:ssakin jo ennen sotaa tietenkin ja sodan aikana oli kovin tärkeää se, kuka/ mikä valtio vapauttaa minkäkin osan natsien hallussa ollutta Eurooppaa. Samaan aikaan maanalaisesti käytiin kauppaa ihmisaivoilla, suurvallat hoitivat tutkijoita paheksutusta maasta omiin leipiinsä. Missä määrin tätä tapahtui (aihe Carroll Streetillä), siitä en tiedä mitään.

Amerikkalainen elokuva ihmisten viihdyttäjänä aikana, jolloin elokuvissa käytiin todella paljon, oli kotiutunut jo mm. Stalinin ja Hitlerin harrastuksiin. Hitlerille esim. "Mikki Hiiri" oli jotain suurta. Hän katsoi yksityisyydessään elokuvia, jotka oli kielletty muulta kansalta. Hämmästytti minua kovin, kun Kiinassa ns. neljän kopla, josta Maon leski oli huomattavimpia hahmoja, oli tuomiolla. Jostain luin tai kuulin, että Maon vaimon lempifilmi oli "Sound of Music".

On lohdullista kenties se, että diktaattorit eivät aina ymmärrä kaikkea näkemäänsä, lukemaansa tai kuulemaansa. Vaikka teos olisi omistettu jollekulle johtajalle, niin säveltäjä esim. on voinut ajatella säveltäessään aivan jotain muuta - tuskaisia ajatuksia kenties - kuin omistuskirjoituksen saaneen johtajan ylevöittämistä. Näin ilmeisesti Dmitri Shostakovichin tapauksessakin. Hitler heitti noustuaan valtaan suuren määrän elokuvantekijöitä - jo Mein Kampf -teoksessa hän esitti paheksuntaansa tietynlaisia elokuvia kohtaan - ulos mustalle listalle. Näistä suurin osa matkasi ulkomaille, enimmäkseen Hollywoodiin. On kuitenkin itse kullekin suuri askel ylittää oma kieli, kokonainen kulttuuriraja ja jättää entiset työtoverit. Näin ollen on vallan ymmärrettävää, että kaikki eivät matkanneet pois vaan jäivät. Heitä on aina, jotka jäävät, on komento sitten millainen tahansa. Hitlerin nenän alla tehtiin todistettavasti hänen politiikkaansa vastustavia elokuvia. Detlef Sierck (myöhemmin Douglas Sirk) ohjasi mm. 1937 elokuvan "La Habanera", joka on sävyltään osin antikolonialistinen. Sirk siirtyi pian Yhdysvaltoihin, sen sijaan hänen Habanera-tähtensä Zarah Leander siirtyi tietoisen natsiegon korostamiseen.

Taitelijalla on kautta aikain ollut töitä ostava yleisö, joka on pitänyt hänet leivässä. Milloin paremmin, milloin huonommin. Jollei kirkko niin sitten ruhtinaat tai yleensä valtiovalta ja porvaristo kun se syntyi. Ns toritaide on tullut tarpeeseen, joka on ollut olemassa, koska ihmiset haluavat itse tehdä tai nähdä jonkun tekemää. Se, miten kukakin taiteilija on sitoutunut olemiseensa jonkun välineen käyttäjänä - on hän sitten apurahan saanut maalari tai ruhtinaan palveluksessa ollut hovitaiteilija, on käsittääkseni kiinni ko. taiteilijan kyvyistä ja oman sisäisen sanoman syvyydestä. Onko oman minuuden sanoma niin voimakas, että sen puolesta voi ja uskaltaa taistella. Onko kykyä niin paljon, että pystyy tekemään ohituksen, silmänkääntötempun. Hyvä ohittaja luultavasti oli Da Vinci ja hyvä taistelija Michelangelo. Voihan tietenkin olla niinkin, että mitään ristiriitaa tilaajan ja tekijän näkemyksissä ei ole olemassakaan. Jos ristiriita selvästi on olemassa, on aivan ihmeellistä, miten ulosheiton jälkeen voi kuitenkin syntyä jotain ainutlaatuista. Dante, Machiavelli, Ovidius kirjoittivat kaikki kuuluisimmat työnsä maanpaossa, kaukana siitä ympäristöstä, joka heidän mieltään siellä kaukanakin vielä ruokki.

Leni Riefenstahlin "Olympialaiselokuva" vuoden 1936 kisoista on teknisesti upea, vaikka sen jotkut osat voi kokea arveluttavina, jos suhteuttaa ne pelkästään Hitlerin Saksan "rodullisen" ideologian korostamiseen. Se oli tilaustyö. Tilaustyö oli myös maailman yksi kuuluisimmista dokumenteista "Tahdon riemuvoitto", jossa Riefenstahl kuvasi vuoden 1934 puoluekokousta. Se koetaan vieläkin niin voimallisena esityksenä, että filmi on lähes kaikkialla esityskiellossa ja vain pienryhmien nähtävillä. Tekijä joutui ohjaajana pannaan kymmeniksi vuosiksi. Kolmetuntisessa haastatteludokumentissa (tekijää en nyt muista) Riefenstahl kertoo töistään mutta tuo esiin myös sen asian, että hän on saksalainen, joten hän ei voinut sille mitään että asui siellä missä asui ja syntyi silloin kun syntyi. Hän kieltää yhteytensä natsi-ideologiaan ja sanoo tehneensä jotain samaa kuin (oliko Eisenstein) joku ohjaaja Stalinin Venäjällä. Hitlerille ei voinut oikein sanoa EI. Asia jää puntariin.

Paperit osoittavat Riefenstahlin käyttäneet keskitysleirin romanivankeja elokuvassa eksotiikan aikaansaamiseksi vaikka hän itse sen filmillä tuohtuneena kieltääkin. Hän teki upeita töitä. Uskoisin niiden taiteellisen arvon irrotettuna esim. sensuurista johtuneesta kulttimaineesta käyvän lopullisemmin ilmi vasta myöhemmin. Suhde töihinhän vaihtelee. Miten vaarallisina lopulta koetaankaan tv:n tietyt päivittäiset sarjafilmit ja monet muut elokuvat, jotka nyt viheltävät tuossa noin sivussa ohitse. Tämä asia ei todellakaan koske pelkästään työn tilaajia eikä tekijöitä vaan sen vastaanottajia suuressa määrin.

Minusta monoliittista valta-asemaa ei taiteella ole. En ole varma, onko koskaan ollutkaan.

Matti Tirkkonen kirjoitti:... osuvasti yhteen sen kanssa mitä olen viime aikoina ajatellut taiteesta, tarkemmin sanottuna siitä monoliittisesta valta-asemasta, jota taide nauttii kansakunnan kollektiivisessa mielikuvituksessa.

En ole edes varma, onko mitään kansakuntaakaan. Jos on, niin sen kollektiivisuuden täyttää tänään ensisijaisesti viihde. Eikä tämä ole välttämättä huono asia.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Mihin perustuu oletus taiteen "korkeammasta totuudesta"? Miksi taiteen esittämiltä moraalisilta totuusväittämiltä ei vaadita rationaalisuutta samassa määrin kuin arkikielellä esitetyiltä totuusväittämiltä?

Mitäpä jos taiteen 'totuus' on nimenomaan taiteellinen totuus eikä kognitiivinen tai moraalinen? Taide, kuten tiede, voi parhaimmillaan avata tarkan ja syvällisen näkymän johonkin, mitä emme arkisesti yleensä märehdi, johon suhtaudumme itsestäänselvyytenä.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi emme arvioi taiteen tekemisen motiiveja samoista lähtökohdista kuin kaikkea muutakin sosiaalista toimintaa?

Minä arvioin taidetta taiteen, tiedettä tieteen, moraaliarvostelmia moraaliarvostelmien lähtökohdista.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi puhumme taiteesta ikään kuin se olisi puhdas ideologisuudesta?

En toimi, kuten kysymys olettaa.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi annamme taiteen tekijöiden esiintyä jonkinlaisina kvasimystisinä totuusauktoriteetteina, joiden sanalla on kaksinkertainen paino kadunmiehen tai -naisen sanaan verrattuna?

En toimi, kuten kysymys olettaa.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Toisin sanoen, miksi taiteilijalla on niin paljon valtaa pelkästään taiteilijuutensa nojalla?

Onko hänellä (muualla kuin kantakuppilassaan)?

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi emme arvioi taiteen totuuspolitiikkaa samalla tavalla kriittisen varauksellisesti kuin kaikkea muutakin propagandaa ja ideologista valehtelemista?

Varauksella - toki! Mutta taide on taidetta eikä (pol.) propagandaa.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi sijoitamme taiteiden sisäisten merkitysjärjestelmien kautta välitettyihin viesteihin niin paljon enemmän totuusarvoa kuin kuin arkikielisessä viestinnässä ilmeneviin totuusväittämiin?

Miksi ei? Arkiviestinnän tekijöiden motiiveista ei yleensä voi olla tietoa, ellei heitä tunne. Siksi: skeptisyys. Taiteellisen viestinnän perusmotiivina pidän pyrkimystä taiteellisesti kunnianhimoiseen ilmaisuun. Näin ei aina ole, ei ehkä voikaan olla. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen taideteos olisi lähtökohtaisesti yritystä huijata vastaanottaja esim. toimimaan etujensa vastaisesti.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi annamme taiteelle niin paljon perusteetonta valtaa kuin annamme?

Minä en. Annan sille vain perusteltua valtaa!

k-meleon kirjoitti:Mitäpä jos taiteen 'totuus' on nimenomaan taiteellinen totuus eikä kognitiivinen tai moraalinen? Taide, kuten tiede, voi parhaimmillaan avata tarkan ja syvällisen näkymän johonkin, mitä emme arkisesti yleensä märehdi, johon suhtaudumme itsestäänselvyytenä.

Tämä on pseudo-raffinoitunutta hölynpölyä ja taiteen mystifiointia. Se että taiteellinen ilmaisu saattaa avata näkökulman johonkin todellisuuden kohteeseen, ei tarkoita sitä, että tämä näkökulma olisi itsenäinen niistä logiikan periaatteista, jotka hallitsevat kaikkea muutakin viestintää.

Taideteos voi ilmaista yksilön subjektiivisen vaikutelman jostakin todellisuuden kohteesta, mutta objektiivisesti se ei voi todistaa tästä kohteesta mitään sellaista, minkä paikkansapitävyys ei olisi testattavissa taiteellisesta ilmaisusta riippumattomin keinoin. Taiteella ei ole hallussaan mitään omaa omalakista totuutta, muuten kuin jossakin hyvin rajoittuneessa subjektivistisessa mielessä. Tätä "taiteellista totuutta" kutsutaan arkisemmin esimerkiksi mielipiteeksi.

k-meleon kirjoitti:Minä arvioin taidetta taiteen, tiedettä tieteen, moraaliarvostelmia moraaliarvostelmien lähtökohdista.

Esimerkiksi esteettinen ja eettinen ovat käsitteellisesti erotettavissa toisistaan siten, että jotakin tiettyä objektia voidaan tarkastella erikseen toisaalta yhden ja toisaalta toisen näkökulmasta. Taideteos on esteettinen objekti, joka voi tehdä esteettisiä, oman taiteenalansa muotokieleen liittyviä kannanottoja, mutta se voi myös viestiä eettisiä, ulkoiseen sosiaaliseen todellisuuteen viittaavia propositioita. Esteettisen kohteen ilmaisemia eettisiä propositioita on tarkasteltava nimenomaan etiikan näkökulmasta. Eettinen kytkeytyy näin ollen esteettiseen ilmaisuun.

Taide puhuu samasta todellisuudesta johon viitataan myös ei-taiteellisin keinoin. Se on viestintää, josta voidaan erottaa muoto ja se käsitteellinen sisältö, jonka muoto ilmaisee. Taiteella ei sen sijaan ole hallussaan mitään objektiiviseen todellisuuteen rinnastettavaa omalakista todellisuutta (mikä tämä voisi olla?), joka ei olisi alisteinen arkisen logiikan periaatteille. Kun taiteilija ilmaisee objektiivista todellisuutta koskevan väitteen, on väite pelkkä mielipide, kunnes sen paikkansapitävyys testataan ei-taiteellisin keinoin.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Taide puhuu samasta todellisuudesta johon viitataan myös ei-taiteellisin keinoin. Se on viestintää, josta voidaan erottaa muoto ja se käsitteellinen sisältö, jonka muoto ilmaisee. Taiteella ei sen sijaan ole hallussaan mitään objektiiviseen todellisuuteen rinnastettavaa omalakista todellisuutta (mikä tämä voisi olla?), joka ei olisi alisteinen arkisen logiikan periaatteille. Kun taiteilija ilmaisee objektiivista todellisuutta koskevan väitteen, on väite pelkkä mielipide, kunnes sen paikkansapitävyys testataan ei-taiteellisin keinoin.

Jassoo, ei tästä pidot ainakaan parane. Fundamentalisteja näköjään jälleen liikkeellä, tieteen sakramentin puolelta tosin nyt.

Vastahan uskonto on ollut suurennuslasin alla tarkasteltavana tieteellisessä hörhötestissä, nyt siiskö taide?

Matti Tirkkonen kirjoitti:Tämä on pseudo-raffinoitunutta hölynpölyä ja taiteen mystifiointia. Se että taiteellinen ilmaisu saattaa avata näkökulman johonkin todellisuuden kohteeseen, ei tarkoita sitä, että tämä näkökulma olisi itsenäinen niistä logiikan periaatteista, jotka hallitsevat kaikkea muutakin viestintää.

Puhdas, raffinoitumaton mielipiteeni on: Suksi vaikka pseudo-kuuseen! Kelejä kyllä piisaa hyisen tuulen puhallellessa Jäämereltä. Onneksi tila ei ole pysyvä, sillä Golfvirran alkaessa lämmittää on hyvät mahdollisuudet tippua maankin pinnalle takaisin.

Näin vältyt kokonaisuudessaan propagandalta:

Ovet ja ikkunat kiinni. Teippaa postilaatikko. Peitä ikkunat.

Älä syö, juo tai lue mitään. Tuotemerkit ovat propagandaa.

Älä ajattele mitään. Se on propagandaa.

Piilota taide. Se on taiteilijoiden propagandaa.

Tiede on totta. Mene peilin eteen ja teippaa suusi.

- Mikäli tunnistat peilistä itsesi ja näet suusi tilkityn, viimeinenkin propagandan saareke on tukittu.

Leonina societas kirjoitti:Näin vältyt kokonaisuudessaan propagandalta:

Ovet ja ikkunat kiinni. Teippaa postilaatikko. Peitä ikkunat.

Jne., jne., jne.

Näin torjut kategorisesti kriittisen ajattelun:

1. Älä missään nimessä reagoi esitettyyn kritiikkiin millään asiallisella tavalla.

2. Trivialisoi kritiikki. Irrota siitä jokin yleisen argumentin kannalta toissijainen käsite ja paisuta se näyttämään koko kritiikin pääkohdalta.

3. Tee kontekstistaan irrotettu käsite naurunalaiseksi. Älä esitä perusteita tälle ratkaisulle, jotta se vaikuttaisi luonnolliselta.

4. Peittoa kaikki yritykset rationaaliseen argumentointiin lamaannuttavalla hyökyaallolla frivolia verbaaliripulia.

5. Jatka yhdentekevää pikku elämääsi. Jauha samaa älyllisesti laiskaa läppää kuin ennenkin ja teeskentele ettei mitään ole tapahtunut.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Näin torjut kategorisesti kriittisen ajattelun:

1. Älä missään nimessä reagoi esitettyyn kritiikkiin millään asiallisella tavalla.

2. Trivialisoi kritiikki. Irrota siitä jokin yleisen argumentin kannalta toissijainen käsite ja paisuta se näyttämään koko kritiikin pääkohdalta.

3. Tee kontekstistaan irrotettu käsite naurunalaiseksi. Älä esitä perusteita tälle ratkaisulle, jotta se vaikuttaisi luonnolliselta.

4. Peittoa kaikki yritykset rationaaliseen argumentointiin lamaannuttavalla hyökyaallolla frivolia verbaaliripulia.

5. Jatka yhdentekevää pikku elämääsi. Jauha samaa älyllisesti laiskaa läppää kuin ennenkin ja teeskentele ettei mitään ole tapahtunut.

Hauskaa, eikö totta?
Tarvitsemme enemmän järkeä ja tällaista ajattelua kuin sielujamme virkistävää subjektiivista taidetta.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
toinen todistaja aika, toinen--iankaikkisuus.

Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!
Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneeseen!
Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.


Näin laulaa Eino Leino vuonna 1904 Tampereen teatterin avajaisiin kirjoittamassaan tilausrunossa. Säkeet kiinnittivät huomioni, koska ne sattuvat niin osuvasti yhteen sen kanssa mitä olen viime aikoina ajatellut taiteesta, tarkemmin sanottuna siitä monoliittisesta valta-asemasta, jota taide nauttii kansakunnan kollektiivisessa mielikuvituksessa. Heitän tähän muutamia kysymyksiä:

Miksi annamme taiteelle niin paljon perusteetonta valtaa kuin annamme?

Taide on argumentointia asioihin joihin ei pelkin faktoin saa pitävää otetta. Mielestäni yksikään taiteilija ei väitä teostensa esittävän totuutta, vain mielipiteitä siitä osasta todellisuutta joka taiteilijaa kiinnostaa. Joten en oikein ymmärrä mitä todellista ilmiötä vastaan sinä lähdit hyökkäämään. Selitä vähän kuvitelmiasi taiteen myyttisestä statuksesta ideologiasta puhtaana, kirkkaana ikkunana johonkin arkitodellisuuden sumun takaiseen objektiiviseen todellisuuteen.

Maassamme on taiteilijoita enemmän kuin posteljooneja, mitä valtaa 99 prosentilla heistä on jota posteljoonilla ei ole?

Leonina societas kirjoitti:Hauskaa, eikö totta?
Tarvitsemme enemmän järkeä ja tällaista ajattelua kuin sielujamme virkistävää subjektiivista taidetta.

Päivitys kritiikin torjunnan ohjeisiin:

6. Kun alkuperäisen kritiikin esittäjä vastaa sinulle parodioimalla esittämääsi kevytmielistä verbaalikuraa, joka kuulostaa siltä kuin se voisi olla peräisin kummasta päästä ihmistä tahansa, irrota tämäkin kritiikki kontekstistaan ja teeskentele, että se ei ole reaktio mihinkään mitä olet itse sanonut aiemmin.

7. Estä nyt asiallinen keskustelu teeskentelemällä, että oma sisällötön verbaalikurasi on ollut koko ajan pelkkää asiallista puhetta, joka on nyt vain tullut lapsellisesti tyrmätyksi asiattomalla hölinällä. Peräänkuuluta retorisesti syvällisten arvojen paluuta.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Mihin perustuu oletus taiteen "korkeammasta totuudesta"? Miksi taiteen esittämiltä moraalisilta totuusväittämiltä ei vaadita rationaalisuutta samassa määrin kuin arkikielellä esitetyiltä totuusväittämiltä?

Onko edes näin? Taide puhuu symbolien ja vertauskuvien kieltä todellisuudestamme, mutta se on aina taiteilijan henkilökohtainen näkemys asiasta, ei välttämättä lopullinen totuus. Taideteos kuvaa lähinnä tekijän sielunmaisemia.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi emme arvioi taiteen tekemisen motiiveja samoista lähtökohdista kuin kaikkea muutakin sosiaalista toimintaa? Miksi puhumme taiteesta ikään kuin se olisi puhdas ideologisuudesta? Miksi annamme taiteen tekijöiden esiintyä jonkinlaisina kvasimystisinä totuusauktoriteetteina, joiden sanalla on kaksinkertainen paino kadunmiehen tai -naisen sanaan verrattuna?

Ensimmäiseen lauseeseen vastaan, että taide kylläkin pyrkii hiukan suurempaan, kuin pelkästään kuuntelijan/katsojan miellyttämiseen. Jos motiivina on pelkästään sosiaalinen miellyttäminen tms., puhutaan viihteestä. Jos kyseessä on käyttöesine, käyttöarkkitehtuuri tai käyttömusiikki, puhutaan käyttötaiteesta, joka voi silti olla erittäin korkeatasoista olematta viihdettä.

Ei taide ole välttämättä puhdas ideologisuudesta ollenkaan. Moni taiteenlaji palvelee jotain ideologiaa. Taiteilijan näkemys asiasta on usein omaperäinen ja pintaa syvempi, joten hän ehkä tietää paremmin mistä puhuu, kuin tavallinen kadunmies.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Toisin sanoen, miksi taiteilijalla on niin paljon valtaa pelkästään taiteilijuutensa nojalla? Miksi emme arvioi taiteen totuuspolitiikkaa samalla tavalla kriittisen varauksellisesti kuin kaikkea muutakin propagandaa ja ideologista valehtelemista? Miksi sijoitamme taiteiden sisäisten merkitysjärjestelmien kautta välitettyihin viesteihin niin paljon enemmän totuusarvoa kuin kuin arkikielisessä viestinnässä ilmeneviin totuusväittämiin?

Onko noin? Ei taiteilijalla mielestäni ole muuta valtaa kuin ilmaisunsa vapaus. Jos hänellä on syvempi ymmärrys asioista, on hänellä mahdollisesti myös enemmän valtaa ilmaista näkemyksensä ja sitä kautta enemmän myös todellista valtaa vaikuttaa asioihin. Olen samaa mieltä, kuin k-meleon, eli taidetta tulee arvioida taiteen perustein. Taiteen viestien totuusarvo kuvaa lopulta kuitenkin vain sen tekijän näkemystä asiasta.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Tapa jolla toteutamme Leinon runon ohjetta taiteen jumalien totuusauktoriteetin edessä nöyrtymisestä on minulle kuitenkin jatkuvan inhonsekaisen ihmetyksen aihe. Miksi annamme taiteelle niin paljon perusteetonta valtaa kuin annamme?

Kuka antaa? Ja jos annetaan, niin ehkä se perusteltua. Todellinen taide on jotain elämää suurempaa, on kyse sitten elokuvataiteesta, musiikista, kuvaamataiteesta, arkkitehtuurista tai kirjallisuudesta.

Minä en mystifioi. Älä sinäkään banalisoi.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Tämä on pseudo-raffinoitunutta hölynpölyä ja taiteen mystifiointia. Se että taiteellinen ilmaisu saattaa avata näkökulman johonkin todellisuuden kohteeseen, ei tarkoita sitä, että tämä näkökulma olisi itsenäinen niistä logiikan periaatteista, jotka hallitsevat kaikkea muutakin viestintää.

Selvitäppä meille ne 'logiikan periaatteet', jotka hallitsevat kaikkea viestintää. Modernin tanssin viestintä on jotain aivan muuta kuin arkipuhe. Selvennä niiden looginen samuus, ole hyvä.

Simppelimpi esimerkki on tietenkin 2. maailmansodan jälkeinen kuvataiteen abstrakti ekspressionismi... Ehkä haluat aloittaa sillä?

Matti Tirkkonen kirjoitti:Taideteos voi ilmaista yksilön subjektiivisen vaikutelman jostakin todellisuuden kohteesta, mutta objektiivisesti se ei voi todistaa tästä kohteesta mitään sellaista, minkä paikkansapitävyys ei olisi testattavissa taiteellisesta ilmaisusta riippumattomin keinoin. Taiteella ei ole hallussaan mitään omaa omalakista totuutta, muuten kuin jossakin hyvin rajoittuneessa subjektivistisessa mielessä.

Sinun totuus-käsitteesi on näemmä arkiymmärryksen totuus-käsite. Proposition suhde ulkoiseen (vai koettuun?) todellisuuteen. Korjaa, jos olen väärässä.

Millainen propositio on esim. modernissa tanssissa reisilihaksen jännittäminen? So. esteettisenä ilmaisuna, ei pelkkänä fyysisenä eleenä kun esim. on tarkoitus suoristaa koko sääri 90:n asteen kulmaan suhteessa (muuhun) ruumiiseen.

Kaikilla inhimillis-sosiaalisen toiminnan muodoilla on omalakisuutta tai autonomiaa. Muuten ei olisi mielekästä puhua niistä omina toimintamuotoinaan.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Tätä "taiteellista totuutta" kutsutaan arkisemmin esimerkiksi mielipiteeksi.

Sinä kutsut sitä niin.

Minä nimitän sitä poeettiseksi totuudeksi. Nimittäin silloin, kun tekijä ilmaisee esim. omia tuntojaan tavalla, jossa mm. ilmaisun materiaali, muoto ja esittämisen periaatteet ovat keskenään tasapainossa. Tällöin työ/teos on vaikuttava. Olen silloin vaikuttunut ja vakuuttunut. Sanon silloin, siinä poeettinen totuus!

Matti Tirkkonen kirjoitti:Eettinen kytkeytyy näin ollen esteettiseen ilmaisuun.

Toki kytkeytyy. Muttei ole sama.

Eettisen "löytäminen" esteettisestä ilmaisusta on tulkinnan asia; tulkita voi yleensä toisinkin. Jokaisessa taiteen harrastajassa asuu pieni hermeneutikko.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Taide puhuu samasta todellisuudesta johon viitataan myös ei-taiteellisin keinoin.

Osa taiteesta. Epäilemättä. Erityisesti kertova ja ns. realistinen taide. Minusta se on epäkiinnostavaa. Joutaa jäämään 1800-luvulle.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Taiteella ei sen sijaan ole hallussaan mitään objektiiviseen todellisuuteen rinnastettavaa omalakista todellisuutta (mikä tämä voisi olla?)

Miksi pitäisi olla? Onko millään muulla inhimillisen toiminnan muodolla? Mielestäni sille riittää samanlainen omalakisuus kuin eettisellekin. Etiikassahan juttu on edelleenkin näin: voit olla oikeassa koko maailmaa vastaan!

Käännän lopuksi hieman vinkkeliä: jos yhteinen maailmamme olisi jotenkin itsestäänselvä ja yksiselitteinen, niin millaista elämämme olisi?

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi emme arvioi taiteen tekemisen motiiveja samoista lähtökohdista kuin kaikkea muutakin sosiaalista toimintaa? Miksi puhumme taiteesta ikään kuin se olisi puhdas ideologisuudesta? Miksi annamme taiteen tekijöiden esiintyä jonkinlaisina kvasimystisinä totuusauktoriteetteina, joiden sanalla on kaksinkertainen paino kadunmiehen tai -naisen sanaan verrattuna?

Olen itse kovin altis menemään kyseenalaistamaan taiteen autonomian mutta epäilen usein päätelmiäni. Jotain asiasta. Konkreettisena ihmisenä jotain konkreettista, pari esimerkkiä (liittyen asiaan minun mielestäni).

Gallén sai tilauksen perhemuotokuvasta eräältä kauppaneuvokselta (en ole varma perheen nimestä). Hän sai "liikaa" ohjeita työn varalle ja työ piti maalata muistaakseni siellä kauppaneuvokselassa, eivät nämä mallit tulleet hänen ateljeehensa kuten väkeä lappasi Edelfeltin Pariisin maalaustiloihin. Ateljeen sisäiset maisemat jo sinällään (todistaa Anna Kortelainen Edelfelt-väitöskirjassaan tämän taiteilijan kohdalla olivat esillä asettamaan mallit tiettyyn sfääriin, lavasteista tuli lisäsisältöä) olisivat poikenneet kauppaneuvokselaisen elämän oletetusta tilasta. Gallén ei pitänyt työtilauksesta, suoritti sen kuitenkin loppuun, mutta muistan hänelle jääneen mieleensä jotain närää.
Kun Gallén maalasi työtään Velisurmaaja, hän otti lähtökohdan Kantelettaren runosta ja tulkitsi sen hyvin rouheiselle kankaalle siten, että se vieläkin on kovin tuore. Hän teki sen mitä moni ennen häntä oli yrittänyt. Hän ei jäänyt kiinni yksityiskohtiin, vaan toi esiin runon tietyn kohdan ytimen.
Kaikki tämä ei poista sitä, että Gallénin ego ilmeisesti kasvoi melko suureksi. Hän katsoi Suomen taidemaailmaa vinkkelistä, jossa katsojalla oli tietävä silmä. Nuo rääsyläiset - Sallisen piiri - hän olisi laulanut suohon kuten Väinämöinen Joukahaisen. Se nyt oli hänen mielipiteensä, mutta maalaus Velisurmaaja oli/on yhä jotain muuta.

Alvar Aallosta löydät vaikka mitä mielipiteitä kahdestakin ketjusta, joista toinen käsittelee Helsingin kaupungin ulkonäköä ja toinen kaupunkikuvaa yleensä. Aalto oli lahjakas muotoilija, enhän muuten istuisi hänen suunnitelemallaan jakkaralla. Siinä on hyvä istua, kovin tasapainoinen olo. Aallolla oli näkemystä tilasta ja sen jakamisesta. Eri asia on sitten, että hän onnistui (omia arvioitani seuraavassa) erittäin hyvin osassa töistään, osasta tuli keskinkertaisia ja osa töistä on kyseenalaistettu aivan muista lähtökohdista kuin rakennuksen muotoon liittyvistä näkökohdista käsin.

Finlandia-taloa suunnitellessa hänen sanotaan kieltäytyneen keskustelemasta akustiikan asiantuntijan kanssa tai sitten hän ei ottanut näitä asioita huomioon. On myös väitetty, että koska Finlandia-talo liittyi Ety-kokoukseen, Aalto joutui ottamaan huomioon enemmän kokoustekniset seikat ja puheen kuin musiikin. Akustiikka on aivan oleellinen asia rakennuksessa, joka toimii konserttitalona. Vaikka Etyk oli suuri kokous ja Suomelle merkittävä, F-talo rakennettiin ennen kaikkea musiikkia varten. Seinäpintojen marmori kuului Aallon Töölönlahti-suunnitelmiin. Ilmeisesti hän rakasti Hellaan näkymiä ja antiikki merkitsi hänelle myös sen kantamista tänne pohjoiseen.

Näin jälkikäteen on helpompi tehdä (en ole lukenut kirjaa Aallosta) arvioita talon akustiikasta ja seinäpintojen vaaleudesta kuin myös niiden materiaalista ennen kaikkea siksi, että tuo materiaali ei ole kestänyt sääolosuhteita. Arkkitehti on yleisön palvelija toisin kuin maalari. Maalausta ei tarvitse ostaa, ei tilata jne. Minua ei vaivaa jonkun ihmisen seinällä oleva heidän perheensä muotokuva. Se ei ole minun seinälläni. Ehkä se on tavoittanut jotain pysyvää noista ihmisistä, malleista kaikesta huolimatta. Mutta julkinen tila, jonka sisätila on käyttötarkoituksen kannalta moitittava ja jonka ulkopinta on jokaisen lähellä ja hieman kauempanakin liikkuvan näkösällä, on jokaisen asia. Tekijän jälkeen rakennuksesta päättävät henkilöt (tahot) ovat suorassa suhteessa taloudellisesti ainakin jokaiseen ohikulkijaan ja jokaiseen veronmaksajaan. F-talo nykyisellään on heittänyt ilmaan esteettisen kysymyksen ohella ainakin taloudellisen kysymyksen.

Alvar Aallosta tuli hieman Gallénin tapaan oman aikansa yksi ylitse muiden. Hänen tekemisensä ovat kuin luontojaan hyviä. Suuri osa ihmisistä ei kuitenkaan ajattele näin. On eri asia katsoa Finlandia-talon olemusta, sen muotoja sisältä ja ulkoa kuin katsoa sitä sillä silmällä, toimiiko se tarkoituksessaan ja mitä se tuleekaan maksamaan kun seinäpintojen uusiminen näyttää olevan kovin lähellä. Ottaisin maalaisjärjen käyttöön seinäpinta-asiassa. Akustiikkaa on yritetty korjata. Mitä rakennukselle pitäisi tehdä varsinkin jos uusi Musiikkitalo tulee sen viereen. Mutta mitä jäisi ihmisten mieliin, jos rakennus olisikin yht'äkkiä pois kuvasta. Olisiko muistissa aukko. Asia ei ole yksinkertainen rakennusta arvostelevankaan silmän kannalta.

Minun mielipiteeni, ei eettinen eikä esteettinen arvostelma tai mikään mukaan, on se, että nuo monen kiroamat makasiinit tulisi säilyttää. Kuka on määrännyt sen, että kaupungissa pitäisi olla konserttitalo keskellä kaupunkia. Makasiinit on ollut yksikkö, joka on toiminut aivan omalla sarallaan taiteen hyväksi. Ne ovat mielenkiintoiset jo siitäkin syystä, että niiden kautta välittyy paitsi yhteys historiaan myös tämän päivän tekemiseen (juuri siihen) sinänsä.