YLE Radio 1

Aleksis Kiven elämä on elokuvana minulle ikuinen arvoitus, mutta sanomattomasti minä siitä nautin. Se on niin raikas, niin älytön, kieli ja räkä poskella tehty elokuva, että siitä on pakko tykätä. Siinä ovat sekaisin historiallinen epookkidraama ja crazy-komedia ja kaikki siltä väliltä. Etenkin dialogi vaikuttaa ajoittain täysin improvisoidulta.

Sitä en epäile, etteikö filmi olisi etukäteen tarkoin harkittu ja suunniteltu, mutta kun sitä on lähdetty tekemään, on käsikirjoitus jätetty vain ohjeelliseksi.

Aleksis Kiven elämä on kännissä tehty elokuva.

Mahdoton sitä on verrata Koivusalon Sibeliukseen. Niin erilaisia ne ovat toteutukseltaan, vaikka lähtökohdat suuresti toisiaan muistuttavatkin. Saloskalla oli mielenkiintoinen Kristus-havainto!

Aleksis Kiven jälkeen alkaa jo melkein hirvittää koko Sibelius. Jos se onkin sellaista paatosta ja romantisointia... säveltäjämestari tuijottaa taivaanrantaa ja englannintorvet soivat...
Kasperi on nuorison valopilkku täällä huru-ukkojen ja -akkojen seurassa. Vaikka en minä kenenkään ikää tiedä eikä se ole oleellista. Vanhuksiakin on monen ikäisiä.

Aleksis Kiven elämä oli tietenkin monitahoinen kuten todellisen henkilön elämäkin. Mutta siinä olleet henkilöt vaikuttivat kovin todellisilta. Runeberg oli ehkä samassa sarjassa, lähes, kuin Rautavaaran oopperassa, mutta Snellman ja Cygnaeus olivat ihmisiä. Halonen fabuloi. Hän leikki mielestäni myös kielellä: kun puhuttiin ruotsia vaikka puhuttiinkin suomea niin käytettiin nykyistä yleiskieltä. Kun todella puhuttiin suomea se oli hämettä tai savoa. Cygnaeuksen sanotaan osanneen keittiötason suomea ts. sen ajan puhekieltä ja koska hän oli Hämeessä lapsuutensa viettänyt niin se ehkä oli hämeen ja yleiskielen sekasikiötä koska hän kuului sivistyneistöön.
Vieras 1127 vihjaa ilmeisesti englannin kielen nykyiseen vaikutukseen eri kieliin ja häneenhän voi tässä yleisellä tasolla kyllä yhtyä.
Kasperi, p-kle, miten minua puhuttelet. Kunnioitus hapsilleni.

Mutta toinen juttu on sitten tänään telkasta (Subtv) tuleva Boys Don´t Cry. Sen on elokuva, jota en halua katsoa uudestaan koska se on niin järkyttävä. Hyvä. Mutta käytän itsesuojelua. Suosittelen silti.
Itsesuojelua en käyttänyt, kun Köpiksessä katsoin aikanaan tuoreeltaan Pasolinin Salon eli Sodoman 120 päivää. Sitä ei oltu Tanskassa kielletty. En usko että siitä olisi voinut saada mitään fiksaatioita. Varoituslappu oli ovenpielessä, oli päivä, ihmisiä vähän ja vähin eri joukko vielä harveni. Laitoin lopussa käsiä silmille. Mutta tänään lukiessani Hesaria se tuli mieleeni mm. sivun B2 jutusta "Tutkimus: Suomalaiset ay-jarruina Virossa" ja sivun A 15 jutusta "Länsi-Afrikan ihmiskauppa tuo lapsia jopa kotiorjiksi Eurooppaan".
Aivan sama maailma! Pasolini vaan kuvasi sen niin hyvin että elokuva tällä laitettiin sensuuriin ja Pasolini ties mistä syystä tapettiin.

Marja Salonen kirjoitti:Olen samaa mieltä kanssasi Eeva katsomistilanteen rauhallisuuden vaatimuksesta. Välillä se on vaikeaa elokuvateatterissakin. Olen katsonut Panssarilaiva Potemkinia niin että takana ollut aviopari häiritsi: mies selosti vaimolle ja Rio Bravoa siten että kaveri selosti heilalleen: hei kato NYT. Olin vähällä pihahtaa mutta annoin hänelle rauhan ja Potemkinissa vieressäni ollut vieras mieshenkilö kehotti Cineman hämärässä hiljaisuuteen.
Mitä Aleksis Kiven elämään tulee niin tietenkin siinä on myös Turkalta opittua, mutta Jari Halonen hallitsi hyvin tavan esittää. Sen energian joka uhkuu sieltä.
Minua ei lainkaan VastaMyrkky vaivaa vaikka olisit nauranut koko leffan läpeensä, niin väärissä kuin oikeissakin paikoissa. Voihan joku nauraa luonnostaan silloin kun toinen itkee. Mutta mitä siihen loppuun tulee niin älä vaan väitä minua romantikoksi. Sillä ei siinä mitään romantiikkaa ollut. Se oli seesteisen kirkas kuva. Tyyni loppu. Ei ollut kuolinvuodekuvaa. Jos ajattelet kiiluvia silmiä ja Lapinlahtea samassa rivissä niin kyllä Lapinlahtia pitäisi olla sitten pilvin pimein. Kiven katse oli mielestäni perusteltu mm. sillä, että se täysin poikkesi näiden varakkaiden porvareiden (en sanonut poroporvareiden kuten havaitset) katseista. Se enteili uutta.

Siihen toimintaelokuvaan jossa on psykologiaa tms. en ole nähnyt joten voin vielä yleistellä.

En tarkoittanut pelkästään miehen silmiä, vaan koko olemusta ja replikointia (joka oli enemmänkin poliittista julistusta), mikä viesti fanaattisuudesta. Oma kuvani Kivestä ei ole niin ...hmmm... tosikkoimainen. .

Kristussymboliikka tuli elokuvassa suorastaan tarjottimella...aika suosittua nykyisin...tai oikeastaan jo pitemmän aikaa.

Olen VastaMyrkky samaa mieltä kanssasi Kristus-hahmosta ja myös siltä osin ettei se ole uusi idea. Sehän esiintyy esim. kirjallisuudessa kautta linjan. Olinkin liittänyt sen Halosen hahmottamiseen ja päätynyt sitä kautta myyttiseen tulkintaan.
Fanaattisuudesta/Kivi ja ei tosikko/VastaMyrkky. Saatat olla oikeassa. Olenhan hämäläinen ja siinä mielessä sana = sana -ihminen.

Tämä TV 1:n Kivi näytös mielenkiintoinen, vaikka en elokuvaa lähtenytkään katsomaan. Alkuviikosta en ehtinyt kommentoimaan.

Ensin silmiin kiintyi tämä valkolakki. Huumori tehokas kun muistamme Kiven pukeutumismahdollisuudet ja valkolakin myöhemmän ilmaantumisen (katsokaa keskustelut Raitista Vappua mm. 1 ja Latistettu Vappu mm. 15).
Naisethan aloitti Suomessa ylemmän opiskelun vähitellen vasta Kiven kuoleman aikoihin.

Elokuvan toteutus toi mielikuvia hauskasti nähtäväksi. Niin esim. Kiven perheen yksinkertaistaminen. Nämä alastomat veljet, jotka ohi todellisuuden olivat esimerkki nykyaikaisista mielikuvista. Jos ei tuntisi Kiveä luulisi elokuvan hahmoa oudoksi, mutta nyt häneen tuli hauska henkilökuva.

Huomasin vastauksesi täällä ja ajattelin vastata vaikka minun pitäisi kaiken järjen mukaan lukea niitä konventti/HVK-papereita vihdoinkin.

Olet oikeassa Lasse. Kyllä Kivi oli aivan ymmärrettävä, huumorilla ja lämmöllä kuvattu hahmo. Hänen elämänsä ei ehkä ollut hohtoisaa vaikka tietenkin tuotannollisessa mielessä olikin, mutta siitä jäänyt jälki on sitäkin hohtoisampaa. Tuota hohtoa juuri elokuvan loppu toi esiin.

Kiven perheen kuvaus oli mielenkiintoista. Nämä Adlercreutz-jutut, jotka hänen syntyperänsä ympärillä ovat liikkuneet, ovat faktaa tai eivät. En mene niistä väittelemään. Sen sijaan perheyhteys vaikkakin karusti kuvattu, osoitti yhteisyyttä ja yhteisyyden karheutta kun toiset elivät maasta ja yksi sanasta. Kumpikin puoli sai nuolla näppejään paljolti.

Tärkeää oli mielestäni myös se, ettei Jari Halonen ollut unohtanut ympäröivän elämän tosiasioita. Valkolakki oli tietenkin eräs noista seikoista. Olen jostain lukenut tai kuullut, että Lönnrot osti Kivelle puvun. Ei hänellä varoja ollut. Mutta vielä yleisemmin, oli valtava nälänhätä. Tuo kuolleiden määrä oli sen ajan Suomessa tosi mahtava.

Ensi maanantaina tuleekin sitten Jarmo Lampelan Joki, joka on aivan erilainen mutta todella hyvä elokuva.

Nyt viikonloppuna näin Nigel Colen elokuvan Kalenteritytöt. Pelkäsin moneen otteeseen, että koko juttu hajoaa käsiin. Onko Yorkshiresta tullut Englannissa uuden innovaation alue, sieltä kun tulee näitä elokuva-aiheita milloin tavallisen ruumiin hyväksyttävyyteen tai esim. tanssiin viitaten: kyllä näiltäkin seuduilta taide lähtee.
Ne ovat nämä naiset ja heidän työnsä, ikänsä ja ruumiinsa kertoma aika. Onko se rumaa, onko se edes hyväksyttävää. Tapaus Helen Mirren piti minun mielenkiintoani melkein eniten hereillä. Hän kun noin kymmenen vuotta sitten todettiin ei-Hollywood -kelpoiseksi, ei siten kauniiksi että voisi tuotteistaa. Samoin on käynyt ranskalaisille naisille monesti. Heidän kykyjään ei ole osattu käyttää hyödyksi. Ovat liian pieniä. Mutta ajatelkaa nyt Jeanne Moreaun tai Catherine Deneuven askellusta korkokengissään tai ilman. Miten voikaan kukaan ajatella, että Helen Mirrenin Hollywood-imagosta poikkeava luonne ja silmistä luotu katse eivät puhuttelisi. Mutta ehkä ei siellä todellakaan, tuotteiden taivaassa.

Jos Ikis tätä joskus katsoo, niin Pianonopettaja näyttää taas menevän Bio Cityssä Helsingissä. Schubertia musiikkina!!! Mutta kova ja rujohan elokuva on. Tarina taasen on loistava.
Elokuva Kalenteritytöt kaiken kaikkiaan oli hauska mutta ei nyt mikään erikoinen elokuva kuitenkaan.

Soderberghin Traffic-elokuva on voittanut neljä Oscaria, sanovat. Eikä tuo huono elokuva olekaan. Leimallisen anti-viihdyttävä, moderni nykyelokuva. Jättää kuitenkin kylmäksi. (Mutta puhututtaa, joten kyllä se on hyvä elokuva.) TV:n vikako, vaiko sen että kaksinaismoralistiselle, yhdysvaltalaiselle keskiluokalle tehty elokuva on väistämättä jollain lailla valheellinen? Minua vaivasi pari kysymystä melkeinpä filmin alusta alkaen. Koetan hahmottaa niitä lyhyesti.

Mitään "eeppistä" filkassa ei ole (opettelisivat Hesarin kynäilijät ensin käsitteet ennen kuin alkavat termejä heitellä), pelkkä pituus ei merkitse epiikkaa. Pituuden ansiosta elokuvassa olisi toki voinut osoittaa nyky-yhteiskunnan systeemisen luonteen. Siihen liittyen kapitalistisen talouden rooli huumeongelmien kaltaisten ilmiöiden synnyttäjänä tai ainakin kätilönä olisi myös huomioitava. Tämä kuitenkin on kuuma peruna, jota Hollywood-koneiston puitteissa ei voi kunnolla käsitellä. Siksi elokuva jää hieman hurskastelevaksi, näennäiskriittiseksi "interventioksi" huumeongelmaan. Tämä puolestaan saattaa osoittautua positiiviseksi, koska voidaan sanoa, että vieraantunut ja esineellistävä kulttuuri ei pääse ongelmiensa käsittelyssä alkua pidemmälle. Elokuva taiteena osoittaa mahdottomuutensa tai ainakin vaikeutensa rakenteellisen juuren.

Tähän liittyen Douglasin näyttelemä tuomari lausuu elokuvan tärkeimmän lauseen: "Miten sotia omaa perhettään vastaan?"

Puhe "sodasta" huumeita vastaan on huonoa metaforiikkaa, sillä se ulkoistaa ja esineellistää omat ongelmat "viholliseksi", jota vastaan sitten "soditaan". (Ring-ring: soivatko kellot? "Sota terroria vastan.") Miksi ihmiskunnan historian vauraimman yhteiskunnan fiksut, materiaalisen hyvän lellimät nuoret ovat alttiita huumeriippuvuuden idiotialle? Koska järjestelmän toiminnan ehto on vieraantuneisuudessa ja esinellistävässä logiikassa. Trafficin alkupuolella nuoret koettivat puhua asiasta, oudosta heitä jäytävästä tyhjyydestä, joka ilmenee mm. sosiaalisina pakkoina, tiettyinä kuvioina, joita on tehtävä. Heillä vain ei ole käsitteitä ongelman käsittelemiseksi, koska systeemiin liittyvä kaksinaismoralismi ei voi sallia sen käsitteistön levittämistä, jolla systeemi tulisi itsestään tietoiseksi.

Varsinainen ongelma. Ei käy yhdysvaltalaisia kateeksi. Tulevat vielä itkemään monet itkut ennen kuin vapauttavat itsensä ahdingosta, veikkaan ma.

En ole elokuvaa nähnyt mutta jotain kuullut kyllä. Miksi siitä juuri nyt puhut. Onko se tullut jossain, Jesper. En ole sitten huomannut.
Eilen sentään katsoin Näkemiin lapset, ohjaus Louis Malle. Olen sen nähnyt ennenkin mutta kyllä sitä nautinnokseen, jos niin voi sanoa, katsoi uudelleenkin. Siinä vasta pieni kaunis, hioutunut helmi. Kertoo sata kertaa enemmän asiaa ja on itse asia verrattuna Schindlerin listaan, jossa on läjä näyttelijöitä eikä sitten juuri muuta kuin hyvä kuvaus.

Marja Salonen kirjoitti:En ole elokuvaa nähnyt mutta jotain kuullut kyllä. Miksi siitä juuri nyt puhut. Onko se tullut jossain, Jesper. En ole sitten huomannut.

Se tuli am Söndaxabend. Samaan aikaan kuin Mallen elokuva. Katsoin Ameriikan ihmeen, kun itsellä on Malle nauhalla. Kiinnostavaa, ettei Malle vieläkään ole samalla arvostustasolla uuden aallon tunnetuimpien nimien kanssa. Hän on kuitenkin tehnyt hienoja elokuvia jo 1950-luvulta alkaen, ainakin yhden huippufilkan per vuosikymmen.

Tämä on heittänyt minut jo ainakin kahdesti ulos koko netistä. Ehkä sillä on tarkoitus. Alan kyllästyä.
Valitettavaa. Tuli näköjään Neloselta. Enpä osannut nauhoittaa sitä. Näinhän ne tiet erkanevat. Mutta toisaalta taisi tuo leffa tulla elokuvateattereissakin. Enkä käynyt katsomassa. Joten se siitä.
Malle ansaitsee kyllä kaiken kunnian. Hissillä hirttolavalle (jos en väärin muista) on eräs tosi jalokivi myös.

"Hauska" kuulla, että tulkitsin vihjeet oikein kun jätin Oscar-palkitun huumesotaelokuvan väliin.

Mallen kerrotaan olleen maailmansodan aikana juuri kuvatunlaisessa sisäoppilaitoksessa, joten tuntenee ympäristön johon tarinansa sijoittaa. En lähde hyvää kehumaan, luulin nauhoittavani mutta ainoastaan luulin. Tunnen huonosti Ranskan historiaa, mutta monen filmin perusteella Asterix näyttää merkinneen sota-ajalta CV:hensä melkoisen häpeätahran. Jälkikäteen sitä joudutaan kiilloittelemaan nostamalla esiin sankaruutta jota oli, joskin piilevänä.

Onkohan mahdollista, että Vieras on sama numeroissa 1073, 1127 ja 1224. Hauska tavata jälleen, varsinkin jos näin on.
Sankaruuttahan löytyy, vaikkei ehkä yleisellä tasolla, niin yksilötasolla kenties aina. Yleensä vielä, luulisin, siellä uskomattomassa paikassa. Olen monesti ajatellut, että, jos joutuisin itse esim. kidutettavaksi, antaisin ilmi kaikki, niin asiat kuin ihmisetkin.

Tulin kirjoittamaan kommenttini Jarmo Lampelan Joesta. Jos Hesarin Fräntille tuli mieleen Altmanin Oikopolut niin minä ajattelin jo Jokea leffateatterissa katsoessani Magnoliaa. Ehkä Lampelalla on ollut tietty esikuva. Mutta missä Magnolia kulkee ääriliikkeissä tai äärimmäisissä tilanteissa, Lampela pysyy aivan arkitodellisuuden karussa maailmassa. Se on kaunista ja niin rumaa.
Ensikatsomalla hermostuin pizzapaikan seksinnälkäiseen tyttöön, mutta nyt hän vaikutti inhimillisemmältä. Kukaan ei tiedä toisen asioista. Kaikkein vaikeinta oli vieläkin kestää tuota nuorta "isää". Hän vaikutti juuri sellaiselta, joka on jo ehkä auttamattomasti syrjässä sitoutumisesta ja sen kautta konkretiasta. Hän ei tunne onnea, ei opi näkemään siihen nähden mitään vaivaakaan vaan luultavasti jyystää koko elämänsä siivellä tyhjyydessä.

Jarmo Lampelan elokuvan nostin jo heti ensi kerralla Magnolian ohi. Se on hieno erityisesti rosoudessaan. Ei kuvaa marginaalia vaan valtakulttuuria. Ei suurta rikkautta vaan eri kaupunginosien tavallisten ihmisten elämää.
Musiikki jäsensi sekä henkilöitä että tapahtumia. Jos pisteitä lasketaan niin minä annan täydet kyllä.

Lisäisin tähän vielä sen, että Magnoliassa oli tietenkin käytetty fantasiaa, joka taasen puutui Joesta. Mutta silti. Tai saattavat mennä tasoihin koska fantasiasta lisäpisteitä M:lle.