YLE Radio 1

Edustaako kriitikko tavallista kuulijaa? Tuskin. Muusikoilla on muusiikkikoulutus ja kriitikolla on yleensä musiikkikoulutus. Musiikkikoulutus muokkaa tapaa jolla musiikkia kuunnellaan. Kritiikki on siten helposti eräänlainen sisäpiirijuttu tavallisen snobbailun lisäksi. Lisäksi osa kriitikoista on laiskimuksia, jotka tyytyvät konserttiesitteen esittelyyn.

Mitä virkaa on tuollaisilla kriitikoilla?

Viikonloppuna kokeilin ja täytyy sanoa, että se toimii.

Tällä kerralla kuunteluelämykseni ei Deliusin Elämän messun II-osassa Beechamin johtamana, ja lopulta hiukan Hickoxinkin, kun edellisen äänen kvaliteetti ei monona aina täysin tyydyttänyt, synnyttänyt vain jäykkäkouristuksenomaisia korkeajännitystä hipovia hermostollisia kramppeja ja kokovartalokipsintapaista pinnistystä vaan musiikki meni suoraan sydämeen välittäjänsä ohittaen, sydänlihasta korventavassa poltteessaan, joka piti kuulijaansa pihdeissä riumuitsevaan loppuun saakka siten, että tunnin patjalla maanneena kuuntelusession ja levyn päättymisen jälkeen en voinut vähään aikaan liikuttaa lainkaan itseäni tunnejärkytyksen lamaannuttaessa tahdon alaiset toimintoni, kuullessani vain tasaiseseti huohottavan hengitysääneni ja sydämen sykkeen, kuten yleensä vahvan kuunteluelämyksen jälkeen usein käy kykenemättä muun maailman kadottua tajunnasta käsittämään enää erityisessä vain erityistä sellaisenaan jossa se siinä kuuluu todellisuuteen jolla yksin normaaliälylle olisi mielenkiintoa, vaan hiljalleen jalkaani aluksi liikuttaen sain itseni jotenkin horjuen ja hoiperrellen pystyasentoon niskat jäykkänä ja käsi puutuneena tunnottomaksi pääni tyynykseksi jääneenä, liikkeeni ollessa sekavuudesta kömpelöt ja hallitsemattoman turtuneet.

Kaiken kulttuuriarvioinnin pitää olla "käyttäjälähtöistä", ts.peilata arvostelijan omia tuntemuksia. Ja niitähän tunnetusti on monenlaisia.
Seppo Heikinheimo-vainaa tuskin kykeni asettumaan tavallisen kuulijan paikalle ja sikälikin yksi mielenkiintoisimmista ja piristävimmistä konserttiarvioista, joihin ikinä olen törmännyt, oli hänen ja Mattiesko Hytösen joskus -90-luvun alkupuolella tekemä "parikritiikki", jossa herrat arvioivat samaa konserttia omista näkökulmistaan. Hytönen, joka myönsi avoimesti olevansa ensimmäistä kertaa elämässään sinfoniakonsertissa, seurasi ennenmuuta Heikinheimon esiin nostamaa orkesterilaisten pukeutumista ja lisäksi H:n reaktioita erinäisiin asioihin, joista hän väitti ei mitään ymmärtävänsä.