YLE Radio 1

Kävin Kansallisoopperassa katsomassa ja kuuntelemassa Taikahuilun. Hienoa musiikkia ja tulihan se Yön kuningattaren aariakin nyt kuultua ihan oikeassa yhteydessään. Tarina perustuu kuulemma johonkin vapaamuurarien aineistoon. Siinä palvottiin kovasti Isistä ja Osirista. Tamino ja Pamina saivat toisensa ja samoin Papageno ja Papagena.

Mitäs tykkäsit pa-pa-pa-papagena-papageno-duetosta, joka näillä palstoilla joskus mainittiin kaikkien aikojen typerimpänä aariana.

Olen nähnyt Taikahuilun monta kertaa, kerran jopa kuullut Martti Talvelan laulavan Sarastroa kuolemansa jälkeen. Esitys oli Salzburger Marionettentheaterissa, jossa lavalla esiintyivät noin metriset nuket ja musiikki tuli nauhalta. Upea, täysipainoinen oopperaesitys silti ja teatteri on viehättävä ja hiukan kuin miniatyyrikokoa sekin.

Taikahuilun libretto tavallista sekavampi ja väliajalla kaikki kääntyy päälaelleen. Hyvä ja huolehtiva Yön kuningatar osoittautuu konnalauman pomoksi ja ilkeästä Sarastrosta tulee hyveellinen tietäjä. Olen tästä yllättävästä käännöksestä lukenut useampiakin tarinoita, yksi versio löytyy mistäpä muualta kuin Wikipediasta

Käy kysymässä kirjastostasi löytyisikö Ingmar Bergmanin perinteinen versio dvd:llä.

Mozart joutui aikanaan loosinsa kanssa huomattaviin ongelmiin, kun oli mennyt paljastamaan Taikahuilussa vapaamuurarien salaisia rituaaleja. O Isis und Osiris-aarian ympärillä tapahtuva palvontameno on juuri tällainen.
Mutta loppujen lopuksihan stoori on ihan looginen. Lapsenhuoltoriidassa ovat vastakkain mitä äksyin täti-ihminen ja salaperäisen suurloosin suurmestari. Tottakai vapaamuurarit voittavat -kunhan ensin on osoitettu heidän kaikinpuolinen paremmuutensa...

Taikahuilussa on tietysti muitakin mielenkiintoisia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi nämä papa-luontoaktivistit, jotka pyydystävät pikkulintuja -jotta Yön kuningatar saisi niistä päiväateriansa. Eikä ihan vaille huomiota pidä jättää myöskään kolmea pahansuopaa naapurinmuijaa, kolmesta puolta hyvin notkeasti vaihtavasta pikkupojasta puhumattakaan...

Kakkinainen puvuissa patsasteleminen, palmunlehvien heiluttelu olivat Mozartlle vieraita ja ikään kuin kontolleen pantuja elementtejä sekä pappien ja lähes papien onton retorinen lausunta. kummeksuisin vain hiukan sitä miksi tällaisista aineksista Wagner on kyennyt luomaan verevää ja vahvaa musikkiraamaa jo ajatellan esim. Parsifalia, mutta kenties se johtuu romantikoille niin tyypillisestä kyvyttömyydestä erottaa aihetta muodosta jonka tuli palvella vain taiteilijan eettistä elämännäkemystä ja uskonnollisia ideologioita yhteistaideteoksen puitteissa kyeten toisaalta antamaan musiikin abslouuttinen muoto toiminnan motiiveille ja henkilöidensä psyykkisille impulsseille kykenemättä kuitenkaan musiikkiteoreetikkona arviomaan sellaisia 1700-luvun buffaoiopperoita teoksia kuin Cosi fan tuttea ainoastaan moraalisesti hyläten sen näin ollen väärilä argumenteilla ja premisseillä kuten teki Beethovenkin aikanaan varastaen häpeilmättä musiikillista materiaalia edellisestäkin luomuksesta, joka lyö Fidelioon jäljittelyn leiman I siirtymävaiheen varhaisteoksena ikään kuin ulkopuolelta tulevan geniuksen alkamatta vielä energisesti tahdon sitä kiihdyttämättä toimia myöhäiskvartettojen motiiviskompleksisuksien transsendentaalitekniikalle alistetetun sävelkielen edellytämällä älyn voimalla ja kirkkkaudella, joiden perusteella voimme vain aavistella säveltäjänsä elämäntahdon huomatessa tlansa kurjuuden sitä selvempänä mitä kirkkaampi äly sitä valaisi, sillä muutoinhan sakalaista singspieliä ei voine oikein psykologiseksi daamaksi kutsua musikillisdraamallisen jatkuvuuden kärsiessä puhuttujen dialogien kustannuksella vailla seccoresitatiiveihn nivottua toimintaa musiikkidraamoissa musiikin heijastellessa usein draaman jokaista vivahdetta usein myös onomatopoeettisin orkesterikoloriitein efektein ja johtoaihein kuten musikillisen huippulahjakkuen Fritz Frederick Theodore Albert Deliusin alle 30 vuoden ikäisenä valmistunessa grand operassa Irmelinissä, prinsessan torjuessa toinen toisensa jälken kaikki kosijansa noresta sotaisaan ritariin jotka tavoittelevat hänen kättään prinsessan löytäessä onnen vasta hääseremonoihin attumalta ekynen ikopaimen Nilsin luonnonlasta muistuttavan spontaanista seurasta kun tämä oli iihen saakka kulkenut metsässä lötämäänsä hopeanhohtoista virtaa seuraten, jota Delus kuvailee omalaatuisen sointkuvan luoden rytmikään energisesti pulppuilevan virran elämänpyörteissä käyttäen orkesterssa tavanomaisten soittimien lisäksi mhdollisesti myös en tiedä nokkahuiluja värityksellisenä tehokeinona luoden hyvin suggestiivisen tunnelman epäsovinnaisessa sointiväripaletissaan näyttäen partituurina mm. griegille, joka suhtauui siihen hyväksyvästi vakka tuskin li täysin tietoinn draaman unikeista lyyrillistä kvaliteeteista kuin kesäyön unelma Shkespearen näytelmästä aistillisen impessioitisesta muotokielestäöän huolimatta toisinaan vähäisestä rytmisestä vaihtelusta ollen ainutlaatuinen ilmiö musiikin historiassa ammentaen innoiusta klassismin ja barokin muotokielestä lähtien aina jäljittelemättömän persoonallisesti vaikuttavaksi synteesiksi muotoutuneena ilman esikuvia formatiiviseksi luonnhditussa luovassa muotoajatelussaan.

Mikki on palannut.

Hän oli täällä paljon ennen teitä

Siitäpä en mitään sanonutkaan, vaan iloitsin siitä, että hän on palannut. Minähän olen vielä nuori tulokas, vasta reilut kolme vuotta olen täällä kirjoitellut.

Tuo kyllä on kauhein kuulemani klishee jota yhdistää leegion asian väärin ymmärtäneitä ihmisiä. Vaika eipä silti, ei nimi miestä pahenna ellei mies itse.

Edellistä pitkähköä vastausta kommentoidakseni;

Delius syntyi saksalaisista vanhemmista saksalaisen emigrantin poikana joka vastoin isänsä toivomusta ryhtyä puuvillatehtailijaksi alkoi opiskella enimmäkseen kait omin päin musiikkia lyöden appelsiiniviljelmät plantaasillaan Floridassa laimin musiikin kustannuksella sulattaen hyvin monitahoiset musiikilliset tyylipyrkimykset ja ainekset persoonalliseksi synteesiksi kormopoliitiksikin mainittuna säveltäjänä. Toisin sanoen hän ammensi vaikutteensa monista lähteistä.

Hänen musiikkinsa juuret ovat kaikkialla ja eivät missään, Skandinaviassa, kuten hänen norjalainen kautensa Paa vidderne, Vuorilla, Folkeraadet jne., Amerikan etnisten vähemmistökulttuurien musiikkitraditiossa, orjien tryölauluun perustuva avoimen muunnelmamuotoinen kuoro-ja orkesterifantasi Appalachia, Amerikkalainen rapsodia, Koanga, jossa kuullaan orjien työlauluja ja hengellistä musiikkia sekä ranskalaset impressionistiset vaikutteet orkesteriminiatyyreissä ja jopa slaavilaiset vaikutteet siellä täällä riittävät osoittamaan hänen musiikkinsa lähteitten laaja-alaisuuden ja runsauden mihinkään yksittäiseen brittiläiseen säveltäjä-ja tyylikoulukuntaan sitoutumatta sillä niin kirjavat olivat hänen tyylivaikutteensa että häntä on rohkeudessaan ja omaperäisyydessään mahdoton lokeroida ja kategorioida jonkin yksittäisin musiikillisen tyylin ja ilmiön lipunkantajaksi tai airueeksi niin rohkeaksi uudistajaksi ja modernistiksi kuin hänet myös joskus tulee leimanneeksikin huomanneensa vain jälleen erehtyneensä, sillä mikään Schönbergin kaltainen tieteellisiin analyyseihin perustava musiikkiteoreetikko tai harmonisilta tai kontrapunktisilta metodeiltaan ankaran doktrinäärinen professionalistikaan eivät sovi hänesträ muodostuvaan hyvin vaihtelevaan ja ennakkoarvauksia kaihtavaan formiin, jonka lähtökohdat säveltäjänä olivat puhtaasti musiikilliset.

Häneen pätee oikeastaan se mikä muihinkin työnsä inspiraatiolle perustaviin säveltäjhiinkin, hänen tietotapansa oli vapaa kaikesta tahtomisesta suhteineen josta seuraa myös se ett että hänen tuotteensa eivät olleet lähtöisin mistään mielivallasta tai tarkoitusperistä vaan hän oli väistämättömän välttämättömyyden ohjaama pakottamatta koskaan itseään sävellystyöhän viettäen mieluummin aikaa puutarhassaan innoitusta, hengen heräämistä tai inspiraatiota etsimässä, joka ei ole mitään muuta kuin älyn vapautumista tahdon palveluksersta.

Kun luova voima alkaa sisäisen pakon ja välttämättömyyden sanelemana ja ohjaamana virrata tahdon palveluksesta vapautuneen älyn ylivoimaisuudella tahtomisen rinnalla luovassa nerossa, sitä eivät pysty kammitsemaan aina edes ruumiin degeneroituminen, ts. rappeutuminen ja heikkous joiden kimppuun luova henki käy yhä uudelleen kukistaakseen ne, ei kuuroutuminen, näön menettäminen tai edes halvaantuminen, luovan hengen kyetessä amanuenssinsa välityksellä usein mahdottomissa olosuhteissakin yhä luovaan sävellystyöhön sanellen avustajalleen nuotti nuotilta valmiina päässään soivan teoksen antaen tälle vokaalilinjan tai sooloäänen joskus myös laulamalla.

Kenestä rullatuoliin sidotusta säveltäjästä, joka nuorena miehenä vielä oli viiksekäs, pitkänhuiskea, komea ja atleettinen vuorikiipeilijä, onkaan kyse kuin juuri Deliusista.

VeHy kirjoitti:Mitäs tykkäsit pa-pa-pa-papagena-papageno-duetosta, joka näillä palstoilla joskus mainittiin kaikkien aikojen typerimpänä aariana.

Ainoastaan sikäli että Mozart ei kyenyt antamaan linnunpyydystäjä-hahmolleen matkaevääksi oikein minkänlaista loogisuutta, temaattista ja persoonalisuuen yhtäläisyttä eri numeroiden välillä kun italialaiselle oopperalle tyypilisen eri laulunumeroiden välille sävellajien ja dynamiikan logiikan vaatimuksesta lkirjoitetun seccoresitatiivin on singspielin tapaan kompensoinut puhuttu dialogi tuon näenäisen huolettoman hilpeän hahmon muuttuessa duetossa syvämietteiseksi filosofiseksi ajattelijaksi, jona häntä muutoin on niin kovin vaikea nähdä ekä siksi mistään psykologisesta draamasta ole oikeutettua juurikaan puhua Da Ponte-oopperoiden tavoin, vaikka sitä ellei nyt aivan säveltäjänsä joutsenlauluna mutta loistavana lppututkintona ja viimeisenä todisteena suurten mittojen objektivimiskyvystä on kuultu mainittavankin ja Paminan musiikkia objektivoidun tunteen inkarnaatioksi.

Jaha.

Tykkäsin kyllä siitäkin duetosta. Papageno on suhtautumisessaan koetuksiin enemmän tavallinen ihminen kuin Tamino. Ja hän saa rakkaansa siitä huolimatta ettei pysty pysymään hiljaa. Mutta onko Papageno vain tavallinen linnustaja vai puoliksi lintu itsekin? En saanut oikein selvää.

Papagenon ja Taminon olennaisin ero on siinä, ettei Papageno ole pyrkyri, joka mielii vapaamuurariksi. Mutta ihan normaalina ihmisenä häntäkään nyt ei välttämättä voi pitää.
Vaikka kukapa meistä lopulta täysin normaali olisikaan..?

Mielestäni tuntuu pahalta, kun Yönkuningattaresta (Mikä aaria!)on tehty hirviö, ja Sarastrosta vapaamuurareihin kuuluva
yli-ihmishahmo.
Tarina tuntuu liiaksi sadulta, ja minä pidän realistisimmista oopperoista.

Siinä tapauksessa saanen suositella Deliusin Fennimore ja Gerdaa, joka on eräs mieliteoksiani lajissaan eikä taatusti avaudu ensikuulemalta kohoten kliimaksissaan selkäpiitä karmivaan dramaattisuuteen ja traagisuuteen, jota ei haaveellisen idyllisen ja lempeän auvoisan alkujakson perusteella tulisi heti aavistaneeksikaan mitä pinnan alla kytee. Ravisteleva ja moderni puhedraaman kaltainen teos lyhyine episodeineen, joka ainakin useamman kuuntelukerran jälkeen avaa syvimmän merkityksensä ja salansa koskaan saavuttamattoman täyttymystä vaille jäävän rakkauden tematiikassaan, jota teos käsittelee perinpohjaisesti.