YLE Radio 1

kaupallistuneessa kultuurissamme ei muutoinkaan olla juuri valmiita ottamaan huomioon mitään muita vaihtoehtoja, joita voitaisiin esittää klisheemäisiksi stereotyyppioiksi muodostuneiden kansallisromanttisten standardien sijaan, joten siitä paasaaminen tuntuu kuin yrittäisi puhua seinille, vaikka on ilmiselvää että musiikinhistoriastamme tarjoutuu varsin yksipuolinen ja monomaaninen ettenkö sanoisi monoliittinen, monostilistinen tai -teistinen mielikuva, joka kietoutuu erityisen kuvainpalvonnan kukinnon ympärille, jota hellitään ja vaalitaan tavan takaa hyvässä uskossa omaksuen, karttaen tämän kiillotetun ja retusoidun eufemistisen kuvan rikkoutumista kaikin sitä edesauttavien ja pönkittävien menetelmin ja tavoin, jotta piintyneet käsitykset saisivat lillua sokeripohjassa häiriintymättä, rauhan ja sopusoinnun rikkuuntamatta, jottei kenenkään aivopesun ja mnipuloinnin tuloksena puuhun ympätn oksan tavoin toisena synnynäisenä älynä ja kvaisi-ja pseudotietona syvästi omaksumaa kuvaa järkytettäisi paljastavilla käytäntöä ja todellisuutta muokkaavilla ja radikaalisti diskursoivilla taidejärjestyksen mullistavilla reformatiivisilla totuuksilla ja objektiiviella tiedolla, sen hierarkiasta, arvojärjestyksestä joka ei ole enää entisensä.

Ja kukapa sellaista tietoa voisi kestää mielenterveyden järkkymättä kun saa tietä ihailemansa ja palvomana idolin arvon ja statuksen laskusta hierarkiassa, kun hellitään tarkoituksellisesti ahdasta ja latistavaa kuvaa musiikinhistoriamme vaiheista ja sen todellisesta rikkaasta sisällöstä, josta piene sisäpiiriklikin toiminnan ja subjekiivisten arvoarvostelmien johdosta vain muroto-osa on yleisessä tietoisuudessa yleisön ja musiiikin harrastajien ja ystävien ulottumattomissa ja saavuttamattomissa kun painopiste lepää sovinnaisimmassa ja konservatiivisimmassa ohjelmistotarjonnassa joka ei lähde tahi muuta olemustaan ja sisältöään kulumallakaan tai raota pilviverhon takaa valoa diskriminoidulle vähintäänin yhtä olennaielle aidolla tavaöllla hurmaavan romanttiselle tai modrnistielle puolelle.

Sillä totuushabn on se ettemme jaa yhteistä kokemusta konsertti-ja radio-ohjemistosta viime vuosisadan alun ja 5o-luvun musiikkiyleisön kanssa vaan musiikillinen maailmankuvamme on tyystin erilainen kotimaisen musiikkitarjonnan ja säveltaiteen saavutusten suhteen eikä sovi ylimalkaisesti vain olettaa että tämä sekka johtuisi laadullisista kritereistä nykypolvien omakuman taidekäsitysten ja-kuvan hyväksi ja ns. uuden musiikin paremmuuden takia kun otetan vielä homioon se mullistava paljastus että sibenkin erottaa kaikista muista tuon aikakauden lahjakkaisen kotmaisten säveltähjistä tämän kyvyttömyys punoa suuria ja pitkälinjaisia tematiikaltaan kiinteästi laulavia intohimoisia revontulenväreissä leiskuvia melodioita tsaikovskin tyyliin.

Kas kummaa että strategia tuntuu varsin hyvin toimivan vain toisinpäin ja muiden säveltäjien saavutusten arvoa sinfonisen sävellysmuodon saralla mitataan vain sävellystekniikaltaan varsin konservatiivisen, tematiikaltaan diatonisen ja kirkkosävellajisävytteisen siban luoman sinfonisen muodon logiikan mittapuiden luomaa taustaa vasten joko hyläten ne kokonaan tai hyväksyen ne kritikittömästi ilman taiteen ja musiikin objektiivisen olemuksen tajuamista, sen olemusta sinänsä joka transformoituu ja abstrahoituu luomisaktissa puhtaan objektiivisen älyn toiminnan tuloksena siksi soivaksi ilmiöksi kuin henkimaailmaksi ilman materiaa, jonka kuulemme musiikkina aivoissamme joissa prosessi on käänteinen metamorfoosi musiikin ilmaisemien affektien vaikuttaessa tahtoomme puhtaan mielteen alueelle projioisoituneiden objektivoitujen subliimien tahdonliikkeiden kautta, joka vasta sanelee musiikin metafyysisen merkityksen joka on sen olennaisin ydin.

Eivät ne sadat suomalaiset 1900-luvun alkupuolen säveltäjät ole uohdettuja mutta kylläkin vaarassa joutua unohduksiin niiden musiikillisesta laadukkuudesta huolimatta joka painaa niihin lähtemättömän leimansa.

Eivät yliopiston sävellyksenprofessorit suinkaan tyhmyyttään ole laatineet laajaa hakuteosta suomen merkittävimmistä säveltäjistä vaikkakin tunnettu tosiasia on että siban musiikki kuten kaikki mikä on helposti ymmärrettävää ja ilmeistä vetoaa rahvaaseen eikä ylitä näiden käsityskykyä kuten yleensä nerouden saavutusten reseptiolle on ominaista jotka yltävät syvemmälle toisillekin ilmenevään tai sinne jonne muut eivät kykene edes näkemään, kokonaan toiseen maailmaan kuin muut jonka vuoksi se ei heti saa arvostustakaan kuin vasta välillisesti.

Ehkä teidän olisi syytä ymmärtää ettei säveltaiteen alue ja historia ole suomessakaan niin suppea ja lattea kuin rahvaan piirissä yleisesti uskotaan vaan kaikkea muuta, käsittämättömän rikas ja ehtymätön aarreaitta jonka tiedoitseminen vaikeutuu vain sen vuoksi että kaupalliset ja taloudelliset arvot painavat vaakakupissa usein enemmän kuin taiteen itseísarvo joka ei ole markkinoitavissa.

Brändit vain myyvät hyvin ja siba on yksi tällainen brändi. Sitä enemmän taiteellisesti merkittävää musiikkia löytyy kaikkein tutuimman sibeliaadin takaa jonka kvaliteettia suhteettomalsi kasvanut populariteetti näyttäisi suorastaan vähentäneen.

suurempaa Tunnevoimaa ja teknistä ammattitaitoakin suurempine väriasteikkoneen ja modernimpine keinovaroineen omaavia mestareita musiikinhiostoriamme suorastaan vilisee elleivät sitten siban musiikille ominainen, kenttämäinen staattisuus, minimalistinen toisteisuus, tietty niukkuus, pidättyväisyys ja flegmaattisuus, ritkäkaarisen intohimloisen melodiikan ja kiinteästi laulavan tematiikan vieroksunta aforististen elliptisesti käsiteltyjen lyhyiden aihelmien hyväksi, ja doorisen kirkkosävellajisävytyksen ohella muut kansanmusiikinomaiset ainekset kuten nelijakoisuus suppea ampitus jne. korvaa näitä puutteita musiikintutkijoiden tahdon kiihotusta aiheuttavaksi tiedön väärennökseksi.

kun esim. vertasin siban 6. sinfonian aiaansaamaa melankolisuutta lähentelevää sentimentaalista ja kedolla leikkivien lasten temmellyksen tapaista kirmailua vain 23. vuotiaan felix krohnin sinfonia breviksen romanttista haaveellisuutta ja runollisuutta kumpuavaan 1.osaan joka jättäisi beethobvenin pastooraalisinfoniankin amatöörimäisen melodisen muodonnan varjoonsa tematiikallaan joka on heti kerralla jatkuvampaa, kompleksisempaa ja pitkälinjaisempaa ja soinnunkäytöltään ilmeikkäämpää ja värikkäämpää kuten myöhäisromantikkojen sointu-kromatiikka muutoinkin joita kaikki muut säveltäjämme, tuukkanen, karjalaiset, furuhjelm, ranta, törne, saikkola, kenties, haapalainen, hannikaiset, krohnin ilmari, merikanto aarre, moberg, linko prokofjevmaisessa rytmisessä ja tonaalisessa oikullisuudessaan, ikonen, isacsson, liukko, härkönen, leiviskä, pesonen, pesola, sipilä, johansson, ynnä mionet muut kyttelivät ikoniamme taitavammin ja puhuttelevammin. mutta modaalisuus tuntuu yksinkertaisuudessaan vetoavan kapellimestasreihin intendentteihin ja muusikoihin sekä levypomojen taloudelliseen voitonhimoon.