YLE Radio 1

Ankara taistelu tekemättömiä töitä vastaan vie aikaani enemmän kuin on viisasta. Yritän hyvittää sen itselleni ottamalla vastaan rahaa siitä hyvästä.

Siitä ei nyt ole kysymys, vaan siitä, että onneksi on olemassa pieneen pakattuja, mutta avautuessaan elämänkokoisia maailmoja, jotka minäkin saan sovitettua otteeseeni, mutta jotka voivat jättää istumaan silmät rävähtämättä ja lähes hengittämättä.

Olenkohan ainut, joka lukee runoja tällä foorumilla? Niitä joskus vaikeastiymmärrettäviä purkauksia, joita myydään vain jos kannessa seisoo Tabermann tai on muuten kohutusti tuttu?

Luen toki runoja ja olen lukenut Tabermanniakin mutta nykyisin se mies tympii minua. Siedän häntä kuitenkin siksi, että niillä sireeninoksajutuilla on suotuisa vaikutus naissukukuntaan.

Jus nyt pinnalla on Heli Laaksonen, joka kirjoittaa äidinkieltäni, Turun murretta, hyvin lähellä olevalla kielimuodolla.

Minä pidän Ilpo Tiihosen runoista.

VeHy kirjoitti:Siedän häntä kuitenkin siksi, että niillä sireeninoksajutuilla on suotuisa vaikutus naissukukuntaan.

Oletko kokeillut muita? Naiset kiinnostuvat myös miehistä jotka lukevat naisrunoilijoita. Tai yleensä lukevat. Tai ainakin kiinnostavat naiset.

Väinö Kirstinä, vanha konkari, on ollut kaappini päällä kauan aikaa. Kai Niemisen nostin sinne muutama vuosi sitten. Vuosittain ilmestyy hyviä uusien kirjoittajien kokoelmia, jotka saavat näkyvyyttä palkintojen kautta tai Tanssivan karhun esiin tuomana. Kristiina Wallinin Kengitetyn eläimen jäljet ei voittanut, mutta on muuten kiinnostavasti kirjoitettu naisen kasvutarina. Ei mitään himphamppua, vaan mieltä ja lihaa. (Tarkennettakoon vielä, että en lukenut sitä tehdäkseni vaikutusta naispuoleen, sillä se paikka on jo täytetty.)

Laaksonen on hauskuuden lisäksi oivaltava. Hänen käsittelyssään jopa kaipaava rakkaus ja läheisyys ovat iloisia asioita. Pidän myös hänen murteestaan.

Kristiina Wallin on minustakin todella kiinnostava, samoin olen mieltynyt joihinkin Riina Katajavuoren luontokuvastoisiin runoihin. Molemmat ovat naisia, joista ei ole tullut varmaan edes omani kanssa puhetta

Joskus nuorena baareissa viihtyvänä muusikkona tykkäsin lukea Otonkosken esikoiskokoelmaa, mutta myöhemmin jaloistuin onneksi jo Tranströmeriin ja Manneriin, ja minusta tuli oikeiden runojen lukija. Lisäksi suomessa on paljon hyviä ruotsiksi kirjoittavia runoilijoita, muitakin kuin Carpelan.

Erkki Kuparia olen kuullut ihan viime aikoina pariinkin kertaan oikein livenä. Kirjasta luettuna ei ensin oikein sytyttänyt mutta tekijän itsensä etukenossa jalkaa polkien lukemana aika riemullisia juttuja.

Sirkka Turkkaa kuulin myös livenä viime vuonna. Ei tehnyt mitään vaikutusta minuun, mietin vaan ostanko seuraavaksi tumma vai vaaleaa olutta.

Hilja Haahdista oli juuri Ilonan ystävissä. Pastori Irja Aro-Heinilä oli väitellyt monipuolisesta kirjallisuusihmisestä Haahdista. Tunsin hänet lähinnä runoilijana - lukenut HH:ta vähän joskus nuorempana.

Aro-Heinilä tuumi hauskasti, että prosaisti-Haahdin suosion hiipuessa lähinnä kirkollisiin piireihin pysyi hän kuitenkin esillä mm. runoilijana ja muissa kirjailijan tehtävissä. Toden totta, tuttu nimi monista yhteyksistä, kuten Aro-Heinilä totesi. Vitsin murjaisi, kun tuumi että risuparrat eivät moista viitsineet (vanhempi, uskonnollinen, kirjaileva opettajatar); miksi olisi pitänyt? Taiteellisesti keskinkertainen, muotokielen kannalta konservatiivinen (ei suosinut taiteelle välttämätöntä kokeilua ja uudistamista) ja tematiikaltaan 1960-luvun risupartaradikaalien täysi vastakohta - olis ollut minusta syy lukea! - eli kristilliseen arvomaailmaan sitoutunut Haahti ei kuulu suomikirjallisuuden ytimeen. Hänen runouttaan kannattaa kuitenkin tutkiskella.

Haahdesta tuli mieleen myöskin uskonnolliselta taustalta ponnistava Anja Porio. Hän on ammatiltaan pastori, ja kirjoittanut muutaman kokoelman, joissa on muun muassa purkanut avioelämän vaikeutta. Tietenkään en muista nyt ainuttakaan, mutta tyyli oli proosallinen, ja sisältö ainakin silloin lukiessani puhuttelevaa. Suosittelen ainakin niille, jotka ovat vastaavissa kiemuroissa takunneet.

Löysin muutama vuosi sitten divarista Kalevi Seilosen ensimmäisen kokoelman. Hurjaa 60-luvun surrealismia, eikä avautunut helpolla heti. Mutta jo seuraavalla lukemalla nauroin vesissä silmin. Myöhemmät seiloset olivat pahemmasti poliittisesti punavärittyneitä - ajan henkeen, eivätkä herättäneet ensimmäisen kaltaisia tuntemuksia. Sen vuosikymmenen älymystörunoilijoista ei monikaan välttynyt punaseuran vaikutukselta.

Väinö Kirstinä (taasko se kaivoi sen esiin) on niitä omaa tietä kulkevia poikkeuksia. Hän on lähestynyt maailmaa humanistisella myötätunnolla ja puhtaalla älyllä. Hänen vallankumouksellisuutensakin oli enempi perinteistä kirjallista muotoa runtelevaa kuin valtiovaltaa horjuttavia. Mutta ajan hurjasteluja ei saa säikähtää, voi tutustua vaikka sympaattiseen "Tuolilla minusta on mukavaa", joka on lauluksikin sovitettu. Vastikään on Kirstinältä julkaistu 70-vuotiskokoelma joka alkaa hänen 60-luvun runoistaan.

Toinen 60-luvun tuntemattomampi runoniekka oli Anselm Hollo. Hyllyssäni on kaksi hänen kokoelmaansa, oikein hyviä molemmat. Nykyään Hollo asuu Amerikassa, ja on kääntänyt suomalaista lyriikkaa sikäläiseen käyttöön. Olen joskus miettinyt, onko Anselm sukua sille Hollolle, joka on kääntänyt Tolstoita.

Muistaakseni olen jotain Erkki Kuparia lukenut, mutta nyt ei tule mieleen - pitää palata hyllylle.

Mutta Pentti Saarikosken sitävastoin tuntevat kaikki, eikös vaan?

puuhaaja kirjoitti:Olenkohan ainut, joka lukee runoja tällä foorumilla? Niitä joskus vaikeastiymmärrettäviä purkauksia, joita myydään vain jos kannessa seisoo Tabermann tai on muuten kohutusti tuttu?

Jos nyt tätä runoudeksi voi sanoa, niin Hectorin laulujen tekstit, eli koko tuotanto. Aivan upeaa kielellä leikittelyä ja kielikuvia puhumattakaan sanomasta, huumorista ja nokkeluudesta.

Markku_S kirjoitti:Jos nyt tätä runoudeksi voi sanoa, niin Hectorin laulujen tekstit, eli koko tuotanto. Aivan upeaa kielellä leikittelyä ja kielikuvia puhumattakaan sanomasta, huumorista ja nokkeluudesta.

On sitä juuri - kielikuvien ja riimien taituri, vaikkakaan ei ehkä suuri uudisraivaaja varsinaisen runouden ryteikössä, mutta romantikkona mukaansatempaava. Tulkinnassaan hän on parhaimmillaan, kun ei esitä köyhän miehen bowieta. Mielestäni hän onnistuu tuossa parhaiten levyllään "Ruusuportti", joka sisältää Dan Andersonin lauluja yhdessä Tommy Tabermanin(!) kanssa suomentamana. Eräs Hectorin parhaiten onnistuneita suomennoksia on Leonard Cohenin Suzanne, jossa hän on ottanut ilmaisulleen käännöksellistä vapautta tinkimättä laulun sisällöstä.

Jarkko Laine on suomentanut Cohenia myös hyvin.

Ja vielä: Illalla on eräs kauneimmista koskaan tehdyistä valsseista. Lennokas ja kaihoisa.

puuhaaja kirjoitti: Eräs Hectorin parhaiten onnistuneita suomennoksia on Leonard Cohenin Suzanne, jossa hän on ottanut ilmaisulleen käännöksellistä vapautta tinkimättä laulun sisällöstä.

Näin on. Sain joululahjaksi Hectorin kokoelman, jolla tuo Suzanne on. Sehän on kait alunperin single, jota ei löydy virallisilta levyiltä. Tuo Suzanne on tosiaan aivan uskomaton tunnelmaltaan ja nimenomaan tekstiltään. Mutta löytyy niitä paljon muitakin.

Mortimer kirjoitti:Minä pidän Ilpo Tiihosen runoista.

Minä myös. Muistelen omistavani useammankin hänen kokoelmansa, mutta aikuistuva tyttäreni on alkanut kiinnostua kirjoistani, kuten myös levyistäni, joten alkaa löytyä tyhjää.

Tiihonen kirjoittaa tiivistä todellisuuteen nojaavaa tunnelmaa, vaikka se ensin näyttäisikin tulevan maatakiertävältä radalta tai umpikujalta.

Tässä: MENU

Tukkaa tai ei
tai tupee.
Puujalkakyyti tai kupee
ja vierellä blondi
tai roskis.

Tahmeaa soppaa
tai jääkylmä koskis.
Märkivää makkaraa.
Täytetty hauki.
Jossakin korkataan,
___________joku on auki

Kirstinä on ihmellinen. Minusta hänen runoutensa oli samalla hauskaa ja vaikeaa (osin syystä, että suomeni oli nuorena heikko). En tunne kuin kokoelman Runot 1957-1977 1970-luvun lopulta (Tammen Kurki-pokkari) ja luulen että tulen sillä hyvin toimeen jos vain jostain saan sille jatko-osan.

puuhaaja kirjoitti:Väinö Kirstinä (taasko se kaivoi sen esiin) on niitä omaa tietä kulkevia poikkeuksia.
(...)
Olen joskus miettinyt, onko Anselm sukua sille Hollolle, joka on kääntänyt Tolstoita.

Eikös tuo ole J. A. Hollon poika? J. A. Hollo, kasvatustieteilijä ja tuottoisa kääntäjä. Anselm taisi nuorempana olla kovasti vaikuttunut sekä pohjoisamerikkalaisesta beat-runoudesta että englantilaisesti 1900-luvun runoudesta (tämä on vain mun spekulaatiota), mikä vei hänet nuorena maailmalle, pysyvästi. Olen kuullut, että J. A. Hollon viimeisinä vuosina Anselm hoiti monet käännökset isänsä nimissä.

Runous on siitä kummaa, ettei siinä tarvitse tai ainakaan en ole kehittänyt sellaista fanitusta kuin romaanitaiteeseen liittyen. Leino, Manninen, Hellaakoski menevät siinä kuin Aronpuro, Kirstinä, Melleri. Mirkka Rekola ja Edith Södergran! Tosin yksi hassu juttu siihen liittyy; pidän saksalaista/keskieurooppalaista romaania tärkeänä ja oikeanlaisena romaanina, mutten jaksa lukea niiden runoja, Goethestä Rilkeen ne jättävät minut kylmäksi. Tuoreempaa en ole edes yrittänyt. Runoudessa on hienoa sen suoraselkäinen epäisänmaallisuus; kun ruotsalainen kasaa antologian tyyliin 'Parasta ruotsalaista runoa', niin eikö itäisin tekijä tulekin kaukaa Kannakselta... Saman kielen kansaa: Björling, Diktonius, Ekelöf, Enckell, Lagerkvist, Sonnevi ja Södergran.

Eri aikoina, tietenkin, eri runoilijat tai runolliset suuntaukset ovat innostaneet. Bellman tuntui nuorena napilta silmään, kuten Södergran hetkeä myöhemmin, tai Diktonius. T.S. Eliot ja William Carlos Williams ovat tehneet tilaa Baudelairelle ja Verlainelle, jotka väistyivät kiinalais-japanilaisen aallon edestä... Sitten löysin Juhaszin, Nagyn ja muut unkarilaiset ja maailma oli taas uusi.

Oho, tulipas paha nimilitania. Sorry!

Jesper kirjoitti:Oho, tulipas paha nimilitania. Sorry!

Ihan hyvä nimilitania

Suomenruotsalainen runous on ollut tunnustetusti edelläkävijä maamme lyriikassa. Siihen en ole kuitenkaan uponnut kovinkaan vahvasti, kun nämä nuoret kyvyt, Inkalat ja muut, ovat jatkuvasti niin hyviä. Japanilainen ja kiinalainen salaviisas lakonisuus kaiken suuren kokemisen jälkeen on vapauttavaa, se on juuri omassa tutkinnassani. Mutta mainitaan vielä puolalainen Wislawa Szymborskaja, jonka runoista on Radioateljeekin tehnyt hienon ohjelman. Vailtettavasti ateljeen ohjelmia ei ole nettijaossa, toisaalta äänen laatukin siinä kärsisi. Tuon Szymborskajan ehdin kuitenkin tallettaa omaan jemmaani.

Viime viikon ohjelmassa oli taas hyvä jakso: http://www.yleradio1.fi/ateljee/id4156.shtml Pitää yrittää saada lukuaikaa tuollekin kirjalle. "Pahinta melussa ei ole, että se on vienyt meiltä hiljaisuuden, vaan se, että se on vienyt meiltä hiljaiset äänet" Jokseenkin noinkin Englund kirjoitti.

Hector kelpaa minulle hyvin, samoin Juice, jota ei kai vielä kukaan ole tullut maininneeksi.

Mutta oletteko kuunnelleet ajatuksella Gösta Sundqvistin sanoituksia? Asiasisältöä on, mutta ennen kaikkea minua viehettää se, miten hyvin niiden rytmitys istuu melodiaan, hengittävät samassa tahdissa.