YLE Radio 1

Käsitän täysin närkästyksenne ja skeptismin Beethovenin musiikkia kohtaan, sillä hänen taiteensa presentoiman ja projisoiman emotionaalis-informatiivisen viestin, musiikkiinsa valaman objektivoituneen tunteen ollessa niin kätketty ja alitajuinen ja siksi luoksepääsemätön että siihen on tiedoitsemisen puhtaan subjektinkin problemaattista assimiloitua ja tuntea sen minkä säveltäjä on pakostakin tuntenut luomisaktin aikana aivojensa vilkkaasti itsetiedottomana toimintana kehitellessä teemojaan taidokkaiksi ja kompleksisiksi sävelrakenteiksi olematta lainkaan deliusin kaltainen spontaani ja pitkälinjaisia melodioita suosiva nero jonka melodiat olisit heti kerralla kompleksisempia ja ammattimaisempia synnynnäisestä musiikaalisuudesta juontuneita josta monet hänen mestsariteoksistaan todistavat laulunomaisesta melodisesta muodonnostaan kontrastina beethovenin instrumentaaliselle ajattelulle ja korvioa vihloville sonoriteeteilleen jotka todistavat kuuroutrumisesta ja maailmasta eristäytymisestä taitelijan kääntäessä katseensa sisäänpäin maailman metelille ja melskeelle vieraantuneena kuten Delin omalaatuista kauneutta hohtavat viulusonaatit ovat tulvillaan jossa taiteiljan itsensäkieltäymys vie voiton hänen nautionnonhalustaan halussaaan kuunnella vain omaa sisintään kaiken muun ollessa yuhdentekevää. Olenb joskus pohtinut oliko Sibelius tietoinen Deliusin, englantilaisen säveltäjäkollegansa suuruudesta jota kohtaan hänelle tuntuyi olevan jonkinlaisia ennakkoluuloja depression puuskissaan nimittäen uuden brittiläisen säveltaiteen esitaistelijaa ja pioneeria käärmeeksi päiväkirjassaan koska oletti tämän puhuneen selkänsä takana pahaa lordi Bantockille ellei kyse ollut vain Sibeliukselle tyypillisestä epäluuloisuuteen taipuvaisesta neuroottisesta käyttäytymisestä herkän ja ailahtelevan taiteeilijatemperamentin heijastuksena kuten lukuisat hänen itsemurha-ajatuksensakin luomistyön synnytystuskissaan painiskellessaan jota deliuskin käsittelee draamallisessa kontekstissaan oopperassaan Fennimore ja Gerda Ericin kamppailussaan inspiraation ehtymisen herättämää epätoivoa ja luomisvoimien hiipumisen aiheuttamia epäilyksiä kohtaan kuvataiteilijana jota ympäristönvaihdoskaan ei tunnu ajastuksena enää houkuttelevan päätyen lopulta vauhdikasta elämää vierttävien ystäviensä parissa ojasta allikkoon menetettyään tapaturmaisesti henkensä kärryiltä pudottuaan.

Miksi olisi?

Juuri tuo hänen musiikkinsa hiukan lapsellinen sekoitus amatöörin yksinkertaisia motiiveja ja ammattilaisen kehittelytaitoja tekee hänen musiikkinsa arvioimisen niin vaikeaksi, Glenn Gouldia toivon mukaan oikein siteeratakseni.

Vaikka hänen musiikinsa alakuloisuus on liian syvää kyynelin ilmaistavaksi viimeisen kauden metafyysisiksi luonnehdittujen teosten kuten myöhäiskvartettojen syvyyksiä ajatellen jotka todistavat hänen edustavan säveltäjänä aivan toista ääripäätä Deliuksen miltei käsinkosketeltavan aistillisiin ja kuumeisen intohimon ja hedonistisen nautinnon korkeata kieltä puhuvien myöhäisromanttisten kompleksisten harmonioiden rinnalla, jotka ovat tunnejärkytykseltään aina sitä edeltävää järkytystä suurempia tehdessään väliottömästi tenhoavalla kauneudellaan vaikutuksen kuulijaansa heti ja välittömästi mikäli tämä ollenkaan on päässyt perille hänen musiikkinsa luonteesta pelottoman voyager-luotaimen matkalla musiikillisessa aika-avaruusuniversumissa valovuosia toisiaan erottavien musiikillisten tekniikoiden ja niiden ilmaisullisia potentiaaleja mahdollistavien ulottuvuuksien välillä