Muinoinen progressiivinen rokkihan otti vaikutteita ns. taidemusiikeista ja haki ehkä arvostetumpaa paikkaansa niitten rinnalla. Niin kauan progerock olikin kelvollista kuultavaa kun taidot pysyivät ihanteitten rinnalla - kunnes sitten Rotten ja kumppanit panivat polvilleen koko pompöösin sukupolven. Ei paha asia. Sitä tapahtuu vieläkin. Eppu Normaali rapistuu kuin vanha tapetti, mutta Imatran Voima puhkuu nuorta kokeilunhalua.
Onneksi muutoksia tapahtuu, ja jopa kehitystä, menkööt musiikki sitten vaikka niukempaan suuntaan. Brian Eno on ambientin pioneeri, ja lienee nykyään enemmän keskittynyt kuvataiteisiin. Eräänlaista henkilökohtaista kehitystä.
Eno sai seuraajakseen paljon erilaisia äänihääräilijöitä. Saksalaiset olivat samoilla linjoilla, mutta enemmän insinöörilähtöisesti. Heikäläisten hommat eivät meikäläistä kovin innostaneet, mitä nyt Kraftwerkin muutamat kappaleet. Ostin aikoinaan Faustin ensimmäisen läpinäkyvän LP-levynkin, ja se oli mahdotonta kuunneltavaa, mutta kuunnella piti, kun oli kalliilla ostettu ja varmaan hienoa
. Faust Tapes olikin jo helpommin sulavaa. Se on yllättäen myös Kari Peitsamon suosikkeja. Meidän Pan Sonic on ehkä jotain velkaa Faustille.
Viime aikoina olen saanut havaita norjalaisten salaisen rynnäkön ambientin saralla, ja monen muunkin musiikinlajin. Mm Biosphere on sitä surinaa, jonka tyyppistä Mortimer taisi jossain jahkua. Mutta todella hyvää käyttömusiikkia se on, jos pitää saada unen päästä kiinni. Enon hyvät kaverit Jon Hassell ja Harold Budd ovat myös korkealuokkaisia nukkumatteja.
Nils-Petter Molvaer on jazzin ja drum&bassin väliilä jytistelevä trumpettimies. Hän oli Khmer-kokoonpanoineen pari vuotta sitten Tampereen Jazz-happeningissakin meuhkaamassa. Mäiske päihitti jopa joulukuussa Suomessa vierailleen islantilaisen Sigur Rosin.
Olen muutaman kerran ollut Moon Fog Prophetin / Kuusumun profeetan keikalla, mutta livenä homma on ollut aika raakaäänistä. Proffan levyt ovat kyllä hyviä, ja Mika Rättö ilmiselvä Suomen Peter Hammill. Lisäksi hänen sanoituksensa ovat oivallisia. Suomessa onkin yllättävän paljon ilmaisurikkaita sanoittajia, lähes lyyrikoita. Tommi Liimatta on mielestäni kuitenkin yliarvostettu. Luin hänen avainlastuja-kokoelmansa, enkä keksinyt syytä, miksi Tampereen Yliopiston kirjallisuuden opiskelijat olivat sen palkinneet.