YLE Radio 1

HELSINGIN TAITEELLINEN TEATTERI ALOITTAA TOIMINTANSA

Helsingin Taiteellinen Teatteri on vuonna 2006 perustettu vapaa teatteriryhmä, joka tekee taiteellista teatteria.

Helsingin Taiteellinen Teatteri on lähtöisin Ylioppilasteatterista, joka marraskuussa 2006 täyttää 80 vuotta. Ohjaajat Minna Harjuniemi ja Aune Kallinen toimivat Ylioppilasteatterin taiteellisina vastaavina vuosina 2001-2004. Tänä vajaan neljän vuoden aikana he, sekä muusikko Laura Murtomaa, työskentelivät intensiivisesti samojen ihmisten kanssa. Näistä pitkäaikaisista yhteistyökumppaneista koostuu Helsingin Taiteellisen Teatterin jäsenistö. Vaikka HTT tekee nyt ensimmäistä esitystään, on sen ensemble jo eri muodoissaan tehnyt Ylioppilasteatteriin yhdeksän esitystä (esim. Che-ooppera, Deus ex Machina, Rauha!, Muotitalo, Lex Mania). Helsingin Taiteellinen Teatteri on perustettu jatkamaan ensemblen toimintaa ja mm. tutkimaan lisää 'orkesteriteatteriksi' nimettyä tyylilajia. Orkesteriteatteri haluaa nähdä näyttämön orkesterina, soittimena, organismina, kuorona, yhdyskuntana. Ryhmän peruselementtejä ovat mm. suuri esiintyjämäärä sekä musiikki eri muodoissaan.

Ryhmän ensimmäinen esitys HAMARTIA (tietämättömyydestä johtuva kohtalokas erehdys) saa ensi-iltansa 8. marraskuuta Suomenlinnan Myllysalissa. Esityksen ohjaa teatterin taiteellinen johtaja Minna Harjuniemi. Musiikista vastaavat Sampsa Nuotio, Jukka Ruotsalainen ja Tuomas Skopa, koreografiasta Alma Lehmuskallio sekä puvustuksesta ja lavastuksesta Paula Koivunen.

http://www.htt.fi

Tiimi vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, kuin myös esityspaikkansa, jonka veroista saakin hakea. Kallisen ja Harjuniemen aiemmista yhteistöistä on jäänyt vähän sekava vaikutelma, mutta esimerkiksi Muotitalo oli kyllä kiistatta hienojen oivallusten teatteria; Che-ooppera sitävastoin tarpeettoman pateettinen ja pitkä.
Toivoa sopii, että uusi hanke menestyisi. Sukupolvensa tulkkeina toimivia teattereita ei ole koskaan liikaa.

Millä tavoin HTT rahoittaa toimintansa?

Pelkillä pääsylipputuloilla ei monikaan teatteri Suomessa ole selvinnyt taloudellisista realiteeteista. Taiteellisuus on mielestäni hyvin tärkeä elementti kunhan vaan maksava yleisökin on samaa mieltä.

Nämä teatterin tai ylisummaan esittävän taiteen rahoitukseen liittyvät kysymykset ovat aina mielenkiintoisia sikäli, että niihin ei ole olemassa yhtä yksiselitteistä, saati "oikeaa" kaavaa. Suomessa on teatterilain piirissä noin 60 teatteria ja ryhmää sekä lisäksi runsaasti erillisiä, teatterilain ulkopuolisia ryhmiä. Näitä syntyy koko ajan lisää ja myös kuolee -useimmiten taloudellisista syistä.
Teatterintekijät joutuvat itse työllistämään itseään kun muut(=yhteiskunta?) eivät sitä tee ja etsimään esiintymistilaisuuksia, yleisöä ja rahaa. Avustusanomus lähtee vetämään ennen kuin mitään on tuotu näyttämölle. Niukkuus johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että määrärahoille on liian paljon ottajia.

Minna Harjuniemelle on äskettäin myönnetty isohko tukiraha kotimaisen kantaesityksen toteuttamiseen ja uuden ryhmän polkaiseminen HTT:n ohjelmajulistukseksikin luonnehdittavassa avauksessa ilmaisemin kriteerein saattaa olla hyvinkin monen tahon pienellä summalla rahoittama. Mukana on varmaan ainakin Kulttuurirahasto, Suomenlinnan hoitokunta (välillisesti Museovirastokin) ja uskoisin, että myös jokin Teatterikorkean johdannainen. Tuotantorahat ovat olemassa, mutta jos omille tai voitolle halutaan päästä, olisi yleisöä tultava.

Oikeudenmukaisin julkisen rahan -olipa se sitten valtion tai kunnallisen sektorin tukea tai säätiöityä pääomaa- jakoperuste olisi tietysti esityksen laatu. Mutta senkin määrittäminen on aika mahdotonta. Ei mistään laadukkuudesta voi missään yhteydessä olla varma. Myllyteatteri teki pari vuotta sitten Suomenlinnan von Ferseniin aivan briljantin version Martin Crimpin Tapaus A:sta ja viime talvena saman tiimin Tyhjän mahan kutsu peilautui noihin odotuksiin -ja oli kuin lässähtänyt pannukakku. Vastaavia esimerkkejä löytyy muualtakin, kukaan ei voi olla aina hyvä, mutta voiko joku olla jatkuvasti huonokaan..?
Toisaalta moni esitys jäisi syntymättä ilman ennakkorahoitusta, mutta monikaan ei uskalla pelata lainarahalla. No, poikkeuksiakin on, esimerkiksi Komediateatteri Arena on noussut siivilleen melko rohkealla tavalla nimenomaan mitä taloudenkäyttöön tulee. Q-teatteri, KOM, Viirus, Ryhmis ja muut vastaavat puolestaan ovat saavuttaneet oman asemansa taidelaitoksena, eräänlaisina instituutioina. Mutta niidenkin rahat voivat olla tiukalla yhdenkin huonosti myyneen esityksen jälkeen -sillä näkyvästi mainostaminen se vasta maksaakin...

Ehkäpä yksi ratkaisumalli voisi olla "laaturaati", joka pisteyttäisi rajallisia tukirahoituksia nauttivat esitykset. Jos ovat hyviä ja yleisöäkin käy (eli eivät jää ihan sisäpiirijutuiksi), myönnetään rahoituksen loppusumma stipendin muodossa -verotuksellisista syistä, summat eivät kuitenkaan ole niin isoja, että ne valtiontalouden kaataisivat. Jos mikään ei tunnu toimivan, myönnetään tukea vain sen verran, ettei tekijöille jää henkilökohtaisia isoja velkoja. Ja jos -kuten todennäköisintä- lopputulos on jotain tältä väliltä, lasketaan tukisumma loppujen lopuksi sille tasolle, että kaikki saavat, mitä katsovat olevansa vailla (palkat, tilavuokrat, muut kulut) ja viimeinen sammuttaa valot tai lähtee suunnittelemaan seuraavaa esitystä.

Teatteri-lehdessä 3/2006 oli oikein hyvä ja monipuolinen juttu siitä, millaisia ongelmia kunnallisjohtoisilla teattereilla voi olla. Suosittelen sen lukemista tämän vuodatuksen vastapainoksi.

Vietin eilisillan Helsingin Taiteellisen Teatterin Hamartian parissa ja voin vakuuttaa, että esitys oli totisesti jokaisen siihen sijoitetun pääomayksikön arvoinen. Voi tietysti olla niinkin, että ankara ja samalla jotenkin absurdin upea Myllysalin tila haastaa tekijät uusiin kokeisiin. Minna Harjuniemen porukka onnistui tässä varsin hyvin.
Hamartia koostuu neljästä "puutarhasta", joista yksi on Tshehovin Kirsikkapuiston seuranäyttämöversion parodia ja yksi omanlaisensa tulkinta Tshaikovskin baletista Joutsenlampi. Harjuniemen omat dialogit eivät ole aivan yhtä napakoita, vaikka yhdeksi henkilöksi olikin nostettu jopa Søren Kierkegaard...
Tiimityö on todella nautittavaa. Olisivatko esityksen osaset olleet ilman keskinäistä sommitteluaan ja Myllysalin atmosfääriä ollenkaan kestäviä, mene tiedä. Joka tapauksessa HTT toivottavasti jatkaa tällä linjalla. Helppoa teatteria on muutenkin liikaa, tältä tiimiltä lienee turha pelätä sellaiseen sortumista.

HTT kiittää ohjelmalapussaan lukuisia tahoja ties mistä, joten siinä lienee yksi vastaus Naumasen edellä esittämään kysymykseen.

htt kirjoitti:HELSINGIN TAITEELLINEN TEATTERI ALOITTAA TOIMINTANSA http://www.htt.fi

Miellyttävätä olisi jos kaikki muutkin laitokset ja virmat rekisteröitysi ykösen palstoille ja kertosivat tuoreista tuotoksistaan. Fortumi voisi ilmottaa sähkön hinnoista ja Nokia uusista malleistaan linkkien kera tietenkin.

Taiteen ja bisneksen ero on juuri siinä, että kulttuuri-ilmiöistä on tarkoituksenmukaista vetää kehiin mahdollisimman laaja keskustelu. Liiketaloudellisen voiton saavuttaminen näillä keinoin kun lienee jokseenkin mahdotonta.
Mutta eihän tietenkään kukaan kiellä kovaa kapitalistiakaan etsimästä sisältään henkisempää arvomaailmaa -ja käymään esimerkiksi teatterissa tai konsertissa hakemassa elämyksiä, joita pörssiromahduksellakaan ei saa kokijaltaan pois.

Uutiset kertovat: "Koulutettuja teatteritaiteen ammattilaisia on Suomessa nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin."

Samassa uutisessa kerrotaan, että vapaat teatterit kärvistelevät rahavaikeuksissa ja että osa teatterilaisista tekee alipalkattua työtä tai elää työttömyyskorvauksella.

Eikö Suomessa todellakaan ole muuta työtä mihin hakeutua ja kouluttautua?

Voi hyvä sylvi teidän tosikkojen kanssa!

Ettekö itse koskaan leikkineet teatteria lapsena kotona? Eikö teidän lapset tehneet esityksiä, joihin naapurin väkikin kutsuttiin, eikö ollut sorminukkeja itse tehtyjä tai ostettuja? Eikö kouluissa ole pikku kuvaelmia vieläkin? Maanantaina olin pikkujoulussa, jossa oli ohjelmaa, aikuisten tekemä tosi hyvä näytelmä, joulupidot ja pukki - lapsivieraat kruunasivat juhlan.

Hiljattain luin (kirjaston poistoista euron kappale) Lasse Pöystin muistelmat kaksi osaa. Lahjakas myös kynän käyttäjänä, laaja kuvitus menneitten vuosikymmenien kulttuuria. Nyt on lopuillaan Vivica Bandlerin Adressaten okänd - samat muistot kertautuvat kuin olisi ollut läsnä - pienessä osassa olinkin. Sääliksi käy jotka ei ymmärrä hyvän päälle.

Hyvää joulun odotusta Sinulle ja läheisillesi!

Kysyit leikittiinkö lapsena?

Kyllä leikittiin, mutta emme me sen vuoksi menneet teatterikouluun emmekä milloinkaan ole hakeneet apurahoja leikkeihimme. Ymmärsimme jo tuolloin, että lahjakkaille löytyy sijansa.
Toisaalta on niinkin, että lahjakkuutta voi olla myös muille aloille kuin leikkimiseen ja näyttelemiseen. Itse olen ollut matemaattisesti lahjakas, mikäli vertauskohdaksi otetaan keskimääräinen lapsiaines. Toinen asia, missä muut ovat kertoneet minulla olevan jonkin verran lahjoja ovat kädentaitoa vaativat asiat. En silti ole perustanut enkä perustamassa näyttämöä, missä esittelisin maksua vastaan taitojani mahdolliselle yleisölle. Vielä vähemmän niin, että ellei yleisö tule ja maksa, niin vaatisin valtiolta tukea sillä periaatteella, etteivät lipputulot anna minulle muuta kuin alipalkattua työtä.

Ystävyydellä ja kunnioituksella

Arvoisa Liisa Autio, meikäläinen muistaa lapsuuvesta heleästi sen kun pistettiin metsämansikkata heinäkorteen jonoon ja yksi kerrallaan säästellen sitten syötiin. Savesta tehtiin teitä ja kävyistä lehmiä. Puuttuvat leikkikalut improvisoitiin. Kyllä se teatterista kävi vaikka ei varmana tarkoittamallasi tavalla ollut teatteria. Eikä se sitä muuta että Pena on oikeassa, teatteri-alalle koulutetaan työpaikkoihin nähen liikaa.

Minua ei teatteri alamittaisena vielä kiinnostanut mutta elokuvat kyllä. Sain joululahjaksi sellaisen heijastuskoneen, jolla sai heiteltyä kuvia pimeän huoneen seinälle, ei kuitenkaan eläviä vaan still-verisoita. Leikkasin Tex Willereistä reunat pois ja liimasin stripit peräkkäin rimpsuksi, jota sitten näyttelin pihan kersoille, joskus aikuisillekin. Yhtään ei häirinnyt se, että kuvat olivat seinällä peilikuvina, tekstit siis myös. Itse opettelin lukemaan nurinkurisia puhekuplia mutta muut eivät jaksaneet innostua joten siihen se harrastus loppui. Ingmar bergman jatkoi samaa harrastusta eteenpäin ja nyt sillä on rahaa ja kunniaa, mulla ei kumpaakaan.

Silloin kun olisi pitänyt opiskella, niin innostuin teatterista ja hankkiuduin erään harrastajaporukan valaistusmestariksi. Vaikea homma kun painavat kamat piti kantaa aina varastosta lavalle ja takaisin jokaista näytöstä ja jokaista harjoitusta varten erikseen. Kyllä mua joskus kyseltiin ensirakastajan rooliin, mutta ujo kun olin, niin pysyttelin kulisseissa. Voi kuulkuu, siltä ajalta olisi monta mukavaa tarinaa, sekin esimerkiksi kun jäin kerran erään ihan oikean teatterin lukkojen taakse sisään muiden poistuessa. Onneksi oli mukavaa seuraa....

Hauskoja muisteluksia.

Sain sen käsityksen, ettet sinäkään ole pyrkinyt teatterikouluun vain siksi, että se olisi hauskaa. Et myöskään maininnut hakeneesi etkä saaneesi apurahoja ensirakastajan rooliin.

Samoin on käynyt minullekin, paitsi ensirakastajan rooli on jäänyt hyvin etäiseksi unelmaksi. Toista viulua olen saanut soittaa milloin en ole kerta kaikkiaan jäänyt soittamaan lehdellä.

Jos varmat apurahat olisivat tiedossa esimerkiksi joltakin EU:n momentilta, niin saattaisin vanhoilla päivilläni hakeutua esittämään roolia jutussa, jonka nimi muistaakseni oli: Vanhus ja meri.

Minä taas olen pyrkinyt Teatterikorkeaan, useampiakin kertoja. En tosin näyttelijä- vaan dramaturgipuolelle, siitä yksinkertaisesta syystä, että se sattuu olemaan Suomen tasokkain kirjoittajakoulutusohjelma. En päässyt (mikä tuskin lienee kenellekään mikään uutinen).
Kriteerit, joilla valitaan esittävästä taiteesta elantonsa hankkivia ihmisiä, ovat äärimmäisen omituiset ja varmasti vaihtelevat vuosittainkin. Suomalaisen teatterin vahvuuksiin kuuluu sekin, ettei kukaan voi olla varma tulevaisuudestaan ja siksi on paahdettava täysillä. HTT on yksi iloisimmista esimerkeistä tällä sektorilla. Muitakin löytyy, maakunnistakin, vaikkakin siellä harvemmassa.

Jo Kaarlo Bergbom totesi -tai joku talousihminen totesi hänelle- teatterin olevan leivätön ala. Se pitää pitkälti paikkansa. Sikäli teatterin illuusiota luotaessa tietynlainen antimaterialismi on vahvuus.

Pentti Naumanen kirjoitti:Et myöskään maininnut hakeneesi etkä saaneesi apurahoja ensirakastajan rooliin.

No juu, en hakenut apurahoja, en myöskään kerro mitä siellä kulisseissa tapahtui. Sanonpahan vaan, että ei sitä ihan ilman jäänyt, meikäläinenkään. Ajat olivat sellaiset.