YLE Radio 1

Narsismi tarkoittaa itsensä rakastamista, mutta kun musiikissa on keskeistä sen esittämien objektivoitujen tunteiden, affektien ja intohimojeb vaikuitus kuulijan tahtoon älyn mukaisia tahdonliikkeitä kiihoiittaen. taiteen reseptiossa nimenomaan tahtomisen, tämän oman itsen, ulos tunkeminen tajunnasta mahdollistaa taiteellista elämysten kokemisen ja tahdon tajuntaan palaamisen yhteydessä voimme taas älyllämme kun se on toiminut hetken ajan tahfonliikkeiden kirkkaana puhtaana kuvastimena, tiedoita olioiden suhteita osaksi niiden välillä, osaksi tiedoitsevan tahtoon, johon normaalinen äly tahdon palveluksessaan on luonnon saneleman tehtävän mukaisesti on luoto. suurten klassikkojen musiikin reseptiossa uudelleen luomisprosessi näyttäytyy kaikkein ilmeisimpänä obektiinsa täydelliasesti uppoutuvan älyn yhteen tajuntaan keskitettynä tahdonkuvastuksena. sen veroista en missään muualla olen milloinkaan kokenut. kaikki kalpenee sen rinnalla. kokemuksena abdoluuttisuudesta.

uskontojen harjoittamisessa tämä itsensä rakastaminen taas kuuluu kuvioon pohjautuen omiin subjektiivisiin toiveisiin ja tunteisiin, jotka keskittyvät vain subjekltin kohtaloon eivät sen ulkopuolelle olevaan objektiiviseen maailmaan ja älyn objektiivisuuteen jossa oma tahtominen on poissuljettua vaan nimenomaan edellyttäen sitä sen perusteella tehtävien moraaölisten valintojen nojalla.

minulla kun ei heikon yleissivistyksen vuoksi aiemin sattunut olemaan minkäänlaisyta käsitystä siitä, että suomalainen säveltaide voisi olla soinnillisesti rikkaampaa ja emotionaaliselta tunnerekisteriltään liikkuvampaa ja latautuneempaa aidon romanttisessa ja peittelemättömän tnnevoimaisessa hengessä saadessaan sydämeni avartumaan että teknisessä suhteessa korkealatuisempaa kuin kaikki se minkä olin vain sibeliuksen tutustumalla siihen asti oppinut tuntemaan ja tiedoitsemaan, jolle kokemukseni mukaan epiteetin romanttinen syvin olemus jäi täysin tavoittamattamaksi ideaaliksi, jonka hän nähtävästi itsekin tiedosti suunnatessaan kurrsinsa tyylillisesti kohti Busonin nuoren klassistisuuden eurooppalaisklassisia vesiä, jolle kaikkinainen ylitsevuotava romanttinen pateettisuus ja piotkien teemojen vieroksunta oli ilmeistä tietenkin modernistisen linjan lisäksi.

valitettavasti on vain niin kuten schönbergkin tähdemnsi 12-säveltekniikkaa käyttäessäänm jota melartin tai merikantokaan eivät ihannoineet että tunne, musiikin emotionaalinen aspekti, on taiteen 1. ja tärkein ehto, täyttyessään niin merikannon radikalismissa kuin esim. melartinin "myöhäisissä" kvartetoissa ja useimmissa sinfonisissa teoksissa ilmentyessään niiden syvänä emotionaalisena vaikutuksena jota en valitettavasti koskaan tavopttanut likimainkaan sellaisena sibeliuksen streliilistä ja kaikesta tunnevomasta puhdistetusta taiteesta joistakin sentimentaalisuuden piirteistä huolimatta.

sanon oman kokemukseni perusteella että siinä missä edellä mainitsemani säveltäjät muiden muassa joihi kuuluu leegio neroja järnefeltistä tuukkaseen asti, saa parhaimmillaan kuvailevaa kieltä käyttääkseni, sydämeni täyttymään rakkausden hengestä, jää sibelius minulle sinfonioissaan ja runoelmissaan poikkeuksetta kylmäksi, etäiseksi, kliiniseksi, jopa klisheemäiseksi kitschiksi joissakin historiallisissa sarjoissa ym. tilapäisteoksissa, vaikkakin musiikki voi kuitenkin olla ammattitaitoisesti sävellettyä ja viihdyttävääkin, mutta syvempien emotionaalisten kokemusten synnyttämiseen ja aikaansaamiseen "impotenttia" sisäänpäinkääntyneessä modaalisessa luonteessaan.

se että joku suurmies tai säveltäjä on historiallisena hahmona saavuttanut kuuluisuutta on täysin toissijaista.

analyytikkojen papereissa teokset jotka ovat matemaattisesti formuloituja, täsmällisiä ja loogisia älyllisesti konstruoidulta arkkitehtoniselta rakennesuunnittelultaan ja edustavat muodoltaan orgaanista kasvuprosessia, painottuvat intuitiivisempaa melodisilmaisullista ekspressiivisyyttä enemmän.

mutta näin kauan musiikkia kuunneltuani on oppinut kyllä ihan itse tiedoitsemaan ja sydämellään tuntemaan mikä musiikki tuottaa kiksit ja mikä jää luoksepääsemättömäksi syvemmällä tunnetrasolla ulkonaisista korvaan vetoavista rakenteellisista ominaisuuksista huolimatta.

minähän en valitse musiikkia vaan musiikki valitsee minut ottaa valtoihinsa kuin ulkoa tulevan geniuksen alkaessa toimia. En kaipaa neuvoja kapellimestareilta musiikin suhteen mitä musiikkia minun tulee kuunnella. pystyn itsekin päättämään puolestani.

Hyvää musiikkia on se, minkä musiikin vastaanottaja kokee hyväksi. Niin yksinkertaista se on.

moxu kirjoitti:Hyvää musiikkia on se, minkä musiikin vastaanottaja kokee hyväksi. Niin yksinkertaista se on.

Mikä majtaa olla havaintoon pohjautuvan musiikillisen hyvyyden sisäinen olemus, sen olemus sinänsä joka musikkiin objektivoituina subliimeina emootiona heijastuu tahtomisesta vapaalle puhtaan mielteen alueelle?

Toivo Kuula muuten piti ranskalaisista säveltäjistä joita hän klemetille kirjeitse kovasti kehui, Dukas`ta ja hänen erästä oopperaana ja tunnettua orkesterischerzoa debussyn la meria parempana ja ylimalkaan arvosti suuresti ranskalaiasta koloriittia ja koulukuntaa saksalaista ja italialaista enemmän kun edellisen korkeimpana ihanteena oli tunten syvyydessä brahms.

ovatpa muuten menneet arviot kuulan ja madetojan pianotrioistakin kovasti ristiin, kun esim. erkki salmenhaara pitää muissa yhteyksissä taivaisiin ylistettyä kuulan A-duuri pianotrioa usein kaavamaisena ja teemoiltaan melko persoonattomana työnä kun aikaklaiskritiikki suitsuttaa estoitt a ylistystä näille tekijöidensä musiikkiopiston opinnäytteille, mutta arvelee sen johtuvan siitä että tuohio aikaan jolloi kamarimusiikkikirjallisuutemme oli varsin rajoittunutta ja niukkaa jokaista vähäisemmässäkin määrin suurisuuntaista ja ylläpitävää teosta tervehdittiin ilolla yhden periaatteen normiksi nostamisen välttämiseksi, ts. jotta säveltaiteemme ei olii ollut vain yhden säveltäjän saavutusten varassa vaikka sinfoniakirjallisuuden kolmiapilaksi nimitetettiin melartin-mielck-sibelius akselia, ja aino ackte halusi nostaa melatinin sibeliuksen vastakeisariksi ku madetoja epäili tämän muodostaman saksalaisen reformisuuntaan liittyvän koulukunnan taiteellisia voittoja ja syvyysperspektiiviulottuvuutta.

mutta näin voi käsitykset jatkuvasti tutkimuksen valossa muuttuvasta musiikinhistoriankirjoituksestakin heittää härän pyllyä. se mitä aiemmin kuulutettiin toreilla
korkeimpana totuutena aukeneekin toiselta taholta aivan uutta ja mullistavaa tietoa säveltaiteemme historian merkkiteoksista joka täysin muuttaa aiemmin betoniin valetun hierarkian säveltäjien suurussuhteista ja pyhien kirjoitusten kaanonista. bengt carlson ja linko olivat pianotrion merkittävimpiin kuuluvat mestarit.

humalainen kirjoitti:Mikä majtaa olla havaintoon pohjautuvan musiikillisen hyvyyden sisäinen olemus, sen olemus sinänsä joka musikkiin objektivoituina subliimeina emootiona heijastuu tahtomisesta vapaalle puhtaan mielteen alueelle?

Tuskin sellaista määriteltäessä hyvä-huono-akselilla liikutaan. Mielteen vesillä seilaaminen on niin paljon monimuotoisempaa.

moxu kirjoitti:

humalainen kirjoitti:Mikä majtaa olla havaintoon pohjautuvan musiikillisen hyvyyden sisäinen olemus, sen olemus sinänsä joka musikkiin objektivoituina subliimeina emootiona heijastuu tahtomisesta vapaalle puhtaan mielteen alueelle?

Tuskin sellaista määriteltäessä hyvä-huono-akselilla liikutaan. Mielteen vesillä seilaaminen on niin paljon monimuotoisempaa.

eikö se ole juuri kaikkein olennaisin komponentti koko musiikillisessa reseptiossa? tavallaan huonokin musiikki voi olla hyvää, koska kaikki on suhteellista paitsi tiedoitsemisen puhtaan subjektin älyn tiedoitsemana ollessamme kauttaltaan puhtaasti tiedoitsevia kun mikään ei kuulu siinä todellisuuteen jolla yksin olisi meille intressiä, siis suhteita tahtoon, vaan omaksume solioiden olemuksen sinänsä.

Jostain syystä sekä sibeliuksen että chopinin ja toisinaan schumannin ja brahmsin tai stravinskyn ja shostakovitsin musiikki jää minulle melko ulkonaiseksi, vieraaksi, melko etäiseksi ilman että kykenisin osallistumaan siihen sisäisesti, samastumaan siihen sydänjuuriani myöten ja kokisin tiedoitsemisen puhtaana subjektina säveltäjän teokseensa valaman objektivoidun hengenpalon älyn puhtaalle kuvastimelle heijastuneena tahdonkiihotuksena kuten monissa meikäläisissä 1900-luvun historiattomissa tai unohdetuissa sinfonikoissa on laita.

närppärää porvarillista salonkitaidetta. uskon kuitenkin joidenkin chopinin teosten kvaliteettiin joka vaikuttaa voimakaammin tunteisiin kuin sibeliuksen epäplastillisia ja triviaaleja sävelkulkuja teemoinaan viljelevä kotiseututaide. vallankumousetydi on eräs hieno esimerkki. Sibeliuksen kiistellyt ominaispiirteet eivät kuitenkaan estäneet jouko tolosta käyttämästä muistumina ekspressionistisen pettuleiväksi kutsutun 4. sinfonian il tempo largo osan aiheita kromaattista polyfoniaa viljelevässä 1-osaisen sinfonian äärijaksoissa painopisteen ollessa burleskeja tanssirytmejä ja laveaa melodiikkaa pursuavassa allegrossa sostakovitslaisittain kuten muissakin tämän vähän tunnetuissa orkesteriteoksissa burlesleine valssiaiheineen vaikka ei kylläkään madetojan ruusuritarin valssien straussismeineen 3. finaalissa. kantaatti notku nuori neirsykäinen viittaa ainoan kerran carl orffiin 50-luvun säveltaiteessamme jossa orkesterin arkaaisesti kaksintaa kuorion iskevää lauölantaa primitivisten sävelaiheiden toistossaan.

erikoisia muotoratkaisuja viljelevä tuukkanen on 2. sinfonian 1. osassa vapautunut täysin sonaattimuodon pakkiopaidasta ja largio etenee terassimaisin tempovaihdoksin largokaraktääristä massiiviseen marssimaiseen finaaliin. 4. palkittiin kaupunginorkesterin kilpailussa. sibeliaanisista jouskludoksesta ja tsaikovskimaisista huipennuksista huolimatta puhdas sinfonikko vo törneekin sentään kehittelee teemojaan kromaattisesti ja kontrapunktisesti sinfonioissaan käyttämättä lainkaan kansanklaulusitaatteja edes pienemmissä orkestrerirunoisa joista vain 2 on saatavissa yleltä äänitteinä. pylkkäsen linssin kritisoimaa ultima thulea ei lainkaan. erkki länsiö linssi muuten kirjoitti meillä ensimmäisenä kollaasitekniikkaan perustuvaa näyttämömusiikkia.melartinin marjatta sinfoninen balladi enteilee jopa 60-luvun kenttätekniikkaa kromaattisine staattisine harmonioineen ja linnunlauklua imitoivine puhallinsooloine kokosävelaiheine.