tiesittekö että nino rota sävelso myös ns. klassista musiikkia eikä vain aivan höyhenen kevyttä elokuvamusiikkia. niiden ainoa miinus on vain se että niissä ei ole lujaa muotorakennetta ja muotosuunnittelua vaAN NIIDEN MUOTO ON VARSIN RAPSODINEN. JA TYYLILTÄÄN TEOKSET OVAT ANAKRONISTISIA EDUSTAEN jälkiromanttista sävelkieltä ollen varsin kepeällä kädellä kirjoitettuja. tärkein asia , musiikillisen substanssin puute on varsin looginen seuraus sinfonisen muotoaistin ja arkkitentonisen rakennesuunnittelun puutteesta. kevyesti soljuvaa tilkettä.
voi arvaatteko kuinka suuresti nautin eilen löytäessäni melartinin 2. sinfonian uudellee ja kuuntelin yhä uudelleen ja uudelleen sen maukkaasti orkesrtoitua 2. andante-osaan sisältyvää ensimmäisen allegron kehittelyä sinfonian yksiosaisessa muotorakenteessa jossa voidaan kuin aistia täydesti tuntien ei vain ukiopuolisena tarkkailijana rakastavaisten keskinäisen lemmenleikin intohimonkouhuja ja intohimoisten aaltojen harjalla vuorelle nousua tsaikovskia muistuttavan tematiikan hyväilyssä hehkuvassa koloriitissa orkesteriväripaletissa herkullisien soittimellisten detaljien maustamana . kontrapunktisesti työstettyä scherzoa seuraa voitonriemuinen kiihkeästi moukaroiva finaali taidokkaassa kontrapunktissaan.
kyllä armas launiksen enemmänkin jälkiwagneriaaninen pitkälinjainen paljon kolmi-ja septimisointujen kromaattisia pidätyksiä ja muunnoksia lähes jatkuvaan modulointiin liittyvässä systemaattisesti tonaalisia keskuksia kiertämään pyrkivässä sävelkielessä vakavammin sävyttyneissä draamallisissa jaksoissa on hiestyttävää intohimon paloa joka saa kuulijan syvästi kokemaan roolihenkilöihin samastuen näiden sisäiset intohimot.
tällaista romantismia, joka saa kuulijan lämpenemään, kiihoittumaan ja innoittumaan minä kaipaan emotionaalisesti köyhän ja pinnallisesti viehättämään pyrkivän sisällöllisesti tyhjemmän kylmäkiskoisen loogisen analyyttisen ja tietoisemmin aiheitaan kehittelemään pyrkivän sibeliuksen tai sävelkieltä uudistamaan pyrkineiden mekaanisen vaikutelman kuulijassa aikaansaavan janacekin tai nielsenin konstruktiivisempää taidetta, jonka musiikin kuulemisesta en maksaisi shillinkiäkään konsertissa, josta tuntuu puuttuvan sisäinen osallistuminen älyllisesti konstruoidussa graafisessa tyylissä ja suoraviivaisemmassa uusklassistisessa kontrapunktissa tai sitten soinnullista koloriittia tukien jota edes kromatiikan intohimoiset vyöryt eivät rasita.
oletteko te konsertissa kävijät tyytyväisiä kapeaan ja vuodesta toisseen lähes identtisenä toistuvaan ohjelmistoon repertoaariin vai kaipaisitteko enemmän liikkumavaraa ohjelmistosuunnitteluun. ollapa kausi intendenttinä tai taiteellisena johtajana niin johan saisimme kuulla yleisölle ennen tuntematonta musiikkia.