YLE Radio 1

Tukholman yliopiston teatteritieteen professori Sven-Åke Heed on sanonut paikallisessa kulttuurijulkaisussa lopultakin ääneen sen, mitä Ruotsissa voisi muuten pitää pyhäinhäväistyksenä: August Strindbergin (1849–1912) näytelmätuotannossa ei ole juuri kestävän klassikon aineksia, koska niiden maailmankuva on liian suppea, kiinni omassa ajassaan ja naisvihamielinen.
Tämänhän lienevät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jo havainneet useimmat Strindbergin kanssa työskennelleet teatteritekijätkin vuosien mittaan eri puolilla maailmaa... Fröken Julie ja ehkä Uninäytelmä poikkeuksina. Ja ainahan niitä tekstejä voi käyttää uusioteatterikokeisiin...

Se, että Strindbergin maalauksen (joka suoraan sanottuna oli synkkä, eikä ainakaan minusta edes seinälle ripustamisen väärti) pöllimisestä nousee äläkkä, on tietysti ymmärrettävää...

"August Strindbergin maalaus varastettiin eilen Strindbergin museosta Tukholman keskustassa. Museon edustajat kertoivat, etteivät varkaat käyttäneet väkivaltaa.
Osa rikollisista ilmeisesti häiritsi taulun lähellä ollutta vartijaa keskustelemalla hänen kanssaan.
– Hän on sokissa ja hyvin harmissaan, kertoi museonjohtaja Katarina Ek-Nilsson.

Poliisi epäilee teosta kolmea miestä. Tiedot varkaudesta saatiin silminnäkijöiltä. Ek-Nilssonin mukaan museoon yritettiin turhaan saada valvontakameroita joitakin vuosia sitten, minkä takia valvonta on teknisesti puutteellista.
Varastettu teos Mustasukkaisuuden yö on noin 8–10 miljoonan kruunun (0,85–1 miljoonan euron) arvoinen. Strindberg maalasi sen Berliinissä vuonna 1893. Teos on ollut näytteillä myös Helsingin Taidehallissa.

Strindberg tunnetaan ennen kaikkea romaani- ja näytelmäkirjailijana, mutta hän oli myös arvostettu taidemaalari. Hän maalasi yli 120 maalausta ja kuului symbolistien ryhmään yhdessä muun muassa Edvard Munchin ja Akseli Gallen-Kallelan kanssa." (STT)

August Strinbergin käyttämä kieli on antanut aihetta moniin tutkielmiin ja opinnäytteisiin.
Luepa joskus hänen tuotantoaan sillä silmällä; "Bildande participer och adjektiver ur Strindbergs lyrik".
Jutut sinänsä ovat tässä yhteydessä kokonaan eri juttu.

Seuravana päivänä:
Kuorsaajien kööri ei herännyt, vaikka vaihdoin nimen Stagnelius nimeen Strinberg tuossa ruotsinkielisessä osuudessa.

asiassa on ainakin kolme puolta

Pääsiäisen aikoihin SVT:lta tuli putkeen kolme eri tulkintaa Fröken Juliesta.
Vanhimpana taltiointina Alf Sjöbergin filmatisointi vuodelta 1951, jossa Juliena oli Anita Björ, Jeanina Ulf Palme ja Kristininä Märta Dorff. Toisena versiona nähtiin Keve Hjelmin ohjaus vuodelta 1969, päärooleissa Bibi Andersson, Thommy Berggren ja Kerstin Tidelius, kuvausmiljöönä Löfstadin linna. Nämä olivat molemmat varsin perinteisiä tulkintoja. Kolmannesta tulkinnasta, Görel Cronan ja Rafael Edholmin modernisoidusta versiosta, ei sitten kuulemma voikaan sanoa samaa -ainakaan päätellen leffan osakseen saamasta vastaanotosta...

FJ on ehkä Strindbergin elinvoimaisin näytelmä ja Ruotsissa se nauttii lähes kansallisnäytelmän asemaa. Mitään muuta johtopäätöstä ei voi tehdä, kun Dramatenin ison näyttämön katsomo jatkuvasti pullistelee tämän aika kuivan, joskin henkilökuviltaan mielenkiintoisen näytelmän esitysten jatkuessa. Maria Bonnevien, Mikael Persbrandtin ja Ingela Olssonin tulkinta on lähiaikoina päätymässä teoksen kuudenneksi tai seitsemänneksi filamtisoinniksi...

Uskoakseni useankin gradun ja muutaman väitöskirjan aiheena on ollut Stagneliuksen lyriikka. Tunteeko joku foorumilainen sitä? Olisi mukava kuulla mitä mieltä olette hänen bildande adjektiver och participer?

vatsa kuralla

Meillä varmaan tunnetuin Strindbergiä käsitellyt tutkielma oli taannoinen Calle Öhmanin lisensiaattityö, johon hän oli siteerannut S:n kirjeitä, joita ei ollut...

Itse kunnioitin eilen läsnäolollani Suomen Kansallisteatterin Willensaunan Kuolemantanssin esitystä. Tietenkin ennenkaikkea hienojen näyttelijöiden Ismo Kallion ja Tea Istan takia, en niinkään siksi, mikä näytelmä heillä esitettävänään oli.
Eikä Kuolemantanssi suoraan sanottuna mitenkään hirveän hyvin aikaa olekaan kestänyt. Sen avioliittohelvettikuvaus on tietysti ajatonta, mutta ratkaisumalleja olisi varmasti parempiakin. Erityisesti loppuratkaisu, jossa Edgar ja Alice palaavat jatkamaan onnetonta liittoaan, on nykyvinkkelistä katsottuna karmiva. Maria Jotunin Huojuva talo tai Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä osuvat aihepiirin kipupisteisiin Strindbergiä tarkemmin.
Kallio ja Ista, kuin myös Jukka-Pekka Palo ovat aivan loistavia terävissä rooleissaan, eikä Willensaunan tiivis tilakaan tiheätunnelmaista näytelmää ole omiaan kuin tukemaan. Hieno visuaalinen oivallus on sijoittaa kohtausten väliin nuoren sotilaan ja palvelijattaren mykkä rakkaustarina -ikäänkuin viitteenä siitä, mitä ehkä joskus on ollut, vaikkei teksti suoraan sellaista väitäkään.