YLE Radio 1

Olen oppinut lukiessani hieman Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriaa, että tuskin koskaan on ollut henkisesti merkittävää ihmistä, joka ei olisi osoittanut joitakin psyykkisen sairastumisen oireita. Ja tuskin on ainoatakaan ensi luokan kirjailijaa, joka ei osoittaisi taipumusta siihen, miä mielitautilääkärit kutsuvat iteratiivi-ilmiöiksi, joka on dementia Praecoxin tnnusmerkkejä, ja tarkoittaa eräiden sanakäänteiden lukuisaa toistamista, tautologiaa. Mutta sinä onkin neron olemus. Kun taitolahjalla varustettu on monipuolinen muutumiskykyinen ja vaihteluissaan rikas, on nero yksinomaan jäykän monumentaalinen. Rubens maalasi aina saman punaposkisen, lihavan ja leveälanteisen tytön. Schopenhauer on jättänyt 12 nidettä koottuja teoksia, joissa hän toistaa lakkaamatta kuutta tai neljää perusajatusta pedanttisen koulunopettajan tavoin. Dostojevskin ihmiset puhuvat kaikki jokseenkiin samaa. Mutta siinä onkin neron ainutketaisuus ja jäljittelemättömyys. Mikä on teidän käsityksenne asiasta?