YLE Radio 1

Kuulostaa ihan kuin tekisit väitöskirjaa, leonina.

Eikös sitä kirjoiteta öisin?
Sensorit lukevat sen yön pitkinä tunteina ja meuhkaavat käsikirjoituksen täyteen omia merkintöjään. Lopulta se putkahtaa päivän valoon. Sidotaan koviin kansiin ja syntymäpitäjän pikkulehti huomio sen ilmoitussivulla sekalaista-palstan jälkeen.
Eräänä iltapäivänä kokoonnutaan yliopistolle, isoisä ja muut elossa olevat sukulaiset penkissä nyyhkien ja homma on sillä sipuli, sinusta on tullut taas päiväihminen.

ihminen ei koskaan ole liian vanha....

Nyt täytyy muistaa,että Woorumin kirjoittajien
joukossa on paljon nykynuorisoa,jotka ovat oppineet
kirjoitustaitonsa tekstiviestein.

Niissä merkit ovat senverran arvokkaita,ettei ylimääräisiä
tyhjiä kannata jättää.

Esimerkiksi YLEen lähetetty 1merkki maksaa 0.0031 senttiä.

Muistuttaa MaraKatti

Jaa, että tekstarikieltä.

Sitten ymmärrän miksi nykyään tulee niin paljon tohtoreita.

E. A. Saarimaa-fani

Lukemisesta..
iltalukemista.
http://carelia.onego.ru/2004-8/109.html
http://carelia.onego.ru/2001-1/9.html

http://www.onego.ru/win/ind-luonto_f.htm
Heikkisen ja Larionovin valokuvia äkkiseltään selailin. Osa tyypillisen venäläisiä, "seinän kokoisia" kuin realismin ajan taulut, missä taivas on avara. Pienimuotoisempaan tottunut jää hiljaiseksi ja hieman hämilleen.

http://www.virtualmuseum.ca/Exhibitions ... roo-a.html
http://www.artrenewal.org/asp/database/ ... 85&order=t
http://en.wikipedia.org/wiki/Ivan_Shishkin (alalaidassa realism artists)
(Suomalainen haku johdatti tietysti ensiksi Hagelstamille )

Tuo itärajan kulttuurivaihtotoiminta onkin melko vireää ja viimeaikoina laajentunut. (..Tai sitten ei kun virkamiehet ja ministeritkin pääsevät mukaan Carelian kautta päädyin ensin 2001 kokoontumisen sivulle.)
http://www.minedu.fi/opm/tapahtumat/kul ... orumi.html http://www.kultforum.org/

Päässäni on sekalainen lankakerä, joka täytyisi purkaa. Olen kerinyt sitä viime päivät kävellessäni, istuessani, kaupassa käydessäni ja ollessani missä milloinkin. Monia eri asioita on tullut mieleeni, vaikka niiden kirjoittamisesta ei olekaan mitään sopimusta. Oikeastaan en haluaisikaan kirjoittaa, koska kirjoittaminen on työlästä ja vireeni on myrskyissä mennyt. Ilmaisena annettu otetaan sitä paitsi halpana lahjana, vaikka se oltaisiin sydänverellä tehty.

Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Olen useinkin selaillut viestejäni sieltä täältä ja ajatellut niiden hävittämistä. Vasta vähän aikaa sitten oli semmoinen kutina vanhoja viestejä läpikäydessäni. Ikäväkseni huomasin kuitenkin viestejäni lainatun toisten kirjoituksissa niin paljon, etten olisi saanut riuhtaistua itseäni kokonaan irti. Vain se, että viestini olivat sillä tavoin ankkuroidut toistenkin viesteihin, sai minut perääntymään ja jättämään viestit rauhaan.

En millään jaksaisi tätä. Vire on taisteluissa mennyt aivan niin kuin soutaessaan myrskyisässä vedessä on uupunut päästessään vihdoin rantaan ja haluaa vain levätä. Vasta tyynellä säällä, kun vedenpinta on peilikirkas, voi nähdä taivaan ja kurkistaa pinnan läpi syvyyteen. Vasta silloin siinä mielenrauhassa voi vastaanottaa ajatuksia ja asioita, jotka tulevat pinnan alta. Riidassa ja sodassa luovuus lakkaa toimimasta ja kaikki tähtää vain eloonjäämiseen. Sodan jälkeen revityt ihmiset eivät luo, vaan parantelevat haavojaan ja keräävät voimiaan.

Siinäpä käytännön kokemusta metaforisesti kerrottuna. Voihan sen vääntää rautalangastakin. Uskokaa vain, että tiedän luovuudesta paljon, kun on omakohtaisia kokemuksia. Elän parhaillaan riidan jälkimainingeissa ja kokoan vasta itseäni. Mielenrauhan myötä katosi se seesteisyys, jota luovuus edellyttää.

Luovuuden merkityksen ymmärtää vasta sitten, kun sen menettää. Tämänhetkinen kuolemani tässä on tosin vain pieni kuolema, mutta on minulla ollut isompiakin. Olen jo kertonut, etten yli kymmeneen vuoteen maalannut mitään. Minussa oli syvä trauma, joka tuotti tuskaa. Oli hirveää nähdä kaupoissa vaikkapa vain halpatauluja, mutta jotka kumminkin olivat jonkun maalaamia. Oli hirveää laittaa niitä seinille, kun kehyksissä ei kuitenkaan voinut olla oma maalaus.

Aviosodan myötä meni myös kirjoittaminen, vaikka se palautuikin nopeammin. Riistetyistä uhreista tulee vihaisia, niin minustakin tuli. Vihaiset ihmiset eivät luo. He kuohuvat niin kuin myrskyisä vedenpinta.

Sota päättyi vasta muutettuamme erilleen, jonka jälkeen oli vielä monta vuotta etäsotaa. Mutta meillä oli sentään omat poteromme, jonne saatoimme vetäytyä.

Nyt vedenpinta suhteessamme on tyyni, tosin niin tyyni, että se lähentelee jo kuollutta. Omalta kannaltani parempi kuitenkin se kuin myrskyisä vedenpinta ja oman luovuuteni tuho, jonka tuon toisen myötävaikuttamana olen jo kokenut.

Enää edes tunteet eivät tee tiukkaa. Olen oppinut itkemään ja näyttämään tunteeni. Itku ei ole kuollut. Murrosiässä kääriydyin kovaan haarniskaan ja otin käteeni sananmiekan, jolla tein kiusaamisyrityksistä lopun niin, että muutkin pyysivät sanomaan puolestaan suorat sanat sille ja sille. Kovan työn takana on ollut päästä eroon haarniskasta, sillä eihän puupökkelö mitään tunne. Instrumentin on oltava herkkä, mikäli haluaa luoda ja tuntea. Mutta sitten kun tuntee, iskut sattuvatkin paljaaseen sielunpintaan eikä mihinkään haarniskaan.

Luovalla ihmisellä ei ole siis kovin monta vaihtoehtoa, mikäli haluaa luoda. On valittava seuransa niin, ettei se myrkytä luovuutta ja on oltava rauha. Vasta rauhassa pystyy työntämään ilmaan ensimmäisen pallon, sitten toisen pallon ja enemmänkin, niin että pallot pysyvät koko ajan ilmassa. Se on kuin pelletemppu, jossa klovni pyörittelee ilmassa useitakin palloja kerrallaan. Häiriötekijän tullessa ensimmäinen pallo tippuu maahan ja häiriötekijöiden jatkuessa ja kasvaessa toinen pallo ja lopulta muutkin pallot niin, että kaikki ovat maassa rähmällään niin kuin itsekin on.

Se, että saisi jälleen nostettua ensimmäisen pallon ilmaan ja sen perässä ne muut, vaatii pelastusrengasta. Monelle pelastusrengas on kirjoittaminen, niin minullekin - varsinkin aamu- ja päivänsivujen kirjoittaminen esikuvani mukaan. Niiden jatkumo on se tekijä, että pääsee jälleen ylös ja luovan virran kyytiin.

mélisande kirjoitti:Lukemisesta..iltalukemista.
http://carelia.onego.ru/2004-8/109.html
http://carelia.onego.ru/2001-1/9.html

Carelia on varsin mielenkiintoinen kulttuurilehti, joka avautuu pienen sisäänajon/totuttelun jälkeen. Nykyisin minulle ei tule kotiin enää muita lehtiä kuin paikallislehti, Carelia ja Kaltio. Sillä pärjätään korvessa älyttömän hyvin.

http://www.kaltio.fi/

Leonina societas kirjoitti:En millään jaksaisi tätä.

Etkö voisi antaa itsellesi enemmän vapautta olla vaan? Vaikuttaa, että pidät itseäsi tarpeettoman lujilla, ikään kuin velvollisena kirjoittamaan. Jos päässä on jatkuvasti täydet kierrokset päällä, sille pitää tehdä jotain.

On tärkeämpää nukkua hyvin kuin olla oikeassa.

Luovuudessa ei ole kyse järjestä tai siitä, että haluaa olla oikeassa, vaan että haluaa ilmaista itseään.

Myös vastoinkäymiset on purettava jonnekin, vaikka toivoisi, ettei niitä vastoinkäymisiä olisi edes tullutkaan.

o o o

Kirjoittaessani tunnen täyttäväni itseäni ja erityisesti pidän yöaikaan kirjoittamisesta. Hyvän vireen ollessa se on mukavaa, huonon vireen ollessa vähemmän mukavaa.

Siksi on tärkeää, että yrittää valita seuransakin oikein. Sodat välttyvät sillä, että on oikeassa seurassa tai yksin, jolloin saa taatusti olla rauhassa. Arvostankin yksin olemista yhä enemmän kaiken kertomani tähden. Yksin oleminen on minulle harvoin yksinäisyyttä.

o o o

Olen kirjoittanut täällä aika paljon ja kertonut itsestäni ehkä noin prosentin verran ja ajatellut siitäkin, että olen puhunut liikaa ja sivu suuni.

Toisaalta mieleni tekisi joskus tehdä Haavikot ja kertoa kaikesta kursailematta. Ehkä niin joskus vuosikymmenten kuluttua teenkin, mikäli ei viikatemies tule ensin. Tai ehkä jätän tietoisesti kokonaan kertomatta.

o o o

Kirjoittaessa on aina se vaikeus, että kertoessaan jotain on pakko rajata toisia alueita pois, vaikka juuri siellä nurkan takana olisi se muhkea juttu, josta olisi ollut mukava kirjoittaa. Se piti jättää kuitenkin pois, koska se ei alkuperäiseen aiheeseen kuulunut ja oli ehkä vähän liian paljastavakin.

Tommy Hellsten kirjoitti kirjan virtahevosta. Virtahevon takia ihmisillä oli sääntö: älä puhu, älä kuule, älä tunne. Virtahepo ei estä minua enää kuulemasta eikä tuntemasta, mutta suuni se on aika hyvin sulkenut. Ehkä tämä toimii muidenkin ihmisten kohdalla; jätämme mielellämme kertomatta tärkeistä asioista, koska ne ovat tabuja, joista ei ole sopiva puhua.

Kirjoittaessani tunnen täyttäväni itseäni ja erityisesti pidän yöaikaan kirjoittamisesta. Hyvän vireen ollessa se on mukavaa, huonon vireen ollessa vähemmän mukavaa.

Siis kuitenkin pakotat itsesi tekoon, mistä on sinulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Entäs annatkos itsellesi aikaa myös purkaa itseäsi, jollain ei-kirjoittamisella?

älä puhu, älä kuule, älä tunne

On myös niin, että toiset ovat paksunahkaisempia, eikä asiat paljoa hetkauta. Koetut vääryydetkään eivät jää vaivaamaan.

Olen nähnyt kovasti vaivaa päästäkseni tähän missä olen. Minun tärkeysjärjestyksessäni kirjoittaminen on usein ennen nukkumista. Jos se olisi toisin päin, silloin nukkuminen olisi tärkeämpää.

Se mikä on tärkeämpää tulee tehdyksi, ja se mikä on vähemmän tärkeää ei tule tehdyksi. Olen tyytyväinen saatuani viime yönä aikaan muutakin kuin kuorsausta.

Jos en toteuttaisi itseäni luomalla, se olisi kannaltani elämätöntä elämää, jota elämässäni on ollut riittävästi.

Olen onnellinen voidessani luoda, esimerkiksi luotuani viime yönä. Mistähän halusitkaan taas parantaa minut? Pois onnesta? Unohda koko juttu.

Anteeksi jos häiritsin monologiasi

Et häirinnyt, mutta kun et tainnut oikein ymmärtää tämän sairauden perimmäistä luonnetta.

Kyllä minä ehkä jotain ymmärrän. Olen itse yöihminen, mutta on pakko mennä nukkumaan kesken kiinnostavan puuhan. Oikeastaan pitäisi lopettaa vähintään tuntia ennen kuin kömpii vällyn alle, että saa kierrokset pienenemään. Ja jos/kun herään neljän-viiden maissa, tuntuvat parhaat ideat tulevan kuin itsestään. Mutta on pakko karistaa pää tyhjäksi ja ottaa unesta kiinni, muuten päivätyö on kuin taikinaa. Sen verran olen antanut itsekurilleni periksi, että kello ei enää herätä - menen töihin kun sisäinen kello on soinut.

Leonina societas kirjoitti:Kirjoittaessa on aina se vaikeus, että kertoessaan jotain on pakko rajata toisia alueita pois, vaikka juuri siellä nurkan takana olisi se muhkea juttu, josta olisi ollut mukava kirjoittaa. Se piti jättää kuitenkin pois, koska se ei alkuperäiseen aiheeseen kuulunut ja oli ehkä vähän liian paljastavakin.

Usko pois, kyllä näistä aika paljon pystyy rivienvälistäkin lukemaan. Vaikka kaikkea ei kirjoittaisikaan, välittyy kirjoituksista muutakin, kuin mitä sinne vartavasten on laitettu. Vastuu on tietysti aina lukijalla ja väärinkäsityksiäkin voi tulla.