YLE Radio 1

Pitkät ajat inhosin Katri-Helenaa, jonka puskettua vibratoa aikuiset ja lapset matkivat. Nyt vain säälin. Olen kerran nähnyt hänet livenä Panu Rajalan käsipuolessa Vammalan Wanhan Kirjan päivillä - kankea käynti ja kalkittu naama. Säälin myös läskiintyviä hujoppeja laistamassa hyvää kouluruokaa - julkisuudessa on kyllä toisteltu että hyvä näin, että ruokaa riittää toisille vähistä rahoista. Ilmankos ei kunto kestä sotaväki-ikään. Inhoan myös makkaraa ja monia valmisruokia. Enimmistä asioista nautin, paitsi kun olin uusivasti Nokian taudissa. Joku en muista inhosi kirkkoveisuuta. Kuuntelepa radiosta mikä ero on eri paikkakunnilla! Joissakin seurakunta on niin selvästi säestystä jäljessä, ettei itse penkissä tiedä seuraisiko säestystä, mikä on pääsääntö. Joskus käy veisuu taas niin jämptiin, että saa ihmetellä. Kerran olin hautajaisissa Oulaisissa, jossa kirkkoväki laahasi, mutta körttiläisten (Alajärveltä) suku lauloi just. Vanhemmat yleensä osaa ja laulaa, nuoret ovat paljolta suu kiinni.

Ai juu joo inhoan moottoripyösäterroristeja, kesää lähetessä rälläys lisääntyy. Mikä saa nuoren miehenalun huudattamaan isoon ääneen, kun on moottori haarojen välissä? Saattaa olla jonkun isäkin aika rallimelufani.

Epätäsmällisiä, kvasi-ja pseudotieteellisiä määrityksiä jotka kuluvat mielteeseen, siis pelkään ilmiöön kun musiikki representoi ja itse tahtoa älyn mukaisina tahdonliikutuksen vastineita tahdon tyydytyksen ja tuskan kuvia kiihdyttäessään. puhtaan mielteen alueelle projisoituneina tahdonliikkeinä josta tahto on pois pelistä.

Sibeliuksen 4. sinfonia on tyyliltään impressionistinen mutta ei abstrahoitunut koli-virikkeistä koska maailman mielteenä, siis luonnon ja musiikin tuotteiden välillä ei voi olla mitään samankaltaisuutta eikä tiedon ytimenä abstraktio, mutta sieluntilaltaan kuitenkin sublimoitunut ja objektivoitunut taideteokseksi, musiikiksi, itse tahtoa representoivaksi aineettomaksi muodoksi, kuin henkimaailmaksi.

Deliuksen Lullabye for a modern baby on käsittääkseni tunnelmallista joskin Kuulan tunnettua kehtolaulua ja sen arkaaisia sävyjä alluusioiltaan enemmän muistuttavaa musiikkia pianolle ja viululle tai romanssi samalle kokoonpanolle. Late swallows jousiorkesterille fenbyn tulkitsemana joskin barbirolli yltää lähes yhtä hyviin tuloksiin kappaletta tai 3. osaa kvartetosta johtaessaan suuremmalla kokoonpanolla vaikka voimakkaasti kromaattisen soinnutuksensa takia ne eivät identifioidu ja assimiloidu tai rinnastu antisentimentaalisuudessaan viestiketjun aloitusosion ehdottaman esimerkkitapauksen affektio-taajuudelle.

Konserttokirjallisuuden suppein mutta siitä huolimatta suppeudessaan kenties vaikuttavin erotuksetta kuukluen orgaanisena osana kokonaisuuteen orkesterin ennakkoesittely tiivistettynä vain 2 tahtiin jousien kolmisointuja käsittävässä kapselissa karakteristisessa rytmissä ennen linnun viserrystä muistuttavia pitkiä laulavia soolosoittimen melodiakaarroksia, joka deliusauktoriteetilla saa uskottavuudessaan ideaalisimman tulkintansa, mutta jota sir donald tovey olisi myös voinut nuhdella siitä ettei delius kirjoittanut konserttohistorian erääseen haltioituneimpaan viulukonserttoon arkkitehtonisesti suurisuuntaisempaa ja taidokkaammin rakennettua klassisen mallin mukaan konstruoitua orkesterituttia.

lgrohn kirjoitti:Veikkaan, että Uljas Pulkkisin esittely avaisi ainakin silmäsi, jos ei ehkä korvia:
http://areena.yle.fi/toista?id=2112253

Kuuntelin tuon esittelyn, mutta kylmäksi se jätti. Jos tämä ns. musiikki on pelkkää hälyä, kilinää, kalinaa ja ulinaa ilman melodiaa, rytmiä, harmoniaa, alkua, loppua ja siis ilman päätä ja häntää, niin ei siinä selittelyt silloin auta. Kuunnelkoot ne, jotka sitä haluavat, minä ruuvaan radiostani jotain muuta kuluville.

VeHy kirjoitti:

lgrohn kirjoitti:Veikkaan, että Uljas Pulkkisin esittely avaisi ainakin silmäsi, jos ei ehkä korvia:
http://areena.yle.fi/toista?id=2112253

Kuuntelin tuon esittelyn, mutta kylmäksi se jätti. Jos tämä ns. musiikki on pelkkää hälyä, kilinää, kalinaa ja ulinaa ilman melodiaa, rytmiä, harmoniaa, alkua, loppua ja siis ilman päätä ja häntää, niin ei siinä selittelyt silloin auta. Kuunnelkoot ne, jotka sitä haluavat, minä ruuvaan radiostani jotain muuta kuluville.

Tai stereoista kun on noita CD-levylä tullut hankittua tuhannen levyn kokoelman verran vaan koska sellainen älyllisesti kostruoitu nykymusiikki nyt sydäntä lämmittäisikään kun se ei ole syntynyt vaistomaisesta intuitiivisestä, objektiivisesta ja syvällisestä tiedosta ja välttämättömyydestä, sisäisestä pakosta? Retorinen kysymys.

Sen voin sanoa kokemuksesta että aikoinani sibben musiikin sisäisen logiikan tajuttuani aloin miltei hysteerisenä keräämään hänen tuotantoaan ensivaikutelman ja ihastumisen perusteella tiettyjen klassis-romanttisten tyylipiirteiden ja vaikutteiden innoittajana ja motivoimana, valitettavasti, kun olisi pitänyt olla paljon monipuolisempi eikä monomaanisesti keskittyä pelkästään yhteen kotimaiseen ja kansalliseen ikonimme tuotantoon, puhuttiinpa ja kampanjoitiinpa sitä sitten kuinka ylistävin ja mairittelevin saatesanoin tahansa, sillä mitään kielteistähän päivälehdistömme hänen musiikistaan koskaan tohtii syystä tai toisesta kirjoittaakaan elämäkerat mukaan lukien ellei mukaan lasketa ranskalaisten tai saksalaisten kommentaattorien vähätteleviä lausuntoja kuten muitaakseni rene leibowitzin artikkeliin viitatakseni, sibelius, Maailman huonoin säveltäjä, tai saksalaisten kapellimestarien sinfonioista tremolosinfonioiksi, joissa vallitsee ikuinen tremolo, tuomitsemia, leimaamia ja tituuleraamia julkilausumia, saamatta jakamatonta suosiota kaikkialla maailmassa, vaikka englantilaisen ja yhdysvaltalaisen musiikkiyleisön lemmikki hänestä vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin kenties monen paikallisen lupauksen ja musiikillisen älyn maailmanmaineen kustannuksella vai onko esim. Delius täällä tunnettukin nimi?

kolikon toisena puolena moni lahjakas kotimainen säveltäjämme jäi täysin yhden verrattomana pidetyn säveltäjäsuuruuden varjoon joka tuntuu olevan musiikkielämässämme vieläkin vallitsevana käsityksenä johon tuntuu lyövän vahvasti leimansa sibeliuksen saavuttama kansainvälinen kuuluisuus ja maine ensisijaisina kriteereinä ja argumentteina, kielirajoista riippumatta jotka ovat olleet esteenä kuulan ja Madetojan läpimurrolle kansainvälisillä areenoilla jäämättä laadullisesti tippaakaan jälkeen jannen musiikillisista ansioista ja avuista kuin ehkä sinfoniatuotannon laajuudella mitattuna, ei niinkään musikilliselta substanssiltaan jonka henkilökohtaisesti koen jälkimmäisissä vallitsevampana ja sielun sopukoita myöten koskettavampana, sydämen syvyydestä kumpuavana valtaansa ottavana järisyttävänä emotionaalisena sisäisenä panoksena ja väkevänä tunnetilana, jolle kuuluisamman esikuvan laimeampi sävelkieli korvinkuultavassa kotikutoisuudessaan ja jopa jos rohkenen amatöörinä sanoa, tietynlaisessa äänenkuljetuksen krampinomaisuudessaan, velttoudessa ja alituisessa soutamisessa, lyhyien aiheiden yhä toistuvine katkelmineen, ei niin vuolaasti ja luonnollisen pakottomasti virtaavana ja läpikuultavana, ei vedä vertoja.

Mutta tämä on vain minun oma mielipiteeni jos saan sen vapaasti, ketään henkilökohtaisesti loukkaamatta, ilmaista.

On välttämätöntä että puolueettomasti itse perehtyy kaikkien mahdollisten säveltäjien saatavissa olevien teosten kautta näiden tuotantoon ja päättää sen jä'lkeen itse painostuksetta ja ilman mitään puolueellista ja propagandistista provosointia ja truistisia manifesteja kenen musiikki puhuttelee ja mitä teoksia haluaa kuunnella joilla tunuu olevan jotakin sanottavaa ja sanomaa .

Eräs inhoaa nykymusiikkia. http://www.iltasanomat.fi/viihde/uutinen.asp?id=1725157
Saattaisin olla samaa mieltä, jos olisin kuullut (teoksen.)
Nykymusiikki yleisesti ottaen on hirveätä kuunneltavaa.

Surullista, eivätkö päättäjät ja vielä suuremmassa määrin valmentajat, toimi myös vastuullisessa kasvattajan roolissa.
...

Tämä pätkä oli vanhalla koneella kirjanmerkeissä, ei nyt enää, kun muistan ulkoa.
http://www.youtube.com/watch?v=17DKJziXppQ Olisi mielenkiintoista nähdä tai ainakin kuulla tuo konsertto ja muitakin säveltäjän teoksia.
(K. Ahosta tuli mieleeni Heimat ja hiljan tullut Boulez'n haastattelu (ohjelma meni muuten ohi), aivan kuin olisin vilahdukselta nähnyt Clarissaa esittäneen Salome Kammerin? Toivottavasti ohjelma vielä uusitaan, taisi olla aika tuore vaiko jo uusinnan uusinta.)

Tämä on esimerkiksi siitä, että on pakon-omainen tarve laittaa kämmenet korville. Koska en voi kuunnella, se vaan on näin. Vaikkakin tytär soittaa sinfoniassa viulu/selloa.
http://www.youtube.com/watch?v=XjM1Lrsb7I8

Inhoan taideopetuksen ja musiikkitarjonnan epädemokraattisuutta ja harvainvaltaa jonkinlaista yksipuoluejärjestelmän hallitsemaa opetusmallia jossa yhden tai joidenkin aniharvojen säveltäjien asema korostuu liikaa.

Se vain kertoo sen puolesta, vaikkei tämä mikään moraalinen kysymys välttämättä olekaan, että taidemusiikki on luonteeltaan epädemokraattista, ei vain sen korkeakultuurisen statuksensa vuoksi suhteessa alakulttuureihin, vaan ennenkaikkea mielestäni siitä syystä, että kaikki edistyksellinen moderni suomalainen säveltaide on ilmeisesti yleismaailmallisesta ja eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna pudonnut marginaaliin eikä luultavasti maamme lyhyestä historiasta ja kansakuntamme pienuudesta ja tämän musiikin oletetusta kansallisesta luonteesta johtuen katsota ehkä sibeliusta lukuunottamatta kuuluvaksi universaaliin ensiluokkaisten primääristen säveltäjien kategoriaan
konservatiivisen musiikkimaun suosiessa valtaosaltaan edelleen vain sibeliusta ja joitakin tämän hetken ajan hengen ja tarpeen kutsumia jopa aikalaisia liehakoivia nykysäveltäjiä, joka on minusta hirvittävää käytettävissä olevan musiikkitarjonnan ja tiedon väärentämistä ja yksipuolistamista tahdon tehdessä tunnetusti älyn niin yksipuoliseksi ettei se näe muuta kuin tahtoa koskevan, tarjotessaan vain yhden ja kapean näkökulman maamme säveltaiteen historiaan ja koko kenttään vailla minkäänlaisia vaihtoehtoja tai edes tasapuolisuuden häivääkään kun ainoaksi oikeaksi malliksi säveltää sinfonioita on tunnetusti se sibeliuksen tapa.

Mutta eräs syy tähän on myös se että suomalaisten näkökulmasta kaikki ulkomaalainen on hienoa sivistyskielisten nimien jo pelkän äänneasun vuoksi ja kaikki suomalainen koetaan nurkkakuntaisena, rahvaanomaisena, metsäläisenä tai primitiivisenä eikä siksi tunnu houkuttelevan edes pintapuoliseen tutustumiseen mistään tunnustamisesta tai evokaatiosta puhumatta. Eihän voida ymmärtää että muutkin kuin saksalaiset osaisivat kirjoittaa kunnon kontrapunktia kammioissaan. jos wagnerin ym. professionalismia pidetään korkeimpana musiikillisena ihanteena. Ja mikäli kukatahansa pienen kansakuntamme luova sävelttaiteilija kykenee kirjoittamaan saksalaiselle koulukunnalle ominaiseen tyyliin en voi kuin ihaillen todeta että katsokaa mekin osaamme tehdä sen.

Mutta suurin vika piileekin siinä että paljon merkittävää musiikkia jää täysin tuntemattomaksi tuleville sukupolville kun taideopetus vannoo liikaa sibeliuksen ja muutamien muiden kansallisromantikkojen nimeen vaikka tämä ei suoranaisesti tapahtuisikaan taloudellisen hyötyajattelun nimissä kun kultuurivienti atlantin toiselle puolelle tuntuu sanelevan sen teeman.

Neoklassikot kirjoittivat sinfonioita tavalla joka merkitsi pikemminkin klassisen sinfioniamallin restauraatiota kuin perinteisen sinfoniamuodon orgaanista edelleenkehittämistä, jonka on arveltu kuten Lambert aikanaan hyvin subjektiivisena käsityksenään esitti Sibeliuksen tärkeimmäksi ansioksi sinfonikkona beethovenin jälkeisen ajan merkittävimpänä säveltäjänä, kun taas atonaalikot jotka käyttivät 12-sävelasteikkoa eivät säveltäneet sinfonioita vaan kehittivät uusia muotoja. Kamarisinfonioita tai jälkisarjallisia kuten Meriläisen lukuunottamatta.

Vaikkka totuus on se että Sibeliuksen sinfonioiden ilmeisenä puutteena ja heikkoutena näen sinfoniselle ilmaisulle ihmishengen korkeimpana muotoilmentymänä jollei kaikkinaisia temaattisia käsitteitä haluta pitää vieraina absoluuttiselle musiikille, romanttiselle ilmaisukielelle ominaisen suuren ilmaisuvoiman ja paatoksen beethoveniaanisen taistelun kohtalon synkkiä voimia vastaan ja sielun kuorman kirvoittumisen katharsiksessa erään hengen tragediasta nauttimisen lopputuloksena. se jättiläismäinen epätoivo ja C-duuri sointujen pauhuun päättyvä voitto sitä edeltävän kamppailun jälkeen. se musertava tragiikka joka on tunnusomainen rpuumerkki koko romanttiselle sinfoniatraditiolle Bruckneriin ja Mahleriin sekä Melartiniin ehkä Leiviskään ja Meriläiseen saakka kun kuuntelemme sibeliuksen kuin seitsentoistavuotiaan säveltämää 6. sinfoniaa joka on kuin puhdasta kylmää lähdevettä omien sanojensa mukaan mutta soitinnukseltaan outo ja pohjoismaisen kasnsanmusiikinomaisen melodiikan ja soinnutuksen kyllästämä pumpulisessa eteerisessä soinnissaan vaille mitään korkeaotsaista haastavuutta ja uhmakkuutta.

Melartinin 6. sinfonian surumarssissa kohta jossa tuttiorkesterin voimalla forte fortissimossa tuo marssirytmi jyskyttää valtavuudessaan vaikuttavimmassa asussaan lienee koko länsimaisen sinfoniakirjallisuuden vaikuttavimpia eikä sibeliukselta löydy mitään vastaavaa jota voitaisiin verrata tämän musiikin järkyttävään ja rautaiseen ekstaattiseen voimaan ja paatokseen, jota voidaan kuulla myös 2. sinfonian tematiikassa kun 3. sinfonian avaus jatkuvassa henkeäsalpaavan kauniissa kohoamisessaan kohti korkeuksia korisonttimme yläpuolelle on haltioituneimpia.

Se vaan jää tuosta vuodatuksesta epäselväksi, että inhoatko sinä Sibeliusta vai et?

En inhoa nykymusiikkia sen kummemmin. Kerran konsertissa Mahler jäi toiseksi mutta minullahan ei ole sävelkorvaa. Uuden säveltäjän nimeä en muista. Alkoi H:lla.

- Inhoan tätä nykyä sitä, että Nokia laittaa puhelimiinsa kaikkea mahdollista. Nyt sinne tulee tai jo on facebook. Kaikki online-tilaan. Koko päivän voi katsella ruutua ja olla ns. poissa.
- Inhoan myös sitä, että kun tullaan kylään (esim. meikäläisen läheiset nuoret), niin kännykät soivat ja HUOM! niihin vastataan.
- inhoan sitä että pidetään telkkaa päällä, kun kutsuttuja vieraita tulee.
- Inhoan sitä, että elokuvateatteriketjut on pilattu.
- Inhoan lähikauppojen alasajoa.
- Inhoan pankkikonttoreiden alasajoa.
- Inhoan sitä, että Helsingistä hävitettiin puhelinkopit.
- Inhoan sitä, että lankaliittymiä pyritään hävittämään.
- Inhoan sitä, että ihmiset, jotka saavat fyysisiä oireita kännyköistä, koetaan pöpeinä.
- Inhoan sitä, että ihmiset tavallaan pakotetaan kännykkä hankkimaan. Minulla ei vielä sellaista ole.
- Inhoan sitäkin, ettei ihminen saisi vanhentua.
- Voi miten paljon inhoankaan. John Hustonin roolisuoritus on niin hyvä Chinatownissa, että häntä siinä roolissa nautinnokseni inhoan.
- Vielä tälläkin hetkellä inhoan Bushin hallintoa ja toivon sen joutuvan Haagiin mutta epäilen syvästi.
- Inhosin joskus kaurapuuroa, koska siitä lapsuudessa radiossa jahkattiin tasaisesti. Nykyään se on yksi suosikeistani.
- Inhoan sitä, ettei Kalliossa ole tarpeeksi puistoja eikä niissä tarpeeksi penkkejä.
- Inhoan sitä, että Helsingin kaunein kukkapenkki (Kalliossa) pilattiin ja ilmeisesti säästösyistä keskelle penkkiä istutettiin kuusi. Nyt se on jo niin suuri, ettei kukille juuri jää tilaa. Tätä kukkapenkkijuttua inhoan ehkä kaikkein eniten. Melkein syljen penkkiin kun sen ohitan.

VeHy kirjoitti:Se vaan jää tuosta vuodatuksesta epäselväksi, että inhoatko sinä Sibeliusta vai et?

Varaan itselleni oikeuden jättäytyä vastaamasta kysymykseesi hienotunteisuussyistä joka sitä paitsi ei ole lainkaan niin relevanttiakaan vastauksen sisällään pitämän tiedon subjektiivisen luonteen kannalta kuin musiikinhistoriallisesti se piintyneitä käsityksiä vastaan sotiva huomiota vaille jäänyt mielenkiintoinen ja yllättävä seikka ettei sibelius suinkaan ollut ensimmäinen eikä kenties vimeinenkään säveltäjä maassamme joka päätyi sinfonisen muodon problematiikassa yksiosaisuuteen sinfonisen muotoilmentymän importantiksi mainittuna edelleenkehittäjänä jota on toitotettu kuin jonkinlaisena aksioomana, jollet satu tietämään.

Melartin jota seikkaa harvoin jos nilloinkaan missään juuri edes mainitaan ratkaisi jokseeenkin täsmälleen, no, ainakin likimain samalla tavoin, sinfonian muoto-ongelman yksiosaisuuden eduksi jo enemmän kuin 20 vuotta sibeliusta aikaisemmin muodoltaan 1-osaisessa ja syklisessä ja ikään kuin abstraktisti ohjelmallisessa ja vieläkin hyvin tuoreessa ja musiikilliselta merkitykseltään puhuttelvassa ja kontrastoidussa toisessa sinfoniassaan ja jatkaen jossain määrin samaa periaatetta sinfonia breviksessä numero 5 joka päättyy neliteemaiseen fuugaan mutta on tematiikaltaan kenties vähennmän huomiota herättävä kaikessa asiantuntijaa ilahduttavassa kontrapunktisessa taidokkuudessaan ja kromaattisen tonaalisuuden harmonisessa monimielisyydessään kansallisomantisen karvalakkimodaalisuuden rinnalla.

en kuitenkan haluaisi muodostaa käsitystäni vain muutaman säveltäjän tuotannon perusteella mutta kotimaisen sinfoniatuotannon heikko saatavuus äänitteiden muodossa joitakin yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta eliminoi laajemman tarkastelun ja seikkaperäisen perehymisen mahdollisuuden etenkin jkos ei vielä ole onnistunut hankkimaan niitä hyllyynsä. tai sitten ne edustavat eri musiikillisia tyylejä ja suora vertaileminen niiden kesken on mahdotonta.mutta yritetään.

humalainen kirjoitti:

VeHy kirjoitti:Se vaan jää tuosta vuodatuksesta epäselväksi, että inhoatko sinä Sibeliusta vai et?

Varaan itselleni oikeuden jättäytyä vastaamasta kysymykseesi hienotunteisuussyistä....

Jassoo, varaa vain. Mutta miksi? Minulla asialla ei ole väliä, minun paksu nahkani kyllä kestäisi tuon tiedon. Sibbe itse on jo kauan levännyt Ainolan mullissa joten jäljelle jää vain perikunta, joka edelleen elää leveästi tekijänoikeuskorvauksilla ja niihin tuolla panttaamallasi tiedolla ei myöskään ole mitään vaikutusta. Joten annapa nyt vaan tulla vastaus. Tässä vastaamista helpottavat vaihtoehdot:
[ ] Kyllä, inhoan Sibeliusta
[ ] En inhoa mutta en rakastakaan
[ ] Sibbe on intohimoni
[ ] Samantekevää
[ ] Mikä ihmeen Sibelius?

Omasta mielestäni, jos mielipiteeni haluat tietää, k.o. säveltäjä on vihoviimeinen öinen ratsastaja.

VeHy kirjoitti:

humalainen kirjoitti:

VeHy kirjoitti:Se vaan jää tuosta vuodatuksesta epäselväksi, että inhoatko sinä Sibeliusta vai et?

Varaan itselleni oikeuden jättäytyä vastaamasta kysymykseesi hienotunteisuussyistä....

Jassoo, varaa vain. Mutta miksi? Minulla asialla ei ole väliä, minun paksu nahkani kyllä kestäisi tuon tiedon. Sibbe itse on jo kauan levännyt Ainolan mullissa joten jäljelle jää vain perikunta, joka edelleen elää leveästi tekijänoikeuskorvauksilla ja niihin tuolla panttaamallasi tiedolla ei myöskään ole mitään vaikutusta. Joten annapa nyt vaan tulla vastaus. Tässä vastaamista helpottavat vaihtoehdot:
[ ] Kyllä, inhoan Sibeliusta
[ ] En inhoa mutta en rakastakaan
[ ] Sibbe on intohimoni
[ ] Samantekevää
[ ] Mikä ihmeen Sibelius?

Omasta mielestäni, jos mielipiteeni haluat tietää, k.o. säveltäjä on vihoviimeinen öinen ratsastaja.

Sibeliuksen musiikista tulvehtivalle diatoniselle päivänpaisteelle ja valoisuudelle kromaattisten intohimojen vyöryt ovat sangen vieras ja harvanainen ilmiö hänen musiikkinsa valtaosin modaalisesta luonteesta johtuen jossa kromaattisen tonaalisuuden kaleidoskooppimaiset ristikkäissuhteet ovat hänen yksinkertaista modaalisuutta tavoittelevan kansallisromanttisen nationalisoivan tai myöhemmin tulevaisuuden tienään pitämän klassistisemman ja jopa palestrinamaisen tyylillisen ihanteensa vastaisia,ja joka juuri siksi saa minut pikemminkin ignoroimaan, vaihtoehto 2, kuin kuuntelemaan sitä haltioissani ja pakahtuneena sydänjuuriani myöten hänen sinfonioidensa tunnusomaisiksi piirteiksi mainituista motiivien merkitsevyydestä ja muodon orgaanisesta kasvamisesta motiiveista huolimatta romanttisen ja klassisen saadessa uuden merkityksen.

Omassa musiikkipoliittisessa manifestissani jos sitä tahtoo sellaiseksi kutsua ajan suurempaa integroitumista saksalaiseen koulukuntaan ja olen musiikilliselta katsomukseltani hyvin epäönationalistinen kosmopoliitti joka voi ajatelle suomalaista musiikkia aivan hyvin myös ilman sibeliuksen vaikutusta, vaikakaan musiikkia, kuten absatrakteja, dogmaattisia ja ankaran doktrinäärisiä teoreettisia filosofisia oppirakennelmia, ei ole tehty ajateltavaksi vaan välitttömintä tietotapaa kiihdytettäväksi, jolle musiiki ilmaisee itse tahdon vireet objektivoituna tunteena, niin että se kykenee nopeasti vaikuttamaan intohimoihin, affekteihin älyn mukaisina tahdonliikkeiden tahdon tyydytyksen ja tuskan vastineina älyn kirkkaalle kuvastimelle, niiden kuvina, heijastuen tahtoa itseään todellista mielihyvää tai tuskaa kuitenkaan kiihdyttämättä.

Toisekseen siksi että emme kykene ajattelemaan mitään erityisesti ja tunnusmerkillisesti suomalaiskansallisesti identifioiravissa olevaa musiikillista tyyliä, joka olisi kaikille säveltäjille ominainen ja kollektiivinen, vaan itsenäisiä individualistisia luovia yksilöitä ja henkiä omalla abstraktilla tasollaan autonomisina eksistoivine hengentuotteineen.

Sibeliuksen melodia-ainekselle on ominaista siis fluktuaalisuus, kuten tulikin jo todettua. Ne eivät yleensä joskin 7. sinfonian pasuunateema on tästä säännöstä poikkeus, ole valmiissa muodossa kuten beethovenilla jossa dramaattinen tapahtuminen käydään 2 haarniskoidun teeman kesken kun Sibelius käsittelee kerralla 1 tai useampaa teemaa erikseen kun sieltä täältä poimituista elliptisestisesti ja aforistisesti käyteltyjen takkuisista motiiveista ja melodianpätkistä syntyy tupsujen kasauduttua yhteen uusia kirkkaita melodialinjoja jotka saattavat alkaa liikkua, ja muuttua ja hajoavat taas osiin jotka ovat toiset kuin alkuaan ja näin sinfoniian muoto kasvaa ja kehittyy orgaanisesti elimellisesti motiiveistaan vaikka sonaattimuoto saattaakin häämöttää sen pohjalla.

Kajanus on sikäli hämmästyttävä ilmiö kotimaamme säveltaiteessa että hänen tiensä vei kompleksisesta tristan-kromatiikkaa muistuttavasta myöhäisaromanttisesta ilmaisukielestä Ainossa ja Kullervon surumarssissa kohti sinfoniettansa uusklassista ilmaisua jossa voidaan kuulla vaikutteita monilta tunnetuilta wieniläisklassikoilta sieltä täältä poimittuine aiheineen jotka hän on mestarillisesti nivonut yhdeksi kokonaisuudeksi luoden aineksistaan persoonallisen synteesin joka omaa jo kyvyn vaikuttaa inhotimoiuhin ja affkteihin kuin flegmaattinen, ja stimuloiimaton karvalakkimodaalisuus ja perinteinen duuri-molli tonaalisuus.