Kirjoittaja Marja Salonen päivämäärä 28.3.04 - 15:41
Uusi uskonnonvapauslaki tuo harmaita hiuksia monelle. En löytänyt sopivaa otsikkoa, joten kirjoitan tähän. Kyse on Espoon piispa Mikko Heikan kirjoituksesta "Uskonnonvapauslaki on pikaisesti korjattava" tämän päivän Hesarissa (D5).
Ne ovat nuo hautausmaksut ja kirkosta eroamisen helppous vaikeita asioita. Kuten myös mitä kirkossa tehdään eli miten asioita hoidetaan ja saadaan yhteys seurakuntaan.
Kun erosin kirkosta 1970-71 paikkeilla, en tehnyt sitä minkään ideologian vuoksi. Ei mikään ismi eikä myöskään muu uskonto minua siihen siirtoon vienyt. Ratkaisu oli ystäväpiirissäni vielä outo. En tehnyt sitä muiden perässä. Kävelin siviilirekisteriin, jossa ilmoitin päätökseni. En sentään halunnut mihinkään papinpuhutteluun.
Olin silloin nuori. Heikka kirjoittaa: Kirkosta eroavat eniten työikäiset ja erityisesti ikäluokkaan 19-39 kuuluvat. He arvostavat yksilöllisyyttä, sitoutumattomuutta, moniarvoisuutta, suvaitsevaisuutta ja elämyshakuisuutta. Nämä asiat ovat ilmeisesti muuttuneet hieman siitä ajankohdasta, kun minä päätökseni tein. Käsitän/käsitin kyllä sitoutumisen tärkeyden jos asia niin vaatii. Moniarvoisuus on minulle tärkeää kuten suvaitsevaisuuskin. Yksilöllisyys on kiinni tilanteesta ja asiasta. Elämyshakuisuus on jollain tavalla vierasta. Mitä odotan ja odotin: aitoa välittämistä. Sanan ja tehtävien yhdenmukaisuutta.
Kun erosin kirkosta, minulle oli sen jälkeen aivan selvää, että minun hautajaiseni ovat erilaiset kuin kirkkoon kuuluvilla. Ja että hautapaikkani maksaa enemmän. En tosin ole ottanut selvää, mitä se olisi maksanut.
Ehdin täällä jo irvistellä, että nythän pääsee hautaan halvalla vain vinoilun vuoksi. Loukkasi kuitenkin kun papit alkoivat puhua en hautaa kirkosta eronneita -asiaa. Ymmärrän kirkkoon kuuluvien närän hautapaikkamaksuista. Mutta asia on niin, että minä en ainakaan ole pyytänyt hautausmaksuja alentamaan, en hautaustoimituksen suorittamista.
Miten onkin, että kirkko on aina vaan näissä tällaisissa asioissa kiinni. Suomalaiset hautausmaat ovat minulle tärkeitä paikkoja. Luen kivistä ihmisten nimiä ja näen murrealueen muutoksen samalla. Vanhat kivet ja haudat luovat kosketuksen historiaan. Käyn sukulaisten haudoilla siinä missä joku kirkkoon kuuluvakin. Nautin hautausmaista. Olen huolestuneena seurannut, miten seurakunnat hävittävät vanhoja hautoja ja vanhan käsityötaidon perinnettä. Ristit ja vanhat kivet hävitessään kirkkomaalta vievät sieltä pois paljon. Kaikenlainen krääsä kivissä on alkanut kukoistaa. En tosin toivo, että kirkko siihen puuttuisi mutta seurakunta voisi ottaa toisenkinlaisen kannan vanhojen ja hoitamattomien hautojen myymisestä edelleen.
Eniten sieppaa kun Heikka puhuu seuraavasti: Ihmisten oikeustajua on loukannut syvästi, että hautausmaksujen perusteet ovat samat kirkosta eronneille ja vuosikymmeniä veronsa nurkumatta maksaneille. Kirkollisvero ei ollut missään aivosopukassa päätöstä tehdessäni.
Miten nyt kirkosta eronneet syyllistetään kaikkeen siihen, mitä jotkut, suurin osa ilmeisesti kirkkoon kuuluvia, on päätöksissään tehnyt. Vai kuka ne on tehnyt nämä päätökset. Miten siellä eduskunnassa nämä kirkkoasiat oikein ovat kallellaan.
Juuri kirkon työn yhteys todelliseen maailmantilanteeseen on se viesti, joka minulle on tärkein. Kun vapautuksen teologia alkoi valloittaa Etelä-Amerikkaa, niin oikein sydän sykähti. Tuntui että nuo ovat ainakin asialla. Mutta nopeastipa Vatikaani asiat otti hallintaansa ja laittoi erimieliset kardinaalit ruotuun. Täällä meillä jahkataan paitsi naisista, homoista niin monesti niin tyhjänpäiväisistä asioista että en voi mitenkään lämmetä kirkolle.
Olen sitä mieltä, että maallistumisessakin on oma rajansa. Mutta vaikka käsitänkin Heikan puheen niin toivoisin että asioista puhuttaisiin siten kuin kuuluisi. En ole mistään lukenut, että kirkosta eronneet olisivat joitain maksuja alas halunneet. Jos näin on, olen täysin väärässä ja tietämätön surkimus. Jos näin on, niin se olisi voinut näkyä myös piispa Mikko Heikan kirjoituksessa.
tähystyspaikkana Kallio