Leffakultti | Arkistoitu

Leffakultti: Dead Pigeon on Beethoven Street / Tatort: Tote Taube in der Beethovenstraße | Arkistoitu

Ninni — Mon, 22 Nov 2010 09:47:42 +0200

Ohjaus: Samuel Fuller
Tuotanto: Länsi-Saksa 1973

Yksi uhreista on Yhdysvaltain senaattori, jonka on saatava valokuvan negatiivi haltuun pelastaakseen presidentinvaalikampanjansa.
Tehtävään lähetetty mies ammutaan kiristysliigan toimesta kuoliaaksi Beethovenstraßella.
On seuraavan yksityisetsivän vuoro yrittää soluttautua liigaan, saada selville kiristäjien pomo ja napata kiusallinen negatiivi turvaan.

Dead Pigeon on Beethoven Street kuuluu Tatort tv – elokuvien sarjaan. Se on pyörinyt saksalaisten televisioissa jo huikeat 40 vuotta. Eilen nähty jakso oli 780. ja lisää on tulossa.
Leffakultin esittelyssä on sarjan 25. jakso. Sen ohjaajaksi palkattiin amerikkalainen, tabuillakin aiheilla leikittelevä anarkisti Samuel Fuller. Erittäin pienen budjetin tv – sarjan jaksolta ei voi odottaa paljoa. Päällisin puolin se on nähtävissä ja kuultavissa tässäkin tapauksessa.
Koska tähtinäyttelijöihin ei ollut varaa, päätti Fuller pumpata elokuvan täyteen korneja vuorosanoja ja surkeita roolisuorituksia b-luokan näyttelijöiden toimesta. Huippupoliitikkojen valokuvat on tahallaan väärennetty todella tökerösti. Viimeistään silloin keskittynyt katsoja tajuaa elokuvan olevankin ironialla mässäilevä anarkistinen komedia. Kohteena ovat mm paperitiikereiksi kuvatut poliitikot ympäri maailman, tv – sarjat, yksityisetsiväelokuvat, saksalaiset aakkoset ja kiinalaisten pöytätennis.

Fuller ohjasi kuitenkin elokuvan intohimolla ja ammattitaidolla. Tuotantotiimiin kuului myös huippukuvaaja Jerzy Lipman, joka tunnetaan mm Roman Polanskin ja Andrzej Wajdan elokuvista. Nopeiden leikkausten, kokeellisten kikkailujen ja epätavallisten kuvakulmien lisäksi siihen on mahdutettu viittauksia rikoselokuvien mestariteoksiin Fullerin oma tuotanto mukaan lukien. Äänellisesti kantava voima on saksalainen krautrock -bändi Can, vaikka elokuvassa käytetty musiikki koostuukin lähinnä hittibiisin Vitamin C palasista.
Ohjaajan vaimo Christa Lang näyttelee kiristettävien kuvissa poseeraavaa naista. Hän hoitaa oman roolinsa tarkoituksella huvittavan huonosti. Myös Christan repliikkeihin on upotettuna kritiikkiä heikkotasoisia tv-tuotantoja ja -näyttelijöitä kohtaan. Myös yksityisetsivää näyttelevän Glenn Corbettin roolisuoritus saa osansa irvailusta. Kohtaus saksalaisessa elokuvateatterissa yllätti näyttelijän. Hän näki pätkän jenkkiwesternien perusteoksesta Rio Bravosta. Kohtauksessa näytteli häntä kuuluisampi puujumala John Wayne, mutta vuorosanat tulivat saksaksi dubattuna. Nauru tuli Glenniltä niin spontaanisti, että se päätettiin jättää elokuvaan. Samalla saksalaisten tapa dubata kaikki ulkomaankieliset elokuvat sai näpäytyksen. Fuller satsaa alun takaa-ajokohtaukseen hurjan määrän energiaa ja ammuskelu vastasyntyneiden osastolla saa katsojan odottamaan jatkolta jotain todella häijyä. Niin ei kuitenkaan käy. Homma pistetään tarkoituksella ihan läskiksi. Lopun kaksintaistelukin saa sellaiset mittasuhteet, että sille ei voi kuin nauraa. Käytännössä koko elokuva kulkee omia polkujaan. Senpä vuoksi suurin osa katsojista voi kokea elokuvan ärsyttävänä sekasotkuna ilman mitään tolkkua. Toisille se voi olla puhdistava kokemus.

Sekoilu jatkuu myös elokuvan julkaisussa. Fantoma yritti julkaisi Dead Pigeon on Beethoven Streetin dvd:nä vuonna 2004, mutta se vedettiin saman tien pois myynnistä. Sählinki julkaisuoikeuksien kanssa jatkuu edelleen. Fanit joutuvat tyytymään saksaksi dubattuun Tatort -julkaisuun tai esimerkiksi espanjalaisella otsikolla kulkevaan Muerte de un Pichon -versioon. Jälkimmäinen on hieman pätkitty, mutta on sentään alkuperäisellä kielellä englanniksi.
Se on tietenkin myynnissä Yhdysvaltalaisessa nettikaupassa. Sekavaa eikö totta?
Miksi muuten saksalaiset tilasivat amerikkalaisen ohjaamaan saksalaisen tv-elokuvan ja antoivat vuorosanojen olla englanniksi? Televisiossa se näytettiin kuitenkin saksaksi dubattuna.

lue lisää

Leffakultti: Tule ja katso / Idi i smotri | Arkistoitu

Ninni — Mon, 25 Oct 2010 09:53:59 +0300

Ohjaaja: Elem Klimov
Tuotanto: Neuvostoliitto 1985

Nuori poika nimeltään Florya löytää rantahietikkoon hautautuneen kiväärin ja on valmis liittymään partisaaneihin puolustamaan isänmaataan. Hän kuitenkin eksyy ryhmästään. Harhailtuaan metsässä poika kohtaa teinitytön, jonka kanssa hän palaa kotiin äidin ja pikkusiskojen luo. Perillä he kuitenkin löytävät pelkästään autioituneen kylän. Matka maanpäälliseen helvettiin on alkanut.

Klimovilla oli kolme syytä ohjata sodanvastainen sotaelokuva.
Hän oli kokenut toisen maailmansodan pommitukset pikkupoikana Stalingradissa.
Muistot riivasivat hänen sisintään. Sen lisäksi kylmä sota oli juuri pahimmillaan ja pienikin lipsahdus olisi voinut aloittaa kolmannen maailmansodan. Kolmas syy oli edellinen elokuva Agonia, jonka lopputulokseen hän ei ollut tyytyväinen. Klimovilla ei ollut alun perinkään tarkoitus kuvata yleisen kaavan mukaan rintamataistelua. Hän halusi keskittyä siihen, mitä siviilit joutuivat kokemaan linjojen takana. Sodan kauhut pitäisi vain kuvata mahdollisimman aidosti. Luettuaan Ales Adamovichin kirjan Story of Khatyn, Klimov tiesi löytäneensä vastauksen.
Hän otti yhteyttä Adamovichiin ja he alkoivat yhdessä kirjoittaa elokuvan käsikirjoitusta.
Elokuvan työnimi oli Kill Hitler, mutta se ei mennyt läpi tuotantoportaassa.
Siitäkin huolimatta, että nimi kehoitti jokaista tappamaan oman Hitlerin / demoninsa sisimmässään.
Lopulta ohjaaja löysi elokuvan nimen Uudesta Testamentista. Johanneksen ilmestyksessä karitsa avaa kuusi sinettiä. Neljännen kohdalla se kuuli pedon sanovan: ”Tule ja katso!”

Tule ja katso koostuu pitkistä painajaismaisista kohtauksista, joissa katsojaa ei päästetä helpolla. Lohtua on turha etsiä nurkan takaa, eikä uljasta prinssiä saavu ratsulla pelastamaan toivonsa ja voimansa menettäneitä. Kaikkialla vallitsee pakokauhu ja järjettömyys. Ainoa mitä voi tehdä, on seurata nuoren pojan epätoivoista vaellusta kaaoksen keskellä. Poika tuntuu selviävän kuin ihmeen kaupalla kerta toisensa jälkeen, mutta hulluus hiipii vääjäämättä pääkoppaan. Tätä ilmentämään elokuva tarjoaa taidokkaasti luodun äänimaiseman. Kuvan ja äänen painajaismainen yhteistyö naulitsee katsojan penkkiin kiinni loppuun asti, vaikka elokuva onkin reilu kaksituntinen. Myös pojan roolisuoritus on poikkeuksellisen syvä ja tunteisiin vetoava.

Ohjaaja ei halunnut päärooliin kokenutta näyttelijää, sillä ammattilainen rakentaisi tunteilleen puolustusmekanismin. Pääosaan valittiin kokematon, sinisilmäinen 13 vuotias Aleksey Kravchenko. Roolin henkisen vaativuuden vuoksi apuna käytettiin hypnotisoijaa, jotta poika ei olisi tullut kuvauksissa oikeasti hulluksi. Pitääkseen koko kuvausryhmän tunnelatauksen pinnassa, elokuvan toinen käsikirjoittaja Adamovich luki heille päivittäin näytteitä kirjasta ”I come from the enflamed village”. Siihen on koottu valkovenäläisten kauhukokemuksia toisesta maailmansodasta. Ohjaaja Elem Klimov olisi halunnut ja voinut kuvata siviilien kohtaloita yksityiskohtaisemmin, mutta silloin elokuvaa ei olisi voitu pistää levitykseen. Kukaan ei olisi pystynyt katsomaan sitä. Siitä huolimatta näinkin realistinen sotakuvaus on ollut monelle liian rankka. Esimerkiksi Yhdysvalloissa harva on tottunut katsomaan totuutta näin suoraan silmiin.
Venäjällä ja Unkarissa katsojia jouduttiin viemään ambulanssilla pois kesken näytöksen.
Uskallan väittää, että jokainen tunteita omaava ihminen saa sydämeensä muistijäljen katsottuaan ajatuksella tämän elokuvan. Yleensä sotaelokuvissa päädytään juhlimaan sankareita. Tule ja katso palauttaa juhlijan maanpinnalle. Yksilötasolla sodan tuloksena on lopulta pelkästään häviäjiä.

lue lisää

Leffakultti: Punishment Park | Arkistoitu

JP_ylex — Mon, 27 Sep 2010 10:11:23 +0300

Ohjaus: Peter Watkins
Tuotanto: Englanti / Yhdysvallat 1971

Amerikan yhdysvallat 1970. Yliopistoissa ja kaduilla järjestetään mielenosoituksia Vietnamin sotaa vastaan. Hallitus on ottanut käyttöön valtion sisäistä turvallisuutta koskevan lain, joka tunnetaan paremmin nimellä the McCarran Act. Sen nojalla toisinajattelijat voidaan tuomita vuosikausiksi vankeuteen ympäripyörein selityksin. Vankilat täyttyvät ”poliittisista rikollisista”. Kaikki tuomitut eivät kuitenkaan mahdu enää vankiloihin, joten osa toisinajattelijoista saa pitkän vankilatuomion sijaan toisen vaihtoehdon. Autiomaahan on nimittäin perustettu keskitettyjä leirejä nimeltään Punishment Park. Siellä tuomituille annetaan kolme vuorokautta aikaa selvitä 80 kilometrin päässä olevaan maaliin ilman ruokaa ja vettä. Myös poliisit ja kansalliskaartilaiset kaipaavat koulutusta hallitakseen yhä suurempia ihmismassoja kaduilla ja telkien takana. He toimivat takaa-ajajina ja pelialueen rajavartioina. Englantilainen ja saksalainen filmiryhmä on päästetty paikalle kuvaamaan tapahtumia.

Vaikka dokumenttielokuva Punishment Park kuvattiin 40 vuotta sitten, ei sitä ole näytetty kuin muutamilla festivaaleilla ja televisiossa vain Ruotsissa. Ensi-iltakin pidettiin vähin äänin yhdessä syrjäisessä elokuvateatterissa New Yorkissa. Neljä päivää myöhemmin se poistettiin esityslistalta. Elokuvan saama valtaisa kritiikki on keskittynyt mediakriittisen ohjaajan Peter Watkinsin mustamaalaamiseen. Kyseessä on kuitenkin edelleen yksi parhaista valedokumenteista. Siihen valittu aihe vain osuu selvästi liian arkaan paikkaan. Osa elokuvaan valituista amatöörinäyttelijöistäkin vakuutti todellisten kuritusleirien olemassaolon.

Romain Gavrasin keväällä 2010 kuvaama M.I.A.:n Born Free -musiikkivideo pohjautuu Punishment Park -elokuvaan ja kuinkas sille kävikään? Se poistettiin YouTubesta ja siitä seurannutta kritiikkiä poistettiin nettisivuilta. Kummassakin tapauksessa on kyseessä vertauskuvallinen esitystapa, mutta molemmissa hyökkäävänä osapuolena on amerikkalainen virkavalta.

Punishment Parkin tehtävänä ei kuitenkaan ollut hyökätä Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmää vastaan vaan kertoa ylipäätään ihmisten kykenemättömyydestä kommunikoida keskenään. Amatöörinäyttelijöille annettiin vain roolipelityyppisesti hahmot, jotka olivat heidän omien mielipiteittensä mukaisia. Sekaan palkattiin myös oikeita poliiseja, mutta heitä on mahdotonta erottaa näyttelijöistä. Sekoittaakseen pakkaa lisää, ohjaaja valitsi rooleihin myös oikeassa elämässä vastakkaisilla arvoilla eläviä ihmisiä. Näyttelijät eivät tavanneet toisiaan ennen kuvauksia. Kohtauksia ei myöskään harjoiteltu. Jokainen oli vain valmistellut esittämänsä roolin mielessään ja käsikirjoitus tukeutui lähinnä improvisointiin.

Kuvausryhmään kuului vain kahdeksan ihmistä ja yksi kamera. Erityisesti kuvaaja Joan Churchill ja äänittäjä Michael Moore venyivät vajaan kolmen viikon kuvauksissa uskomattomiin suorituksiin. Elokuvan vahvuus koostuu monesta osa-alueesta. Ensinnäkin se on loistavasti kuvattu, leikattu ja uudelleen jäsennelty. Punishment Park on lukuisia takaumia sisältävä klaustrofobinen kujanjuoksu aavikolla. Vaikka elokuvassa ei ole varsinaista musiikkia, niin se on äänimaisemaltaan tarkkaan mietitty ja taitavasti kerrostettu. Siihen on osattu hyödyntää radion puolelta sen vahvinta elementtiä. Mielikuvien herättämistä äänten avulla asioiksi jotka tapahtuvat kuvan ulkopuolella.

Brittiläinen Eureka! julkaisi Punishment Parkin sarjassaan Masters of Cinema -elokuvia viisi vuotta sitten. Sen jälkeen se on alkanut saada ansaitsemaansa huomiota muuallakin. Aiemmin vain lähinnä filmikouluissa näytetty mestariteos on pysynyt edelleen ajankohtaisena. Punishment Parkin maalia edustaa kivikasaan pystytetty Yhdysvaltojen lippu. Silti sen tilalle voisi edelleenkin sijoittaa monen muun valtion lipun. Ohjaaja Peter Watkins on sanonut, että Punishment Park on kuvaus maailman tilasta huomenna, eilen tai viiden vuoden päästä. Valitettavasti se pitää edelleen paikkansa.

lue lisää

Leffakultti: Who Can Kill a Child? / ¿Quién puede matar a un niño? | Arkistoitu

Ninni — Fri, 27 Aug 2010 15:06:03 +0300

Ohjaus: Narciso Ibáñez Serrador
Tuotanto: Espanja 1976

Kolmatta lastaan odottava pariskunta lähtee kahdestaan parin viikon lomamatkalle Espanjan etelärannikolle. Mies haluaa viedä kuudennella kuukaudella raskaana olevan vaimonsa pienelle, muutaman sadan ihmisen asuttamalle saarelle, joka sijaitsee neljän tunnin venematkan päässä mantereesta. Pariskunta vuokraa veneen ja he lähtevät kahdestaan saarelle, missä mies on lomaillut aiemmin 11 vuotta sitten. Matka sujuu hyvin, mutta perillä heitä on vastassa pelkkiä lapsia. Aikuisia ei näy missään ja kadut sekä talot ovat autioita. Lapsetkin tuntuvat aristelevan heitä, mutta oikeasti he vain virittelevät ansaa aikuisten pään menoksi...kirjaimellisesti.

Ainakin parillakymmenellä nimellä tunnettu elokuva Who can kill a child? on yksi tunnetuimmista espanjalaisista kauhuelokuvista. Se muistuttaa hävyttömän paljon Stephen Kingin vuotta myöhemmin Penthouseen julkaisemaa novellia Children of the corn. Tämä maailmanlaajuisesti tunnetumpi tarinahan päätyi myös valkokankaalle, joka tunnetaan Suomessa nimellä Maissilapset (1984). Juan José Plansin kirja El juego de los niños muuntui ohjaaja Narciso Ibáñez Serradorin käsikirjoitukseksi ja elokuvaksi kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Maissilapset. Siitä huolimatta Maissilapsia huomattavasti tasokkaampi Who can kill a child? ei kuitenkaan menestynyt ulkomailla. Syiksi voisi luetella muutamia. Elokuva julkaistiin kahdella eri nimellä sekä Yhdysvalloissa että Brittein saarilla. Amerikan markkinoille lipsahti sisältöä voimakkaampi varoitusmerkintä. Lisäksi arkaluontoinen ja tabu aihe lasten tappamisesta aiheutti elokuvalle esityskiellon monissa maissa. Vaikka elokuva on rankka katselukokemus, niin se ei kuitenkaan ole verellä mässäilevä splatter. Suurin osa kauhusta muodostuu lopulta katsojan mielessä.

Aluksi todella verkkaisesti etenevä, mutta otteessaan pitävä jännitys kiristyy loppua kohden. Waldo de los Rios sävelsi elokuvaan tarttuvan hyytävän musiikin, joka jää itse tarinan lisäksi pyörimään päähän. Ollaan siis eurooppalaisen kulttivalioelokuvan lähteillä. Sitä edesauttaa hyvän käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi onnistuneet roolivalinnat ja -suoritukset. Ohjaaja halusi aluksi pääosaan Anthony Hopkinsin, mutta onneksi elokuvaan päätyi vain tuntemattomampia näyttelijöitä. Lähinnä tv -sarjoista tutut pääosanesittäjät Lewis Fiander ja Prunella Ransome hoitavat hommansa kunnialla alusta loppuun. Tuntemattomien näyttelijöiden käyttö tekee elokuvasta myös toden tuntuisen. Samoin lapsinäyttelijät esiintyvät rooleistaan poikkeuksellisen luontevasti. Who can kill a child? ei myöskään tipahda lajille tyypillisiin sudenkuoppiin.
Elokuvan hahmot toimivat samoin kuin luultavasti kuka tahansa oikeassa elämässä. Narciso Serrador on ohjannut kauhuelokuvan, missä ei vilautella yliluonnollisia peikkoja yön hämärissä. Lapset sitä vastoin kirmaavat auringonpaahteisilla autioilla kujilla kuin soittelevat sirkat kirkkaalla päivän valolla. Sirppi heiluu ja lasten nauru raikaa, kun mantereella tutun, karkeilla täytetyn piñata -hahmon onkin korvannut ylösalaisin roikkuva aikuisen ihmisen ruumis. Turistipariskunta pääsee todistamaan lasten leikkejä lähituntumalta. Leikkejä joihin hekin pääsevät osallisiksi, halusivat sitä tai eivät. Jännitys välittyy auringon paisteessakin ja tekee elokuvasta samalla entistä realistisemman. Who can kill a child? ei anna suoraa vastausta lasten murhanhimon syyhyn aikuisia kohtaan. Vaikka joukkohulluuden alkulähde jää avoimeksi, niin tartuntatapa tulee selväksi. Kun pelkkä katsekontakti tai kosketus riittää, niin mitä tapahtuisi, jos lapset lähtisivät veneillä mantereen rantalomakohteisiin?

Who can kill a child? vilisee viittauksia tunnetumpiin elokuviin, kuten Hitchcockin Linnut (1963), Wolf Rillan Kirottu kylä – Village of the damned, Polanskin Rosemaryn painajainen (1968) ja Mankiewichin Äkkiä viime kesänä (1959). Silti se tuntuu olevan ainoa elokuva, joka uskaltautuu tabuaittaan sisälle. Brasilialainen Alfa Digital julkaisi 2004 elokuvan leikkaamattoman espanjankielisen version. Samalla dvd:llä on myös 20 minuuttia lyhyempi englanninkielinen versio. Dark Sky Films pisti kolme vuotta myöhemmin vielä paremmaksi ja palautti leffan alkuperäiseen loistoonsa. Sinulla on siis mahdollisuus tutustua tabuun aiheeseen ja miettiä: Saako lasta tappaa itsepuolustukseksi vai pitääkö vain kääntää poskea? Mitä sinä tekisit jos joutuisit suloisten, mutta murhanhimoisten lapsien saartamaksi eikä pakeneminen olisi vaihtoehto?

lue lisää

Leffakultti: Dog Days - koiran päiviä | Arkistoitu

HanneV — Fri, 30 Jul 2010 15:20:27 +0300

Ohjaus: Ulrich Seidl
Tuotanto: Itävalta 2001

Ohjaaja Ulrich Seidl tuli tunnetuksi pysähdyttävällä dokumentillaan Good News (1990). Siinä seurataan Itävaltaan muuttaneita, muutaman lantin päivässä tienaavia, mutta elämäänsä tyytyväisiä aasialaisia lehdenmyyjiä.
Moraalin raja-aitoja rynkyttävä dokumentti Animal Love valmistui viisi vuotta myöhemmin. Siinä kuvatut sosiaalisesti eristäytyneet ihmiset hakevat arveluttavan läheistä suhdetta kotieläimiinsä.

Dog Days on ohjaajan ensimmäinen fiktiivinen, mutta dokumentaristisella otteella tehty elokuva. Tällä kertaa keskitytään ihmisten välisiin valtasuhteisiin, sekä hellyyden ja huomion tavoitteluun.
Helle ja henkinen ahdinko saavat osan roolihahmoista turvautumaan myös fyysiseen väkivaltaan. Seidl valitsi viisaasti elokuvaansa lähinnä keski-ikäisiä amatöörinäyttelijöitä. Kuvauspäiviksi on valittu helteisimmät ja kaikissa sisäkohtauksissa on patterit väännetty täysille.

Kuuden kehystarinan puikkelehtiminen lomittain on myös taitavasti leikattu. Vaikka parituntisessa elokuvassa soi vain hetken kolme biisiä, eikä soundtrackia ole käytössä, säilyttää Dog Days todentuntuisen illuusion ja mielenkiintonsa loppuun saakka. Verkkaisen, mutta ahdistavan tunnelman leikkaa leffan ainoan nuoren parin suhteen seuraaminen. Tyttöbaarin huomionkipeän go-go - tanssijan ja sairaalloisen mustasukkaisen poikaystävän Marion suhde on selvästi tuhoon tuomittu. Marion urheiluauton rekisterikilpi MARIO - 5 kuvaa paremminkin auton omistajan kuin itse auton kiihtyvyyttä nollasta sataan.

Kehitysvammaista liftaria näytellyt Maria Hofstätter varastaa kuitenkin lopulta koko shown. Liftari -Anna ei ole koskaan oikeasti menossa minnekään, mutta on ilmeisesti todennut saavansa parhaiten ja pisimpään kontaktin muihin ihmisiin auton kyydissä.
Sekä tienposkesta hänet napanneiden kuin katsojienkin moraalinystyrät ja hermot pannaan koetukselle, kun epäsovinnainen liftarinainen pääsee vauhtiin. Vaikka kyseessä onkin kehitysvammainen nainen, niin kuinka monta minuuttia sinä jaksaisit kuunnella televisiosta ja radiosta opittuja mainoslauluja ja loputonta Top 10 -listaa aiheesta kuin aiheesta?

Toinen liftarin suosikeista on esittää kuskeille tungettelevia kysymyksiä. Seisooko sinulla aamulla, kun heräät? Esiintyykö virtsankarkailua? Miksi sinulla on noin rumat hampaat? Eikö niille voi tehdä jotain? Onko sinulla mies vai oletko jo liian vanha? Vieläkö harrastatte seksiä? Oletko liian vanha vai pystytkö vielä? Tiedätkö suosikkiasennot? Mies päällä 44%, nainen päällä 33%, takaa 30%, sivulta 25%, istualtaan 11% ja seisaaltaan 8%. Mikäs tämä on sinun laukussasi? Hieno lompakko. Onpas sinulla täällä paljon...Oletko aina noin äkäinen? Tiesitkö muuten mikä on lempilauluni? Minulla on se täällä kassissani kasetilla. Miten tämä soitin toimii? Se kappale on tällä puolella.
”laaalalaaalalaaa lala laaalalaaalalaaa la la laaalalaaalalaaa la lalalala llallallallallallaaa...”

Jos olet kyllästynyt katsomaan Baywatchia tai kaipaat vain vaihtelua, katso Dog Days. Silloin tulet näkemään keski-ikäisiä taviksia pitämässä ”hauskaa” Swingers -klubilla, palvomassa aurinkoa ei niin seksikkäissä alkkareissa ja tuhoon tuomittuja parisuhteita.

Sokerina pohjalla on tarjolla myös klassisen musiikin tahtiin strippaava mummo.

Samalla näet myös millainen peto ihminen voi toiselle olla. Eikä kaikkea voi laittaa pelkästään kuumuuden piikkiin. Niputtamalla syyt ja seuraukset saatat kaikesta huolimatta alkaa lopulta säälimään lähes kaikkia elokuvan roolihahmoja. Samalla voit miettiä, mitä tämä kaikki kertoo meistä ihmisinä?

lue lisää

Leffakultti: Otis | Arkistoitu

Ninni — Mon, 14 Jun 2010 09:37:33 +0300

Otisia tämä onkin jäänyt kaivelemaan. Hän on ollut jo kouluajoista asti palavasti rakastunut naiseen nimeltä Kim. Harmi vain, että kyseinen nainen on mennyt hänen veljensä kanssa naimisiin. Eikä tilannetta auta lainkaan, että Otis jäi kiinni Kimin pyykkikorissa olevien alushousujen nuolemisesta. Mutta kun Yhdysvalloista on kyse, löytyy ratkaisu hyvinkin helposti. Tilaisuuteen tarvitsee vain tarttua. Sen tilaisuuden tarjoavat toistensa näköiset lukiolaistytöt.

Näistä yksinkertaisista lähtökohdista alkaa Tony Krantzin ohjaama ”Otis”. Se on tehty sopivan överisti ja kieli poskessa.

Otis on nelikymppinen, hieman yksinkertainen (hänen veljensä mukaan idiootti) pitsakuski, joka asuu edesmenneiden vanhempiensa talossa. Hänen viisi edellistä tanssiaistaan ovat päättyneet ennen kuin ovat edes alkaneet, kun tytöt ovat kuolleet. Mutta toivo ei ole menetetty sillä eräänä iltana hän toimittaa pitsatilauksen Lawsonin perheelle, jonka teinitytär Kim, öh siis Riley, on juuri sopivan näköinen. Ja niinpä Otis kokee valaistumisen.

Joten eipä muuta kuin viemään Kim, siis Riley, kotiin seuraavana päivänä. Tämähän tietysti tapahtuu tunkemalla hänet auton takakonttiin koulumatkalla. Kidnappauksen myötä Otisin elämä palaa takaisin raiteilleen; hän pääsee treffeille koulun kauneimman tytön kanssa, hän pääsee jälleen odottamaan päättäjäistansseja. Eikä tyttö karkaa minnekään. Sen varmistavat sopivat kahleet. Mutta, muistetaan että Otis ei ole terävin kynä laatikossa. Luonnollisesti tyttö pääsee karkuun ja kertoo vanhemmilleen Otisin osoitteen. Eikä perheen mamma ole kovin anteeksiantava.

Elokuvan käsikirjoitus on loistava ja Krantz on tehnyt hemmetin hyvää työtä ohjauksen parissa. Näyttelijöistä on saatu erittäin hyvät roolisuoritukset ulos. Varsinkin Otisia näyttelevä Bostin Christopher tekee erinomaista jälkeä. Myös paremmin Yksin kotona-leffojen konnana tunnettu Daniel Stern on loistava Kimin, äh, siis Rileyn isänä, joka on olevinaan kovis, mutta onkin porukan pehmo. Samoin Jere Burns vetää ihan levottoman roolin varsin epäpätevänä FBI:n agenttina.

Elokuva sisältää paljon hyviä oivalluksia ja niistä suurin osa tapahtuu vähän siinä sivussa. Varsinkin dialogi on loistavaa. On ihan levotonta kuunnella kun perhe kinastelee siitä mitä tehdä Kimin, äh hitto, Rileyn antaman osoitteen ja nimen osalta. Äiti lopettaa kinastelun toteamalla isälle ”Will, minä rakastan sinua, haepas nyt sähkötyökaluja”.

Tässä on myös hyvin ajateltu tuo kosto. Oikeasti tämä elokuva on täynnä amatöörejä. Kaikki ei todellakaan mene suunnitelmien mukaan. Jos meinaa kiduttaa jotain sähköllä, niin ammattilainen varmistaisi, että se piuha edes yltää virtalähteeseen. Amatööri ei sitä ehkä ajattelisi.

Tätä mustaa komediaa ei ehkä kannata katsoa tosikoiden seurassa. Sen verta kiero elokuva se on.

lue lisää

Leffakultti: The Reflecting Skin - lapsuuden loppu | Arkistoitu

JP_ylex — Mon, 31 May 2010 13:34:45 +0300

Ohjaus: Philip Ridley
Tuotanto: Iso-Britannia/Kanada 1990

Eletään 1950 -lukua jossain keskilännessä. Pienessä maaseutupitäjässä katoaa pikkupoikia ja löytyy myöhemmin murhattuna.
Elokuvan ohjaaja – käsikirjoittaja Philip Ridley luki Liisa ihmemaassa -kirjan ja tutustui Andrew Wyethin maalauksiin. Tulos on hyvin samankaltainen kuin se olisi David Lynchin käsialaa. Murhia tutkiva käsi- ja silmäpuoli sheriffin hahmo on kuin suoraan Lynchin tai Tarantinon leffasta. Terry Gilliam on puolestaan tavoitellut The Reflecting Skinin tyyliä omassa elokuvassaan Tideland (2005). Ridley on vain päässyt mielestäni kerronnassa syvällisemmälle tasolle, kuvatessaan ihmisen julmuutta toista kohtaan.

Kuvaukseltaan The Reflecting Skin on kuin Andrew Wyethin maalaamat maisemat olisi herätetty eloon. Mike Leighin elokuvien kuvaajana tunnettu Dick Pope on saanut ränsistyneet puutalot kauniiden viljapeltojen ympäröimänä näyttämään pahaenteisen kauniilta. Ikäistään vanhemmalta näyttävät ihmiset korostavat pojan näkökulmasta henkisesti kuollutta kyläpahasta. Ainoastaan pojan arvostamat ihmiset ovat elinvoimaisen hyvännäköisiä. Tärkeimpänä pojan isoveli, jota näyttelee ensimmäisessä isossa roolissa oleva Viggo Mortensen. Hänellä on lompakossaan kuva vauvasta, jonka iho kiiltää hopeisena kuin peili atomipommituksen vaikutuksesta. Valokuva josta elokuva The Reflecting Skin on saanut nimensä. Leffan aikana pojan odotukset isoveljeäkin kohtaan rapisevat. Armeijasta palannut isoveli kun ei olekaan kiinnostunut veljensä hyvinvoinnista vaan yrittää saada itsensä tasapainoon Tyynellä Valtamerellä kokemistaan atomipommituksista.

Isoveli rakastuu naapurin leskeen (Lindsay Duncan) joka on kokenut Maailmansodan pommitukset Lontoossa. Naapurin leski on pojan mielestä ilmiselvä vampyyri. Ainoat ulkoisen elinvoiman ja viehättävyyden pojan silmissä säilyttävät neljä nuorta miestä, jotka ajelevat kylillä mustalla, uudenkarhealla Cadillacillaan. Kaikki auton kyytiin menevät löytyvät myöhemmin raiskattuina ja murhattuina. Se ei tunnu poikaa haittaavan vaikka kaikki kaverit kuolevat pikkuhiljaa ympäriltä. Hän on ainoa silminnäkijä sieppauksille, mutta syyt ja seuraukset eivät vain tavoita pienen pojan omaatuntoa. Hänen tavoitteena on vain saada ihailemansa isoveljen hyväksyntä. The Reflecting Skin on tulvillaan symboliikkaa. Kuolemaa kuvaavan mustan auton, vampyyritarinoihin viittaavien peilien, auringonvalon, ihon, hiuksien, veren sekä enkelien ja syntien lisäksi vedellä on suuri rooli tässä kuivaan keskilänteen sijoittuvassa elokuvassa.

Ensimmäinen pojan ruumis löytyy kaivosta. Isän ainoa huolenaihe on että poika juo riittävästi vettä, ettei muutu pölyksi. Äiti rankaisee poikaa salaa valvomisesta juottamalla hänelle väkisin litratolkulla vettä. The Reflecting Skin on runollinen kauhutarina lapsen näkökulmasta kerrottuna. Monien kriitikoiden mielestä se on mahtailevaa höpönlöpöä ilman mitään omalaatuista järkevää sanomaa. Sen loputon pessimistinen vire nihilististä loppua myöden karkottaa suurimman osan yleisöstä. Kuolema osoittautuu elokuvan onnellisimmaksi ja vapauttavammaksi hetkeksi, kun vaihtoehtona on alituinen suru ja kieriskely hulluuden syövereissä. Philip Ridley otti kuitenkin tietoisen riskin ja luotti katsojan kykyyn tulkita elokuvan tapahtumat haluamallaan tavalla. Sen käsikirjoitus ja toteutus on tarkkaan harkittua ja hallittua. Ohjaaja Claude LeLouch on kiteyttänyt filmibisneksen kriittiseen sävyyn loistavasti: ”Elokuvat ovat kuin spermaa, vain yksi miljoonasta onnistuu” The Reflecting Skin – lapsuuden loppu on ehdottomasti sellainen. Philip Ridley on käsikirjoittanut ja ohjannut runollisen mestariteoksen ilman kompromisseja. Criterion -tasoista painosta odotellessa, kuumottavaa kesää kaikille. Muistakaa juoda paljon vettä, niin ette muutu pölyksi.

Juha Kontio

lue lisää

Leffakultti: Kungfu Hustle | Arkistoitu

Riikka — Mon, 17 May 2010 10:00:12 +0300

Stephen Chown ohjaama "Kungfu Hustle" tekee kunniaa ja samalla pilaa kiinalaisista wuxia-elokuvista. Wuxia-elokuvathan ovat elämää suurempi myyttejä, joiden sankareina toimii yliluonnollisen taitavia kamppailulajien mestareita. Wuxia-elokuville tyypillistä ovat lennokkaat taistelukohtaukset sekä suuret moraalisesti oikeat teot. Monista kyseisen genren elokuvat saattavat tuntua yliampuvilta ja liioitelluilta. Kaikkea tätä löytyy myös Kungfu Hustlesta.

Stephen Chowta on usein kutsuttu Aasian Jim Carreyksi, mutta itse näkisin hänessä enemmän Charlie Chaplinia ja Buster Keatonia kuin Carreyta. Chow näyttelee elokuvissaan usein samankaltaista luuseria ja kulkuria kuin nämä mykkäelokuvan suuruudet ja näin on myös Kungfu Hustlessa.

Elokuva kertoo lyhykäisyydessään tarinan slummista, joka joutuu kahnauksiin rikollisliigan kanssa. Slummissa kuitenkin piilottelee joukko taistelulajien mestareita, jotka pakosta nousevat puolustamaan piilopaikkaansa. Rikollisliiga ei tietenkään voi antaa tilanteen vain olla, vaan marssittaa aina vain isompia mestareita slummin asukkaiden kimppuun. Tämän kaiken keskellä Stephen Chown esittämä Sing yrittää päästä rikollisliigan jäseneksi, tosin huonolla menestyksellä. Tarinan puolesta Kungfu Hustle ei sinänsä ole mitenkään erikoinen elokuva. Sen avut ovat aivan muualla.

Elokuvan huumori on sen parasta antia. Stephen Chown komiikka perustuu pieniin asioihin. Vitsit eivät ole vaikeita, mutta niitä ei mitenkään alleviivata. Ainakaan suurimmaksi osaksi. Elokuva nimittäin nauraa niin rankasti kiinalaiselle kungfulle, ettei rajaa. Mestarit ovat toinen toistaan mahtavampia ja taitavampia ja aina kun luulet, ettei tästä enää voi mennä pahemmaksi niin elokuva menee. Vitseistä osa ei genreä tuntemattomille varmaankaan aukea, mutta jos on yhtään ollut kiinnostunut kiinalaisista kungfu-elokuvista niin niille nauraa hyvin makeasti.

Eikä taistelukoreografioissakaan ole mitään vikaa, niistä kun on vastannut Woo-ping Yuen, jonka käsialaa ovat mm. The Matrixin taistelut. Ylilyönnit vain sopivat elokuvan tyyliin ja ne on tehty esikuvia kunnioittaen. Mielikuvitusta on käytetty erittäin paljon luomaan uusia taistelutyylejä, jotka ovat suorastaan levottomia. Hieno oivallus on ollut tuoda ääni mukaan taisteluihin, soittimista on saatu tehtyä tappavia aseita ja varsinkin vuokraemännän leijonankarjaisu on varsin hervoton. Myöskään suu ei voi kuin vääntyä virneeseen kun pahin vastustaja heittää lattialle nelinkontin ja rupeaa taistelemaan rupikonnatyyliin. Aivan loistavia oivalluksia!

Kungfu Hustle on tehty isolla rahalla ja se näkyy kaikessa. Kuvallinen jälki on hienoa ja efektit ovat tyyliin sopivasti ylilyötyjä. Iso budjetti on myös mahdollistanut sen, että tekijät ovat saaneet kaiken sen tehtyä mitä ovat halunneet. Stephen Chown ohjauksessa alkuperäisiä wuxia-elokuvia kunnioitetaan hyvin suuresti, eikä yksikään vitsi ole ilkeä. Kaikki on tehty kunnioituksella, muttei liiallisella sellaisella.

Tällainen elokuva on hyvin virkistävä tuttavuus aikana, jolloin tuntuu, että komediat ovat vain muiden elokuvien ilkeämielistä parodiointia. Kungfu Hustle on tehty vakavasti, muttei vakavamielisesti. Ja hyvä niin.

lue lisää

Leffakultti: For Y'ur Height Only | Arkistoitu

Riikka — Mon, 03 May 2010 06:00:08 +0300

Ohjaus: Eddie Nicart
Tuotanto: Filippiinit/Yhdysvallat 1981

Halvat elinkustannukset, eksoottiset maisemat ja paikallisten hyvä englanninkielen taito innoittivat ulkomaalaiset elokuvatuottajat 1960 -luvulta 1980 -luvulle asti kuvaamaan halpoja b-luokan filmejä Filippiineillä. Tunnetuimpia ohjaajia näissä yhteistuotannoissa olivat Roger Corman naisvankila -leffoillaan ja Eddie Romero kauhu – ja blaxploitaatio -elokuvillaan.
Kuuluisin amerikkalais-filippiiniläinen yhteistyö on kuitenkin parhaaseen A -ryhmään kuuluva Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja Nyt. Sen valmistumiseen osallistui käytännössä kaikki filippiiniläiset elokuva-alan ammattilaiset.

Tällä kertaa Leffakultissa esitellään James Bond -parodioiden amerikkalais-filippiiniläinen yhteistuotanto nimeltään For Y'ur Height Only vuodelta 1981. Verne Troyer, joka tunnetaan parhaiten Austin Powers -elokuvien Mini Me -roolista, on 81,3 cm pitkä. For Y'ur Height Only -elokuvan agentti 00:a näyttelevä Weng Weng on vajaa kolme senttiä Verne Troyeria pidempi, mutta Weng Weng on edelleen elokuvahistorian lyhyin pääosanesittäjä.

Weng Weng työskenteli aiemmin Manilan lentokentän tullivirkailijana. Hän oli kiinnostunut julkkiksista ja pidätteli heitä muita pidempään tullitarkastuksessa, saadakseen jutella heidän kanssaan. Samalla hän yritti luoda kontakteja elokuva-alalle. Lopulta hän pääsi paikallisen komediatähden assariksi ja haave elokuvatähteydestä toteutui. Syntymänimeltään Ernesto de la Cruz sai perheeltään kutsumanimen Weng Weng, joka on filippiiniläisten yleisesti käyttämä nimitys lelukoiralle. Lempinimi saattoi tulla Weng Wengin koiramaisesta sänkykamarikatseesta.

For Y'ur Height Only -elokuvan tuottaja Dick Randall vainusi juuri tässä mahdollisuuden ja palkkasi Weng Wengin Bond- parodian pääosaan. Elokuvan juoni 007 sekunnissa: Huumelordi Mr Giant kidnappaa N -pommin keksijän tohtori Van Kohlerin ja aikoo pitää maapalloa pilkkanaan. Pystyykö Agentti 00 pelastamaan maailman?

For Y'ur Height Only sai myös jatko -osan vuotta myöhemmin nimeltään The Impossible Kid. Siinä Weng Weng jahtaa herra X:ää, eikä agentti 00:n tarvitse enää kulkea taksilla tai liftata. Kumpikin näistä Bond -parodioista jäi vuosikymmeniksi unholaan.

Mondo Macabro julkaisi viisi vuotta sitten olosuhteisiin nähden tasokkaan dvd:n elokuvasta
For Y'ur Height Only. Weng Weng on saavuttanut silti kulttimainetta. Hänen kunniakseen on tehty jopa rap -musavideo.
http://www.youtube.com/watch?v=oPlfzFZGl0o&feature=related

For Y'ur Height Only on huonosti näytelty, tökerön hupaisasti dubattu englanniksi ja siitä on turha etsiä mitään järkevää juonen tynkää. Samana vuonna ilmestynyt alkuperäinen For Your Eyes Only päihittää tämän Bond -parodian mennen tullen.(Viimeisimpään 007 -kohellukseen, Quantum of Solace-leffaan, verrattuna rohkenen olla kuitenkin eri mieltä.) For Y'ur Height Only -elokuvan pelastus ja kantava voima on lyhytkasvuinen agentti 00.

Tuskin malttaa odottaa sitä kun hämmentävää positiivista karismaa uhkuva Weng Weng pelmahtaa taas paikalle ja esittelee uuden tavan hyödyntää pientä kokoaan naisiin ja pahiksia vastaan. Hupia riittää, muttei lyhytkasvuisten kustannuksella. Weng Weng todistaa huippuagentin roolissaan että koolla ei ole sittenkään väliä.

lue lisää

Leffakultti: Død snø | Arkistoitu

Riikka — Sun, 18 Apr 2010 23:55:08 +0300

Lyhyt pala Norjan historiaa. Natsi-Saksa hyökkää vuonomaahan toisen maailmansodan aikana vuonna 1940. Norja pysyy miehitettynä seuraavat neljä vuotta. Tämä on faktaa. Mutta mitä tekemistä sillä on verisen kauhuelokuvan kanssa?

Tietenkin se, että natsit, nuo elokuvien pahimmista pahimmat, tekivät sodan aikana julmuuksia Pohjois-Norjan Øksfjordin seudulla. He ryöstelivät ja tappoivat, kunnes paikallisten kuppi humpsahti nurin ja he nousivat vastarintaan. Mutta pieni joukko natseja pääsi karkuun ja he pakenivat tuntureille. Eikä heistä nähty enää jälkeäkään.

Tommy Wirkolan ohjaama "Død Snøn" tarina pyörähtää käyntiin kauhuelokuvalle varsin tyypilliseen tapaan. Joukko nuoria matkustaa kauas kaupunkien saastasta rikkumattoman luonnonhelmaan. Tässä tapauksessa syrjäiseen luonnonkauniiseen vuonoon, josta he ovat vuokranneet mökin. Siellä he tekevät sitä mitä nuoret yleensäkin tekevät; pitävät hauskaa. Kunnes paikalle hipsii illan pimeydestä yksinäinen vaeltaja, joka tuo mukanaan varoituksen sanan villeille nuorille. Näissä vuonoissa asuu pahuus.

Ja tietenkin nuoret kohtaavat sen. Pahan välikätenä toimivat kuolleesta nousseet natsit eversti Herzogin johdolla.

Wirkola on koonnut elokuvaansa hyvin tuttuja aineksia. Elokuvasta löytyy hiipimistä, äkkinäisiä tapahtumia, täpäriä pelastumisia, kadonnut aarre, moottorisaha ja lattialle levähtävät aivot. Tai siis, ehkä se ei olekaan ihan niin tutuista aineksista koottu. Wirkola on ymmärtänyt, että tällaisessa elokuvassa tekotapa ratkaisee kaiken. Otetaan vaikka ne aivot. Itsessään ne olisivat vain iljettävät, mutta kun hetkeä aiemmin natsizombit ovat repineet yhdeltä nuorelta pään halki, on se lattialle lävähtäminen nerokasta.

Hahmojen reagointi tilanteisiin on elokuvan paras anti. Varsinkin kaveriporukan miesten reaktiot ovat omaa luokkaansa. On ihan levottoman hauskaa kun miehet järjestävät harhautuksen ja yksi heistä kutsuu natsizombeja pelkureiksi. Ja pelkää heti sen sanottuaan menneensä liian pitkälle, että nyt ne vasta suuttuivatkin. Miehet ovat muutenkin aivan tumpeloita ja porukan naisilla olisi varmasti paremmat selviytymismahdollisuudet ilman näitä äijiä. Eivät ne ukot selviä edes polttopullon heittämisestä.

Toisaalta kyllähän heistä yksi voittaa verikammonsa ja päätyy pistämään rivinatseja klapeiksi moottorisahalla. Ja tekemään itseamputaation natsizombin purtua häntä käsivarteen.

Wirkola on myös ymmärtänyt, että kun elokuvassa on epäkuolleita natseja niin niitä pitää olla tarpeeksi. Tässä ei olla tyydytty vain pariin hassuun käppänään vaan teurasta on elokuvaan tungettu todellakin riittävästi.

Haudan takaa tulevan pahuuden ajovoimaksi on valjastettu hyvin perinteinen elementti, se kadonnut aarre. John Carpenter käytti tuota elementtiä varsin menestyksekkäästi elokuvassaan "Usva" ja samoin se toimii tässä. Kaikki, jotka koskevat aarteeseen ovat kirottuja kuolemaan. Joten jos löydätte kadonneita aarteita, niin miettikää hetki ennen kuin kajoatte siihen. Tai edes varmistakaa, että teillä on moottorisaha lähettyvillä.

Jos jollekulle jäi epäselväksi, "Død Snø" on splatter-elokuva. Ja aivan hemmetin hauska sellainen.

lue lisää