Tove Jansson:

Muumipappa ja meri

” – TERVETULOA KOTIIN, sanoi isä. Yhä ylemmäs ja ylemmäs etsiytyi katse, sillä majakka oli loppumattoman korkea, aivan valkoinen, jättiläismäinen – se oli kerta kaikkiaan uskomaton. Sen huipun ympärillä lensi kokonainen pilvi pelästyneitä pääskysiä kaarrellen huimaa vauhtia edestakaisin. – Minä olen hiukan merikipeä, sanoi äiti heikolla äänellä.”

Tove Janssonin (1914–2001) seitsemäs ja toiseksi viimeinen muumikirja Muumipappa ja meri syventyy nimensä mukaisesti muumipapan persoonaan. Muumilaakson valmiissa ja vehreässä idyllissä pappa tuntee itsensä turhaksi. Hän unelmoi sankarillisista teoista ja suurista seikkailuista.

MUUMIPAPAN VAATIMUKSESTA perhe muuttaa asumaan kaukaiselle ja karulle majakkasaarelle. Uusi elämä ei kuitenkaan merkitse papan haikailemaa seikkailua vaan muutosta. Aivan kuten majakkasaari, joka alati vaihtaa muotoaan, muuttuu myös sillä asuva perhe.

Samalla kun pappa tuskailee identiteettikriisinsä kanssa, astuu muumipeikko murrosiän kynnykselle. Yöllisillä retkillään peikko kokee ensimmäisen todellisen rakastumisensa ja lopulta hän muuttaa asumaan omilleen. Muumimamma puolestaan kärsii kaiken nielevästä koti-ikävän tunteesta.

TEOSSARJANA MUUMIKIRJAT kuvaavat ihmisen kasvua. Tapahtumat kulkevat lapsuuden kesistä kohti muumipeikon aikuistumista, syksyä ja talvea. Samalla teemat vakavoituvat ja henkilökuvaus syvenee. Muumipapassa ja meressä muumit painivat yksinäisyyden, riittämättömyyden ja vieraantumisen tunteiden kanssa.

”Den ensamma familien”, yksinäinen perhe, olikin nimi, jota Jansson sovitteli teokselleen. Niin isä, äiti kuin poika etsivät saarella omaa paikkaansa ja minäänsä. Vastoinkäymisten ja meri-ilman karaisemina he oppivat lopulta ymmärtämään jotain uutta sekä itsestään että heitä ympäröivästä maailmasta.

KIRJAILIJAN SYVÄ RAKKAUS merta ja merimaisemaa kohtaan huokuu Muumipapan ja meren suolanmakuisilta sivuilta. Lapsuudenkesänsä Jansson vietti merenrannalla ja aikuisena hän hankki kesäpaikakseen Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevan puuttoman ja tuulen tuivertaman luodon.

Teksti: Laura Puro