Saatanallinen tuuli

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Kempeleessä. Kyseinen kunta sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Oulusta. Se on hyvin ruma.

Ei mikään kovin rakentava alku kotiseutua käsittelevälle jutulle. Mutta tosiasiat tosiasioina. Se ei ole oikein maaseutua mutta ei kaupunkiakaan. Siellä on laatikkomaisia omakotitaloja ja lestadiolaisperheitä. Siellä kasvaa mäntyjä. Jos masennus olisi paikka, se olisi mäntymetsä.

Talvella tuulee aina niin, että menee usko tulevaisuuteen. Se on saatanallisen jäätävä mereltä päin ryntäävä tuuli, jonka tarkoitus on tappaa. Tämän takia pohjoisesta kotoisin olevat pitävät etelässä syntyneitä pullamössöjenginä. Ellei ole odottanut koko nuoruuttaan bussia numero yhdeksän kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja itkenyt kylmyydestä, ei tiedä elämästä mitään.

-Jos mää täältä joskus lähen niin koskaan en tuu takas, julistin murrosiässä. Lähteminen tarkoitti lähtemistä kymmenen kilometrin päähän Ouluun. Siellä olisi kaikki paremmin. Haaveilin yksiöstä ydinkeskustassa, jokinäköalalla. Näyttelisin Oulun kaupunginteatterissa kuukausipalkalla ja kirjoittelisin vapaa-ajalla kirjoja. Olisin aikuinen. Saisin ostaa niin helvetisti karkkia kuin ikinä haluasin. Elämä päätti toisin.

Kaksikymmentäneljä vuotta etelässä on höylännyt puheesta pahimmat kulmat pois.
Olen yrittänyt kirjoittaa Oulun murteella. Siitä ei tule mitään. Puhuttuna se kuulostaa hauskalta, mutta sen lukeminen on yleensä sietämätöntä.

Kun kirjoitin esikoisteokseni ”Häräntappoaseen”, halusin tallentaa kansien sisälle nuorison käyttämää kieltä. Kirjoitin dialogin jonkinlaisella yleismurteella; siinä oli Oulun ja Kalajoen murretta sekaisin, mutta pehmennettynä.

Kirjoittamistyylini on ehdottomasti kotoisin pohjoisesta. Siellä nimittäin ei harrasteta hienotunteista ilmaisua vaan kaikki sanotaan suoraan.

”Ookko nää ottanu permanentin? Tuo on karmia!”

”Sunki keittiös on yks läävä!”

”Miten nää oot päästäny ittes tuollai lihomaan?”

Ei siis mikään ihme, että omassa proosassani ei useinkaan ole niin sanottua ilmavuutta. Lukijan ei tarvitse (eikä hän saa) lukea mitään rivien välistä. Joskus täytyy oikein muistuttaa itselleen, että kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Pohjoisessa huumori on vittumaista ja vahingoniloista. Minäkään en ole päässyt siitä eroon, enkä haluakaan päästä.

Heidän rakastettava tapansa sanoa terasseja ”patioiksi”. Idiootti on ”pölijä”. Itkeminen on ”märisemistä”. Bussi on ”onnikka”. Tulikko nää onnikalla vai kävelikkö? Jaa. Kävely ois teheny sullekki hyvvää.

Kun itse käytän joskus sanoja duuni, nasta tai hima, tunnen outoa häpeää. Minä olen pohjoisen tyttöjä eikä minulla ole oikeutta lätistä tuollaisia, vaikka tekisin sen kuinka aidolla aksentilla tahansa.

Oulusta ovat kotoisin muun muassa Koskenniemi, Pakkala, Rintala, Skiftesvik ja Röyhkä. Ihan mukava lista.

Pakkalan ”Vaaralla” kertoo oululaisten elämästä Raksilan puutaloalueella. Tein sinne säännöllisesti pyhiinvaellusmatkoja. Mutta en Pakkalan takia. Siellä vain sattui olemaan kaupungin paras leipomo, jossa myytiin vadelmatäytteisiä sokerikuorrutettuja munkkeja.

Elämäni ensimmäinen pizzan söin pizzeria Cantinassa. Se oli kaupungin ainoa pizzeria. Tykitin Quatro Stazionea ja olin tiloissa. Kokemus oli lähes uskonnollinen. Voiko tällaista olla?

Ensimmäisen laillisen ravintolailtani vietin Otokylän opiskelija-alueen kapakassa.

-Nyt te ette voi mulle enää mitään! julistin kummitädille henkilöllisyyspapereitani heilutellen ja lähdin.

Ensimmäinen laillisesti tilaamani drinkki oli hyökkäävän imelä Sininen enkeli. Tanssin pari hidasta jonkun paikallisen muusikon kanssa, joka käpälöi takapuoltani. Kliimaksia ei kuulunut. Lähdin kummitädin luoksen nukkumaan.

Kun nykyään käyn Kempeleessä ja Oulussa, olo on jotenkin samea ja raskas. Joka jumalan kadunkulmassa ja männyn alla tulee mieleen jokin muisto. Toiset ovat täynnä kirvelevää iloa. Aika monet eivät ole. Silti kiihdyn aina, kun joku vanha talo on purettu. Missä on Kirkkotien Rauhanyhdistys? Siellä kävin pyhäkoulua ja keräilin lammastarroja. Missä on nuorisoseuran talo? Ai niin, sehän paloi poroksi.Näyttelin siellä Lumikkia 10-vuotiaana ja tanssin Boney M:n tahdissa 14-vuotiaana.

Eikö kotiseudullani siis ole mitään kaunista? Periaatteessa on. Esimerkiksi Vihiluoto. Merenranta keskustan ulkopuolella. Kaislat ovat pölyisiä. Vesi on matalaa. Jos haluaa uida, täytyy kahlata kilometri vedessä.

Kempeleen vanha punainen puukirkko on kaunis. Menin siellä naimisiin. Liitto ei kestänyt.

Näin vuosia sitten Ilkka Järilaturin elokuvan ”Kotia päin”. Se kuvattiin Oulussa. Lopussa päähenkilö, lyttyyn hakattu vanhempi nainen, sanoo pojalleen:” Harva täälä seleviäis iliman kahvia!”

Tapahtui jotain outoa. Minua itketti.

Anna-Leena Härkönen

Herättikö aihe sinussa ajatuksia?

Kerro meille lukukokemuksesi.