Vaaramaisemassa Lännen vaara on onnettomuuden uhka, idän vaara on metsän peittämä kukkula

Kesällä 1979 muutin Valtimolle, jonka syke tunki minuun Suojärven murteella. Ei auttanut vaipua transsiin, en ollut shamaani vaan terveyskeskuslääkäri. Seutua kouri uusi järjestys: monta lasta synnyttäneet elivät vanhuutensa ypöyksin, paitsi heinäkuussa kun Volvot tulivat. Mummo muutti salolta kirkolle, evakko oli taas displaced. Myöhemmin minultakin meni kylä alta: kauppa, posti, pankki, kirjasto, sairaala ja pesue. Koulu pysyi kun turvapaikanhakijoiden lapset kansoittivat sen.

Vaikka luvattua maata ja menetettyä kotiseutua Ukrainassa kaipaavat tutut tiesivät, että kotiseutu on paikka jossa kukaan ei ole käynyt, toivekuva aidosta ja viattomasta yhteydestä, joka luo turvan ja identiteetin, he kysyivät: -Miltä tuntuu olla Karjalassa? Kuin se olisi minulle kadotettu paratiisi tai luvattu maa. En kokenut olevani isoisäni Jyskyjärvellä Vienassa vaan itä-Savossa tuntemattomien ihmisten parissa, vaikka mielisairaala olikin siirretty Pälksaaresta Paiholaan.

Karjalaa halkoo Euroopan levottomin Jäämereltä Välimerelle ulottuva Bysantin ja Länsi-Rooman raja. En ollut ”korvessa” vaan ydin-Euroopassa. Pohjois-Karjalan reunalla on valtion raja. Ei mikään railo, vaan kontaktin paikka. Sodassa tutuksi tullaan. Rauhanajan kansainvälisen kanssakäymisen etujoukkoa ovat rosvot ja huorat. Pohjois-Karjalan rajan yli kulki kaikki, mikä pitää miesten maailman liikkeessä: raha, päihteet, bensa ja naiset.

Kulttuurin uudet kujeet syntyvät syrjässä, jonne on toimitettu uudet kojeet niiden käyttäjiä kouluttamatta niin ettei kaikki suju kuin rasvattu. Jos on hiekkaa rattaissa ja voidellaan verellä eikä rahalla, syntyy uusi tärisyttävä liike joka voi vavisuttaa metropolia. Kun syke sovitetaan metropolin metronomiin, se kesyyntyy. Pohjois-Karjala projekti erotti rasvan verestä ja korvasi elämäkerrat väestötilastoilla. Neuvolat, päiväkodit, koulut, sairaalat … vaimensivat periferian hiomattoman iskun. Minä psykiatrina mukana standardeja pönkittämässä, masennuslääkettä määräämässä, jotta ilo eläisi Karjalassa.

Pohjois-Karjalan todellisuutta tutkin niiden ihmisten kanssa, joiden kosketus todellisuuteen lipsui, ja niiden kanssa jotka halusivat kuolla tästä todellisuudesta pois ja niiden kanssa joiden ruumiin elämä Pohjois-Karjalassa oli runnellut. Tuli maakunta tutuksi.

Kyselen romaaneissa, kenen hallussa muistomme ovat, kuka luo kollektiiviset muistot, kuka joutuu omaksumaan toisten muistot omikseen. Mikä oikeuttaa muokkaamaan muistoja ja antamaan niille sisällön joka ei vastaa todellista tapahtumaa. Mitä on historiallisten tapahtumien yhteisyys kun toisilla on niistä omakohtainen kokemus, mutta toiset joutuvat ottamaan muiden teot omiksi muistoikseen voimatta valita mitä muistaa ja mitä unohtaa. Entä miten voi muistaa sen mitä ei tiedä. Suunnistin maastossa muilta seuduilta sisuksiini syöpyneitä karttoja käyttäen. Kun en ollut vaihtoehdoitta sitoutunut, säilytin vapauteni nähdä ja kirjoittaa.

Lapsena opin Hämeen murretta ja stadin slangin. Paiholassa en osannut huastella, kirjoitin romaanit yleiskielellä. En kaunokirjoita asioista, joita tutkin toisin keinoin. En kuvaa hallitsemattomien yllykkeiden, jatkuvan kivun tai päihderiippuvuuden tuskaa tai muuta mitä selvittelen toisen ihmisen kanssa naisena, äitinä, lääkärinä tai naapurina. Silloinhan otan vastuuta, pidän huolta, autan tai ainakin käyttäydyn kunnolla. Mutta kun kirjoitan, tutkin yksin ja kokeilen vastuuttomasti mitä mieleen tulee. Minun ei tarvitse kainostella, pidätellä, pysähtyä, miettiä seuraamuksia. Voin edetä niin pitkälle kuin oma rohkeus antaa myöten

Pohjois-Karjalassa olin moneen vyyhtiin sotkeutunut mutta vieras, ylilääkärinä sitoutunut mutta kirjoittaessa vailla tilivelvollisuutta. Kun minä junantuoma 27 vuoden jälkeen lähdin takaisin etelään, jätin pesimäpiirini. Lapsia ja kirjoja oli syntynyt. Pesimäaikaan naaras on valppaimmillaan, haavoittuvimmillaan, altis.

Veronica Pimenoff