Ohjaaja ja käsikirjoittaja puhuvat ruoka suussa

Johanna istuu jo pöydässä, kun Johanna tulee sisään, sillä oli taas puhelu ja tupakka kesken. Muistiinpanovälineitä ei ole kummallakaan, vaikka olemme sopineet haastattelusta hyvissä ajoin. Kasseja kaivellaan ja löytyy kyniä ja kuvausaikatauluja, papereita, joiden kääntöpuolet ja hännät otamme nyt hyötykäyttöön.
Myöhemmin Johanna hukkaa muistiinpanonsa ja kaikki joudutaan rekonstruoimaan, mutta sitä emme onneksemme vielä tiedä. Tilaamme tulista ruokaa, otamme kynät käteemme ja katsomme intensiivisesti toisiamme. Nyt on hyvä syy puhua asioista, joista emme ole koskaan puhuneet.

>>

Yleensä Johannan käsikirjoituksia on ylistetty ensimmäisistä versioista lähtien. Ylikävelyllä oli vaikea alku, se sai tyrmäävää palautetta ja muistan että itkimme ja kiroilimme puhelimessa näiden palautteiden jälkeen, koska jostain syystä molemmat todella halusimme tehdä tämän teoksen.

Johannan uskoa käsikirjoitukseen vahvisti kuitenkin se, että oli muutamia ihmisiä, jotka olivat todella innostuneita siitä. Muutaman lukijan tuki tasapainotti suuremman lukijajoukon epäilevyyttä ja työtä jatkettiin.

Ohjaajan kannalta täydelliseksi kehuttua käsikirjoitusta voi olla vaikeakin lähestyä, koska odotukset ovat niin suuret, että teoksen voi vain pilata. Sen sijaan tämä teksti, jonka itse näki hyväksi, oli ihana haaste, koska sai olla mukana todistamassa epäuskoisille, että tarinasta tulee hyvä ja ymmärrettävä. Johanna näki valmiin teoksen mahdollisuudet käsikirjoituksen läpi ja ajatteli, että olisi rikollista jättää se tekemättä. Onneksi löytyi ihmisiä ja tahoja, jotka olivat valmiita rahoittamaan ja toteuttamaan Ylikävelyn. Tiesimme, että tästä tulisi jotain ihan erilaista kuin kaikki se, mitä olemme aiemmin tehneet sekä yhdessä sekä erikseen. Prosessi oli ammatillisesti opettavaisinta pitkään aikaan. Käsikirjoitus rikkoi perinteistä kerrontaa ja pakotti myös ohjaajan kyseenalaistamaan audiovisuaalisen kerronnan itsestään selvimmät ratkaisut.

Johannaa pohdituttaa se, onko lopulliseen kokonaisuuteen jäänyt tai tullut jotain sellaista, jota toinen Johanna häpeää tai vierastaa? Toisesta Johannasta tämä epäily on täysin perusteeton, koska kaikki oli puhuttu selväksi jo ennen kuvausten alkua.

>>

Koska Ylikävely on käytännössä kokonaan päähenkilönsä silmin nähty tarina, jossa kaikki kuvat ovat Eija Haimila -nimisen roolihenkilön havaintoja, muistoja, kuvitelmia ja mielikuvia, oli Eijan roolittaminen hyvin ratkaiseva valinta koko teoksen kannalta.

Molemmat Johannat ovat haltioituneita siitä, miten hienoa työtä Pirjo Lonka roolissaan teki, mutta toinen Johanna ei muista mistä Pirjon nimi heti alkuun nousi esiin. Ketään muutahan ei rooliin edes ehditty ajatella.
Johanna arvostaa Pirjo Lonkaa suuresti ja oli miettinyt jo pitkään, että olisi kiinnostavaa tehdä hänen kanssaan joku iso ja vakavampi rooli. Kun hän luki tekstiä ensimmäistä kertaa kaappasi Eija heti Pirjon olemuksen itselleen. Seuraavana päivänä Johanna meni Q-teatteriin katsomaan näytelmää Paha tahto ja sitä katsoessa intuitio vahvistui päätökseksi. Pirjossa on rohkeutta, paljautta, hurjuutta ja pelottomuuutta ja sellaista läsnäolon intensiteettiä, jota saa katsojan unohtamaan ajan, paikan ja itsensä. Sellaista tajunnankaappaaja-Eijaa me etsimme.

>>

Ylikävelyn keskeinen teema on syyllisyys ja se on meille molemmille enemmän kuin tuttu tunne. Johanna tuntee jatkuvasti syyllisyyttä kaikesta, kuten myös toinen Johanna. Tämä saa meidät uskomaan, että syyllisyys on tunne, jonka vallassa monet muutkin elävät elämäänsä. Koska syyllisyys on niin epädramaattinen ja näkymätön, se on haastava käsiteltävä draamassa. Ehkä koko Ylikävelyn muoto on syntynyt tarpeesta löytää keinot tehdä syyllisyyden tunne näkyväksi.

Syyllisyys syö iloa ja elämänvoimaa, se saa ihmisen hösäämään ja tekemään hätäratkaisuja, puolittaisia tekoja kaikkiin suuntiin. Ehkä syyllisyys onkin onnellisuuden vastakohta. Mietimme tunteeko Eija vielä tänään syyllisyyttä ja päädymme siihen, että varmasti tuntee, muttei niin suurta eikä nujertavaa kuin Ylikävelyn aikana. Eija muistuttaa monessa suhteessa niin paljon meitä, että on vaikea kuvitella, että hänkään olisi kokonaan syyllisyydestä vapautunut, mutta taakka on varmasti keventynyt tarinan käsittelemistä hetkistä.

>>

Johanna on huomannut, että Johannan jokaisessa käsikirjoituksessa on joku hengellinen tai elämäntapalahko. Millainen Johannan suhde uskontoon sitten on?

Johanna kertoo olleensa ateisti pienestä lapsesta lähtien, välillä hän tietää menneensä jopa ärtyneen kiihkoateismin puolelle, mutta uskontojen nimissä harjoitettua vallankäyttöä ja sen vaikutuksia ihmisiin ei voi vähätellä. Uskonnolliset liikkeet ovat mielenkiintoisia ja merkityksellisiä juuri siksi, että ne pyörittävät kaikkea ja vaikuttavat ihmisten ratkaisuihin ja ajatteluun paljon enemmän kuin ymmärrämme. Uskontoihin liittyy aina valta, ihmisten toiminnan hallinta ja näiden törkeä väärinkäyttö. Sitten Johanna lisää, että ihan viimeisinä päivinään hän varmasti uskoo ihan kaikkeen. Mihinkähän pitäisi uskoa?

Johanna puolestaan on selvästi enemmän jumissa kristillisessä uskonkäsityksessään.
10-vuotiaana hän oli kaukorakastunut Jeesukseen ja pyrki jopa vapaaehtoisena takaisin pyhäkouluun, jossa muut olivat alle kouluikäisiä. Tässä kaukorakkaudessa oli kyllä jo hiukan seksuaalisia vivahteita, koska Jeesus oli Johannan mielestä ehkä kaikkein komein mies.

Rippikoulussa usko rakoili, koska pappi ei pystynyt tyhjentävästi selittämään pyhää kolminaisuutta, eikä muutenkaan antautunut sellaiseen teologiseen väittelyyn, jota Johanna olisi rippipapilta edellyttänyt. Kirkosta hän erosi 18-vuotiaana.

Johanna ei kuitenkaan pysty sanomaan olevansa ateisti, koska uskoo, että on olemassa jotain järjen tavoittamatonta. Johanna uskoo elämään, rakkauteen, hyvyyteen, ihmisen mahdollisuuteen valita, minkälaisia signaaleja toisille lähettää.

Mihinkään kirjoitettuihin sääntöjärjestelmiin Johannakaan ei usko, koska siitä alkaa aina tekstin ulkokohtainen tulkinta ja vastuu teoista siirtyy ihmiseltä itseltään pois. Oikeastaan minkä tahansa teon voi perustella oikeaksi tai vääräksi melkein mihin tahansa tekstiin nojaten.
Ainoa tapa tehdä hyvää on ymmärtää yleinen yksityisen kautta. On tunnettava itsensä. Tiedettävä, olenko toiselle hyvä, vai teenkö pahaa. Jokainen tietää, että väkivalta sattuu ja kuolema pelottaa, että hellyys ja rakkaus tuntuvat hyvältä.

Johanna taitaa vieläkin olla vähän Jeesuksen tyttöjä, koska allekirjoittaa sen, että ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Mutta tässä säännössä on hienoa, että tulkinta on joka kerta tehtävä uudestaan.

>>

Toinen Johanna uskoo vapauteen. Hänelle vapaus tarkoittaa sitä, ettei ole mistään ylhäältä päin tulevaa kontrollia. Kun kysyn Johannalta onko hän vapaa, hän kertoo ainakin pyrkivänsä siihen ja yrittävänsä elää niin kuin olisi. Eettiset ratkaisunsa Johanna perustaa omaan elämänkokemukseensa ja maailmankäsityksensä, joka on syntynyt kaikesta siitä mitä hän on nähnyt ja kokenut. Vapaus ei tarkoita arvottomuutta eikä vapauteen kuulu oikeus vahingoittaa toista ihmistä. Johannan mielestä ihminen on vapaimmillaan unessa.

Toista Johannaa täysin rajaton vapaus vähän ahdistaa.
"Ehkä mä tarvitsen ne kohdun reunat. Toimin paremmin niin, ettei kaikki ole mahdollista. Tulee helposti avaruushuimaus. Tuntuu, että tyhmistyn, jos kaikki on mahdollista. Haaveilen ammatillisesti, kuten elämässäkin, kohtaamisesta ja kommunikaatiosta. Olen ihmisenä ja taiteilijana riippuvainen siitä, että ihmiset jakavat kokemuksen, parhaassa tapauksessa monta sataa tuhatta ihmistä yhtaikaa. Se antaa toivoa, että ihmiset voivat ymmärtää toisiaan. Jostain syystä se on mulle hirveen tärkeetä.", tilittää Johanna.

Ahdistusta ja jopa aggressiota Johannassa herättävät epäoikeudenmukaisuus ja ymmärtämisen umpikujat, kohtaamattomuus. Johanna on lähimpänä väkivaltaa silloin, kun ei saa ilmaistua ajatuksiaan ymmärrettävästi. Usein nämä äärimmäiset ymmärtämättömyyden tilat syntyvät silloin, kun dialogin vastapuolena on joku uskonnollinen tai poliittinen sääntöjärjestelmä, johon toinen uskoo ja johon kaikki ajatuksensa ja mielipiteensä palauttaa.

Vapauden ihanteesta huolimatta katsottuaan Ylikävelyn molemmat Johannat ovat sitä mieltä, että risteilylaivat tulisi kieltää, sillä niin paljon syyllisyyttä aiheuttavaa sählää tapahtuu aikuisille näillä aluksilla.

Teksti: Liisa Akimof