Eijan mietteitä caminon jälkeen

28.2.2009

Matka kantoi pitkälle, aina alkuvuoteen, kunnes se alkoi uudelleen. Löytöretki televisiossa, ja taas minä rämmin eteenpäin, viikko viikolta. Tämä nojatuolimatka kesti neljän viikon sijaan kahdeksan.

Ehkä luulin tulleeni valmiimmaksi ja vahvemmaksi, mutta olinkin taas heikko. Mutta ei se mitään, olin minä jotain oppinutkin. Tiesin, että pääsen perille. Seurasin vahvistumistani ja kasvamistani viikko viikolta. Tiedän, että kun viimeinen jakso on ulkona, olen taas ihan tikissä ;-))

Me kuljimme eteenpäin yksin ja yhdessä. Kulkeminen on tärkeää, sillä silloin ei jää jumiin. Kitkeryys, katkeruus ja surukin sulaa, kun mieli ja kroppa saavat raikasta ilmaa. Fyysinen rasitus on tärkeää myös siksi, että se tuo nälän ja unen. On hienoa saada päivän palkinto ja päästä päivän etappiin.

Yhdessämeneminen on tärkeää. Voi vaihtaa ajatuksia, kelata, selittää, hyökätä, puolustautua, murjottaa. Yksin ei voi – ei aidosti. On hyvä myös kulkea yksin, tunnustella itseään ja ajatuksiaan, peilata ja pohtia. Tuolla matkalla oli aikaa molempiin.

Minä, joka olen tottunut ajattelemaan sormenpäillä, kirjoittamalla, en ole parhaimmillani ajattelemassa ääneen. Ajatukset tulevat klimppeinä, sanat rykelminä. Saan ne helpommin paperille. Oli haastetta joutua ajattelemaan ääneen.

Hyvään lopputulokseen vaikutti se luottamus ja yhteishenki, jolla Löytöretkeä tehtiin. Yhdessä kanssamme kulki myös tuotantotiimi, jonka paneutumista ja ammattitaitoa sain ihailla. Kun meitä tyttöjä piti aina odotella, niin meitä odotettiin hymy suupieliessä vaikka sormet ja varpaat kohmeessa. Kamera- ja äänimiehille tulivat myös muut kulkijat tutuiksi. He kertoivat, missä me olemme ja milloin mahdollisesti tulemme.

Tällä uudella nojatuolista tehtävällä matkalla läheiseni ovat saaneet tutustua minuun uudesta näkökulmasta. Luulen, että se on ollut hyväksi. Minä puolestani olan saanut ihania viestejä lapsuuden ystäviltä, koulukavereilta, opiskelutovereilta, työkavereilta ja aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Matkaamme on seurattu liikuttavan tarkasti ja myötäeläen.

Opin itsestäni myös uutta. En jää tuleen makaamaan, enkä kaivaudu vällyjen alle suremaan. Vaikka se, että teen ja suoritan, on ehkä paheeni, niin on se myös hyveeni. Laitan sukset jalkaan ja lähden lenkille. Mikä ihana talvi – ja kevättä ilmassa. Kiitos mukanaolosta – ystäväni, vieras tai tuttu. Ja jos tulee tiukka paikka – tiedän, että se tie on olemassa. Se on siellä meitä kaikkia varten.