Juhon päiväkirja 21.9. - 24.9.

21.9. Estella – Los Arcos

Aamu 8:lta olimme viinihanalla. Aika makee paikka ottaa nouseva aurinko vastaan; kilistellä lasimukeja seinästä lorisevan punaviinin innoittamana ja toivotella kaikille hanan ympärille pyrkiville pyhiinvaeltajille ”Buen Camino”!
Päivän kohokohta oli vuoren huipulla olevan linnan raunioiden juurella kyyhöttävä pieni kylä Villamayor de Monjardín. Hitaasti nautitun cafe con lechen jälkeen jätin rinkkani kahvilalle ja pujahdin läheiseen hollantilaisten pitämään albergueen. Aamupäivän tähän aikaan vain henkilökunta oli paikalla. Täällä taas kahden vuoden jälkeen! Hymy vaihtui nauruksi kun paikkaa pyörittävä pariskunta muisti mut:”Aa! You are the Finn who left the Bible here!” Olin hullu ottanut tiiliskiveäkin painavamman Raamatun rinkkaan ja vasta täällä oli järki voittanut. Sain kevyemmän mobiiliversion tilalle ja omani löysi myöhemmin uuden suomalaisen omistajan.

22.9. Los Arcos – Logroño

Käykö tässä näin että päädyn aina vaan päivästä toiseen hehkuttamaan aamun pimeän upeita fiiliksiä, jänniä äänimaisemia ja häikäisevän upeaa tähtitaivasta?!
Onko se niin että elämän pimeimmät hetket muodostuvat lopulta kaikkein tärkeimmiksi ja merkityksellisimmiksi? Onko se niin, että siellä missä Jumala on tuntunut olevan kaikkein kauimpana, juuri siellä hän onkin ollut ihan vieressä?
Tämä päivä oli kevyt kulkea. Vauhti oli aikamoinen ja mikä ettei kun oli upea fiilis!
Iltapäivän kävelysetti sveitsiläisten kanssa taltutti vauhdin ja kanavoi ajatukset ”oikeiden asioiden” tekemisen ympärille. Kysyimme toisiltamme teemmekö juuri nyt oikeita asioita elämässämme? Jos teemme niin tiedämmekö sen sydämessämme? Kuuntelemmeko oman sydämemme hiljaista ääntä vai ovatko ympäristön aiheuttamat kriteerit ja odotukset meille tärkeämpiä?

23.9. Logroño – Nájera

Eilisillan meluisa ja iloisa fiesta tuntuu jatkuvan lähes samanlaisena vaikka kello repii pian aamuseitsemää. Uskomatonta! Populaa kadut täys..
Oma mieli oli kuitenkin jotenkin raskas. Liekö syynä maittavan illallisen ja erinomaisen punaviinin höysteenä käyty keskustelu läheisten äkillisestä menettämisestä. Penan kertomus oman poikansa kuolemasta pyöri mielessä ja ikään kuin sen jatkeena kelasin Kalevi Aromäen lausahdusta ”Lopultakin meistä jää jäljelle vain se mitä annamme.” Miten upea ajatus! Mitä itse haluaisin juuri nyt antaa, jotta se mitä minusta jää jäljelle voisi olla hyvää? Näitä ja monia muita ajatuksia pyöriteltyäni kaivoin lopulta kännykän rinkasta ja tekstasin perheelleni miten rakkaita ja tärkeitä he ovat. Kyllä oli hymy herkässä kun känny alkoi piippailla vastausviestejä iltapäivällä. Kunpa mun ei koskaan tarvitsisi harmitella sitä miten paljon hyvää ja kaunista jäi sanomatta. Niin tulee varmaan silti väkisinkin käymään.

”Isä ja poika seisoivat palaneen kotitalonsa savuavilla raunioilla, kun poika äkkiä huudahti: ”Isä, meillähän on kaikki se jäljellä, jonka me olemme antaneet pois!”
- Kalevi Aromäki –

24.9. Nájera – Santo Domingo de la Calzada

Päivää taivallettiin äijäporukalla vaihtelevin kokoonpanoin – voisi kohta jo sanoa että “as always”. Maisemat ovat muuttuneet viinitarhoista laajoiksi ja kumpuileviksi peltoaukioiksi, joita reunustavat kauempana korkeat vuoret.
Pellot on pääosin kynnetty ja valtavia heinäpaalirakennelmia seisoo jököttää keskellä ei mitään. Siellä jossakin muistin yht’äkkiä että jouluna tulee täyteen 40 vuotta siitä, kun vanhemmat nousivat Helsingissä junaan suuntana tuntematon tulevaisuus Japanissa. Lankakerä alkoi purkautua ja ohikulkeva maisema unohtui lapsuuden muistojen parissa tallustellessa.