Lefan päiväkirja 29.9. - 2.10.

29.9. Legi: Hontanas - Boadilla del Camino

Aamun valjetessa tultiin San Antónin toivomustenkaarelle, johon jätin toivomukseni. Upea auringonnousu ja rapea ilma teki tehtävänsä, oli iloinen ja hyvä mieli. Kiitos.

Pari viimeistä päivää on ollut pelkkää hiekkatietä, viljapeltoja kymmeniä kilometrejä ja lämmin ilma. Kuin maisema olisi pysähtynyt. Hikoilua ja jokunen raskaampi nousu. Nämä päivät palauttivat mieleen kärsivällisyyden ja maltin.
Tunne oli samanlainen kun merellä, kun purjehditaan monen meren yli. Pelkkää vettä ja vettä. Pahimmassa tapauksessa tuuli tilttaa ja sitä joutuu odottamaan jopa päiviä. Siinä lillitään ja odotellaan. Olen tyytyväinen, että mun kroppa kuitenkin toimii ja matka taittuu.

Mietiskelen jostain syystä anteeksiantoa. Kuinka tärkeää se on. Anteeksianto ei ole hyväksymistä, se on enemmän. Sen, joka pyytää anteeksi, tulisi oppia jotakin, se joka antaa anteeksi opettaa? Rauhan löytämiseksi on tärkeää osata antaa anteeksi itselleen niin kuin muille; vähintään yhtä tärkeää on osata pyytää anteeksi.

29 km tuntu jaloissa. Boadilla del Caminon albergue oli hyvin hoidettu, siisti, varustettu viihtyisällä puutarhalla. Isäntäväki, selvästikin perhe, olivat ystävällisiä ja huumorintajuisia sekä tyytyväisiä ja ylpeitä paikastaan. Kaikki osallistuivat mm. puutarhan hoitoon, palveluun - huolehtivat meistä 10 plussan arvoisesti.
Kolme mustaa, isoa koiraa temmelsi nurtsilla, pari undulaattia seurusteli keskenään. Isäntä kävi välillä kommentoimassa niille jotain. Kissanpentu harjoitteli Sylvesterin roolia häkin yläpuolella viiniköynnöksissä. Harmonia ja ilo olivat läsnä. Illallisella oli linssikeittoa, vihanneskeittoa, salaattia ja kanaa. Sekä viiniä. Kaikessa aito kodin maku. Kyllä landella on mukavaa.

Ennen nukkumaan menoa jaloittelin vähän kylällä ja eräs isäntä sattui kohdalleni. Se halusi näyttää mulle jotakin ja lähdin föliin. Paljastui että isännällä oli harrastus:, ukko kaivaa vanhaa pakotietä esiin kylän alla. Kirkon vieressä oli ollut linna ja ukko oli löytänyt linnan pakotien, joka on ajan saatossa (n. 1000 vuotta) hautautunut kylän alle.

Uskomaton ukko oli tehnyt ison homman hakuilla ja lapioilla, omin käsin.
Seuraavaksi mentiin vanhaan, entisen linnan aikaiseen viinitehtaaseen, joka oli maan alla. Se toimi nyt isännän viinivarastona - varsinainen viinikellari. Isäntä tarjosi lasin viiniä ja poistuttiin nukkumaan. Tuumin, mitä kaikkea nämä vanhat kylät kätkeekään?

Yöllä herään n klo 3:00, outo olo, veski kutsuu. Perhana, kamat tuli vetenä. Koitin nukkua hetken ja taas asioille, sama toistu ja tuntu ettei slabbit kantais. Yritin nukkua, kolmas kerta veskiin, nyt tuli molemmista päistä. Porukka heräili kuuden aikaan, itse en jaksanut nousta, oli todella heikko olo. Muut lähti jatkamaan, itse jäin nukkumaan. Juho laittoi kädet vatsani päälle ja rukoili. Tosin hän kysyi ensin sopiiko. Mahtava kaveri.

Puol kymmenen aikaan heräsin, pakkasin repun ja menin puutarhaan juomaan vettä ja limua. Edelleen tunsin, että sairashan mä oon.

Päätin kävellä seuraavaan kylään ja tunnustella tilannetta. Kävelin n.1,5 tuntia noin 5 km. Ei jaksa. Pysähdyn juomaan. Ei tunnu hyvälle. Eipä kroppa nyt toimikaan, mitä hemmettiä se on saanut.

Mietin ja tajuan - perhana, oma moka. Edellisyön säntä huuhteli viinilasit meille kellarissaan vesiämpärissä, jossa oli jo vettä. Kauankohan se vesi oli siinä seissyt?

Veto oli niin veks että oli viisainta ottaa bussi- tai taksikyyti. Taksi sattui kohdalle ja ajoin sillä seuraavan etapin majoituspaikkaan, nunnaluostariin Carrión de los Condesiin. Nunnat kysyivät olenko Australiasta. Vastaanotto oli ystävällinen ja kaaduin saman tien sänkyyn. Nukuin. Porukka toi mulle lääkkeitä ja huolehtivat olostani. Tunsin että oli kuumetta ja olihan sitä. Nukuin lisää.

Oli ikävä kuulla Penan kohtalo. Lekuri kielsi kävelemästä viikkoon. Sitten oli hyvä kuulla Penan päätöksestä jatkaa vaellustaan hakeutumalla viikoksi duuniin johonkin refugioon. Upee tapa jatkaa matkaa. Toivon todella että Penan jalat toipuu ja Pena voi jatkaa vaellustaan taas kävellen. Penassa on munaa.

Oma, Penan ja monen muun vaivat kertovat El Caminon todellisesta arjesta Santiagon tiellä. Vaikka hyvä tuuli, mieli ja meininki on mielessä, niin kroppa ei kuitenkaan ihan kaikkea kestä.

Aamulla muu porukka lähti vaellukselle kuuden aikaan, tunsin oloni niin heikoksi, että oli viisainta jäädä lepäämään. Nunnat anto rauhan sille.

Heräilin ysin aikoihin. Pakattiin Penan kanssa reput ja lähdettiin kylille aamiaista etsimään. Teetä ja kokojyväpatonki pysyivät sisällä. Tosin olin jo eilisestä juonut paikallista ”voimajuomaa” ja ottanut ripulilääkettä. Hyvin toimi rohdot ja tunsin itseni huomattavasti parempikuntoiseksi. Matkasin bussikyydillä seuraavaan etappiin, Terradillos de los Templariokseen. Lisää lepoa, lääkitystä ja tankkausta.

2.10. Legi: Terradillos de los Templarios - El Burgo Ranero

06:30 taas reppu selkään ja vaellukselle jalan. Pimeetä ja hiljasta, hyvä olo ja mieli. Mikä lie tauti/pöpö voitettu. Voimat vähän empi aluksi, mutta käynnisty.
Upea auringonnousu taas kerran. Kiitos.

Mietiskelen niitä näitä ja sitä kuinka harvoin tulee nautittua arjessa näistä elämän tarjoamista ilonaiheista: auringonnousu, luonnon äänet, luonto, kasvit, puut, pellot, ilma, tähtitaivas, auringonlasku jne.

Parin kylän jälkeen nautin aamupalaa – tällä kertaa aamuteetä ja sbuli kroisantti. Kahvilan seinässä luki 369 km Compostelaan. Ei taida ihan pitää paikkansa?

Lähteissäni kanadalainen mimmi kysyi oonko nähnyt sen kavereita, johon vastasin kyllä. Arvelin heidän tulevan noin tunnin kuluttua jos lähtivät heti aamutoimien jälkeen. Näin heidän nukkuvan ravintolan lattialla kun itse lähdin alberguesta. Viime öinen majapaikka oli täysi ja tädit sai tyytyä varapeteihin lattialla.

Kuljettuani tovin tulen paikkaan missä ilmoitetaan Compostelaan olevan 315 km. Tähän uskon enemmän kuin edelliseen.

Muistelen lapsuuttani, nuoruuttani, aikaa armeijassa. Hyviä ja hauskoja muistoja.
Tulen noin puolen matkan kohtaan – eipä ollut kummoinen paikka saatika tunne. Päätin kuitenkin ajaa parran tänään.

Puolen päivän aikaan saavun vanhan kappelin luo. Pysähdyn tauolle ja vietän hetken kappelissa. Muistelen Markoa. Jatkan vaellusta ja muistelen kaikkia 19 serkkuani. Heistä jokainen oli hetken mukanani. Ajatukset ja muistelut jatkuvat suvustani, jota olen tavannut lapsuudestani asti. Hyviä ja värikkäitä ihmisiä. Ahkeria kaikki, suvussani on valtaosa yksityisyrittäjiä. Meidät kaikki serkukset on jo pienestä pitäen opetettu tekemään töitä. Mummulla ja Mofalla oli iso kauppapuutarha, jossa sitä sai harjoitella halusi tai ei. Useimmiten halus, olihan se landepaikka. Traktori ja kaikki hyvät vihannekset ja juurekset tuoreeltaan, puhumattakaan mummun tekemistä safkoista, Mofan prenikoista ja asekokoelmasta. Suomen Joutsen ja muuta mielenkiintoista, Mofan roinaa Suomen Joutsenen ajoiltaan ja sodasta. Mofa palveli laivastossa.

Muistelun pysäyttää perille saapuminen, päivän vaellus, noin 30 km, on tehty.
Ajan parran ja huomaan poskiin tulleet klommot. No, jos täältä pääsen vielä takaisin kotiruokintaan, niin kyllä ne siitä oikenee, tuumaan. Mietin myös, että mun suolistotyhjennyksellä oli ilmeisesti joku tarkoitus, jotta jaksan vaeltaa Compostelaan asti. Pakollinen levähdys kropalle, luulen.