Penan päiväkirja 7.10. - 10.10.

7.10.
Astorgasta aloitin Caminoni kolmannen osan. Askelsin tietoisesti hitaammin kuin muut ryhmän jäsenet. Viimeisenä kulkijana olo ei häirinnyt, mutta mieleni oli edellispäivien tapaan ristiriitainen jalkani kestävyyden suhteen. Taivas piskutteli vettä ja tietoinen minä tarkkaili ja kontrolloi jalkaani, kipua ei tuntunut, mutta tarkkailu jatkui. Sateinen sää sai luonnon tuoksumaan uudella tavalla, ympäristöä kuvittivat laajat pensasryhmät, maasto aaltoili kulkuni hitaassa etenemisrytmissä. Tiedostamaton mieleni vaelsi vapaana ja vallattomana, mikä muodosti jyrkän vastakohdan jalkaani kontrolloivan tiedostetun minän kanssa. Taukojen aikana saavutin aina muut ryhmäläiseni ja heidän huolestuneet tiedustelunsa jalkani kunnosta tuntuivat minusta hyvältä. Päivän aikana tihkuttelu muuttui selväksi sateeksi ja olin ensimmäistä kertaa matkan aikana sadevedestä märkä, kun saavuin vaelluspäivämme päämäärään. Ristiriitainen oloni oli tasaantunut: jalkani oli kestänyt matkan rasitukset hyvin, eikä vanha vamma ollut oireillut kertaakaan. Olisi siis suuri mahdollisuus, että kävelisin loppumatkan Santiagoon saakka. Tästä olisi hyvä huomenna jatkaa.

8.10.
Rautaristi! Nyt se oli edessäni. Näky ei ollut lainkaan niin jylhä kuin olin kuvitellut. Olimme kuitenkin korkealla: noin 1500 metriä merenpinnan yläpuolella. Alimmat pilvet olivat alapuolellamme. Rautaristin symbolinen merkitys mieleeni oli suurempi kuin olin kuvitellut. Otin rinkastani 4 kiveä ja kiipesin kiviröykkiön huipulle. Jätin edesmenneitten vaimoni ja poikani kivet rinnakkain ensiksi ja sen jälkeen Helenan ja oman kiveni rinnakkain isolle tasaiselle kivelle. Hetki oli minulle lyhyt, mutta merkittävä: menneisyys ja tulevaisuus samassa hetkessä! Löytöretkeni kulminaatiopiste oli koettu ja ohitettu – vain lyhyt hetki ja kuitenkin suunnattoman merkittävä. Askeleeni ja mieleni kevenivät mitä taaemmaksi Rautaristi jäi!

Päivän vaellus oli kestänyt 9 tuntia kun lopulta saavuin päätepisteen albergueen. Jalkani oli kestänyt oireetta koko mittavan rasituksen. Olin syystä tyytyväinen. Illalla menimme yhtenä ryhmänä iltamessuun, joka pidettiin neljällä kielellä, yhtenä niistä oli suomi. Messun henki ja kokemuksemme siitä oli kodikkaan lämmin. Hyvillä mielin menimme yöpuulle.

9.10.
Matkaa Ponferradasta Villafranca del Bierzoon oli vain 23 km, mutta vuoriston jälkeen päivän lämpötila oli korkea, joka teki matkasta raskaahkon. Ajatukseni suunta oli selvästi muuttunut, menneisyys tuntui jäävän askel askeleelta taaemmaksi ja tunsin kulkevani kohti tulevaisuuteni unelmaa. Muutos virkisti mieltäni ja kulkuani. Perille päästyäni halusin käydä Anteeksiannon portilla, joka sijaitsi yöpymispaikkakunnan kirkossa. Koko ryhmämme halusi nähdä kyseisen portin, joten päätimme käydä siellä illallisretkemme yhteydessä. Istuimme portin portailla, ihmettelimme kahvatonta pariovea ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun kuluneitten päivien merkityksistä itsellemme. Yhteenveto oli kaikille tarpeellinen.

10.10.

Yö pienessä alberguessa oli rauhallinen. Sovitut aamiaistarpeet odottivat alberguen keittiössä ja aamiainen maistui, sillä päivätaipaleella odotti koko vaelluksemme yksi raskaimmista ja pisimmistä nousuista. Alkumatka pimeässä ja valtatien varressa tuntui puisevalta. Edellisien vaelluspäivien rasitukset tuntuivat puuduttavilta kehossani, eikä ajatuksenikaan kovin jouhevasti kulkenut. Puisevaa kulkua jatkui kunnes nousu alkoi. Päivämatkan viimeisten seitsemän kilometrin aikana nousua oli 700 metriä. Nousussa kehoni käynnistyi ja kipusin loppumatkan sykemittarin lukemia seuraten. Pidin sykkeeni koko nousun aikana 150 alapuolella ja kuntoni tuntui kestävän. Nousun loppuvaiheessa saavutin Galician maakunnan rajan. Otin rajapyykistä kuvan ja olin hetken kuluttua O Cebreiron alberguessa, jossa tein kaikki jo tutuiksi tulleet rutiinit. Sen jälkeen aloitin lepohetken, jonka olin pitkän nousun jälkeen ansainnut.