Teijan päiväkirja 7. - 10.10.

ti 7.10. Astorga – Rabanal del Camino

Lutikoiden hyökkäystä estääkseen Lefa ja Juho levittivät illalla sänkyihinsä avaruuslakanat. Lakanat eivät kait ritisisi hirveästi eli eivät häiritsisi yöunia. Pojat nukahtivat ilmeisen tyytyväisinä ja pahin pelkoni ritinän suhteen alkoi. Tuntui kuin joku rapistelisi karkkipaperia korvani vieressä. Käänsin ja väänsin, yritin nukahtaa, mutta nukkumatti ei saapunut unihiekkoineen. Laskin lampaita mutta sekään ei auttanut. Aamulla selvisi, että myös ainakin Anne oli ritinän vuoksi valvonut. Pari tiukempaa kommenttia tuli pojille annettua lakanoista ja pojat olivat aidosti pahoillaan, sillä he eivät arvanneet ritinän estävän nukkumisen. Yöllä oli satanut, mutta aamiaisen syötyämme ja lähtiessämme sade oli tauonnut. Oli hieno tunne, kun kuuden hengen ryhmämme oli jälleen kasassa ja Pena aloittaisi matkanteon kanssamme. RAUHALLISESTI Pena, RAUHALLISESTI!

Olimme tyttöjen kanssa sekoittaneet päivämatkojen pituudet ja valmistauduimme 33 km:n kävelyyn. Matkalla Annen kanssa saavuttuamme ensimmäiseen kylään, totesimme, että enää 28 km jäljellä. Matka jatkui ja sade alkoi. Ensimmäinen sadepäivämme! Laitoimme pikaisesti sadeviitat päällemme ja nauroimme toisiamme: olimme kuin punaisia yksikyttyräisiä kameleita. Sade ei haitannut matkantekoa, päinvastoin - oli helppo hengittää, ilma oli raikas ja sade kirkasti kukkien ja kasvien värit. Kanervat hehkuivat kauniin pinkin ja lilan sävyissä. Matka jatkui ja poikkesimme Cowboy-baariin teelle. Anne otti kartan esiin ja hämmästykseksemme tajusimme, että tämän päivän matka ei ollutkaan kuin 22 km. Pitkä päivä olisikin vasta huomenna. Matkaa ei olisikaan jäljellä enää kuin muutama kilometri. Matkamme jatkui ripeässä tunnelmassa. Kuljimme polkua pitkin, jonka vieressä oli aita. Aitaan oli kiinnitetty lukuisia oksista, risuista ja kasveista tehtyjä ristejä. Teimme Annen kanssa aitaan ristit hiljaa, ajatuksissamme.

Saavuttuamme Rabanal del Caminoon albergue, johon ajattelimme majoittua, aukeaisikin vasta 14:30. Koska kello ei ollut vielä yhtäkään, etsimme seuraavan paikan ja saavuimme hosteliin. Saimme iloksemme 2 hengen huoneen lisäsängyllä varustettuna, joten tyttökolmikkomme hihkui riemusta: ihanaa nukkua oikeiden lakanoiden välissä, prutata kuumassa suihkussa niin, ettei vesi lopu kesken ja viettää ”tyttöjen iltaa”. Kävely on jo pitkään tuntunut tosi hyvältä: jaloissa ei ole ongelmia, rakot eivät enää kiusaa. Vahva usko kenkien ja minun ystävyyteen on käynyt toteen: tämän Caminon kuljemme yhdessä sulassa sovussa!

Nyt voin hyvillä mielin todeta Lassi Sinkkosen runon mukaan:

Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.
Vetoavasti.
Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.
Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.
Ja silloin
löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varavasta.
Erikoista varvasta.
Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.

Camino jatkuu. Enää 8 vaelluspäivää jäljellä. Kroppa ja mieli voivat koko ajan aina vaan paremmin.

ke 8.10 Rabanal del Camino – Ponferrada

Edessä pitkä päivä, reilut 33 km. Luvassa olisi upeita maisemia, joten tunnelma oli korkealla ja odottava. En joutunut pettymään: luonnon kauneus oli sanoinkuvaamatonta. Aurinko pilkisti välillä pilvien raosta valaisten vuorten huiput ja laaksot. Tunnelma vain kohosi kilometrien edetessä. Olin äärimmäisen tyytyväinen, että matka oli pitkä: näistä maisemista ei ollut kiire mihinkään. Rautaristille jätin Haltin huipulta poimimani kiven. Matkaan lähtiessä olin ajatellut, että sinne asti käyn läpi elämäni pohjamudat, revin vielä kerran arpeutuneet haavat auki ja anna haavojen parantua pohjalta pintaan asti. Kiven jättäminen oli helpotus; en tuntenut vihaa enkä katkeruutta vaan oloni oli äärimmäisen levollinen. Kiven jättäminen Rautaristille on kenties vain symbolinen juttu, mutta koin sen itselleni tärkeänä. Menneisyys oli käsitelty vielä kerran ja olin valmis elämään vahvasti tässä hetkessä sekä kääntämään katseeni avoimesti tulevaisuuteen.
Polulla kulkiessani ajattelin suurella kiitollisuudella vanhempiani. Ilman heidän apuaan ja tukeaan tieni olisi ollut huomattavasti kivisempi ja karikkoisempi. Lapsilleni oli aina hoitopaikka ja rakastava syli valmiina, joten lähtiessäni töihin tai asioille saatoin mennä huojentunein mielin.

Matkanteko näissä maisemissa oli helppoa, kilometrit eivät tuntuneet pitkiltä, sillä askel oli kevyt kulkea. Välillä oli istahdettava ihailemaan maisemia ja todettava, kuinka onnekas olin saadessani olla täällä, tässä hetkessä ja tällä porukalla. Camino on kesken, mutta tämä päivä on varmasti yksi parhaista ja säilyy muistoissani pitkään.

Mä lähdin matkaan
pyhiinvaellusreittiä kulkemaan.
Lähdin matkaan
omaan sisimpään sukeltamaan.
Löysin arvet syvät
parantumatta jääneet.
Revin, raastoin rikki
kaiken sen
minkä luulin jo kauan
aikaa hautautuneen.
Löysin kohdat, jotka vuotivat
yhä
kipeät, arat
parantumattomat.
Käänsin, väänsin, kieputin
ja pyöritin
kunnes lopulta ymmärsin:
ellen kipeintä anteeksi voi antaa
joudun sitä lopun elämääni
mukanani kantaa.

to 9.10 Ponferrada – Villafranca del Bierzo

Camino on edennyt jo hyvän matkaa. Kroppa on kestänyt yllättävän hyvin ja mieliala on korkealla. Matkanteko upeissa maisemissa hivelee sekä silmää että sielua; tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan kulkea Caminoa juuri tässä hetkessä ja tässä elämänvaiheessa. Menneisyys on osa historiaani, osa minua. Se kulkee mukanani, mutta ei enää ahdista vaan siitä ammennan voimaa tulevaan. Anteeksiannon portilla tunsin olevani vapaa. Elämä on tässä ja nyt, tulevaisuuden otan vastaan avoimena uusille haasteille.

pe 10.10. Villafranca del Bierzo – O Cebreiro

Villafranca nimenä kuulostaa heti kauniilta ja nimensä veroinen kaupunki olikin. Pitkin matkaa huomio on kiinnittynyt espanjalaisten ystävällisyyteen. Miten he jaksavatkin aina hymyillen tervehtiä meitä pyhiinvaeltajia, joiden jatkuva virta on loputon. He jopa lähtevät saattamaan, jos eksyy reitiltä. Lapset ovat kauniisti puettuja, vanhusten kanssa käydään yhdessä kahvilassa. Pienissä maalaiskylissä on oma tunnelmansa. Aamuisin hämärässä kylä on kuin eläinten valtakunta; kissat ja koirat kulkevat kaduilla, kukko kiekuu komentaen kanat töihin. Ihmisiä ei näy missään ja kaikkialla vallitsee levollisuuden tunne. Espanjalaiset rakastavat fiestaa, joten juhlahumunkin olemme saaneet kokea. Ilotulitus, hirveä pauke, torvisoitto ja ihmisten huudot kaikuvat läpi yön. Aamulla kun väsynyt, huonosti nukkunut pyhiinvaeltaja lähtee jatkamaan matkaansa, viimeiset juhlijat liikkuvat vielä kadulla. Oman tunnelmansa pikkukylissä tuovat lukuisat lehmänlantakasat kaduilla. Miinoja saa väistellä ja hajuun on vain totuttava. Pienillä kivikkoisilla poluilla saattaa vastaan yllättäen tulla lehmipoika lehmineen ja koirineen. Kokemukset ovat taatusti unohtumattomia.

Espanjalaiset rakastavat myös kukkia. Toinen toistaan upeampia kukka-asetelmia on lähes jokaisen talon edustalla ja ikkunalaudoilla. Kiviaidat ja – talot ovat uskomattoman kauniita. Toki joukkoon mahtuu sortuneita, huonosti hoidettujakin taloja, jotka ovat lähes luhistuneet. Luovuus vallitsee pikkukylissä, sillä jokainen voi varmasti tehdä juuri sellaisen talon kuin itse haluaa ja maalata mieleisekseen. Kapeilla kujilla ei juuri autoilla ajeta, eikä autoja pikkukylissä paljoa näekään. Sen sijaan voi nähdä miten keskellä kujaa kynitään kanoja. Haju ei sovi herkkänenäisille. Camino on myös matka pohjoisespanjalaisten takapihoille. Tällä matkalla näkee taatusti enemmän aitoa elämää kuin mihin on koskaan osannut edes varautua.