Kaltereiden tällä puolen

Suomessa on paljon perheitä, joissa toinen vanhemmista istuu vankilassa sovittamassa tekojaan. Rikoksesta huolimatta kyse on edelleen perheistä; lapsista ja vanhemmista.

Kun läheinen joutuu vankilaan, jää siviiliin jäävä omainen yksin murheineen. Tämän tietää myös Marja Vilkama-Latvala, jonka poika istuu elinkautisen tuomionsa viimeisiä vuosia vankilassa.

Vilkama-Latvala painiskeli pitkään itsesyytösten kanssa. Oliko hän tehnyt jotain väärin, ollut liian ankara tai liian lepsu. Samalla heräsi suuri tarve kuulla, millaisia kokemuksia muilla vankien omaisilla oli.

Vilkama-Latvala kirjoitti lehtien yleisönosastoille, mutta vastakaikua ei tullut. Ei, ennenkuin Helsingin Sanomien kuukausiliite teki naisesta äitienpäiväjutun "Äiti ei jätä". Silloin sähköposti alkoi täyttyä muiden vankien omaisten yhteydenotoista.

Niinpä vuonna 2005 sai alkunsa yhdistys nimeltä Vankien omaiset VAO ry. Vilkama-Latvala toimii yhdistyksessä puheenjohtajana, ja vertaistuelle toden totta on tarvetta. Yhdistys työllistäisi eläkkeelle jäänyttä entistä rehtoria vaikka yötä päivää. Tarve avulle on kova. Nykyisin vertaistukiryhmiä pyöritetään jo kymmenellä paikkakunnalla.

- Vankiperheillä on monenlaisia ongelmia, mutta etenkin taloudelliset ongelmat korostuvat, Vilkama-Latvala kertoo.

Myös tuttavapiirin hyljeksintä on tuttu ilmiö vangin omaiselle. Vilkama-Latvala sai itse tukea kyläyhteisöltään heti tapauksen jälkeen, mutta kaikkien tilanne ei ole yhtä onnekas.

Vankien omaiset tekevät työtä vankien olojen parantamiseksi ja kuntoutuksen lisäämiseksi. Samalla perätään tapaamisoikeuksia perheille. Mutta eikö vankeus ole nimenomaan rangaistus ja perheen asemaa tulisi miettiä ennen kuin tekee vankeuteen johtavan teon?

- Lapsi ei ole syyllinen rikokseen ja lapsella on oikeus vanhempaansa, vaikka hän vankilassa olisikin, Vilkama-Latvala painottaa.