Kuoleman välikappale

Veturinkuljettaja Kauko Pärssinen ehti ajaa junaa 29 vuotta ja viisi päivää, ennen kuin joutui kokemaan ensimmäisen allejääntinsä. Tapahtuma ei ollut onnettomuus, vaan harkittu teko.

Kymmenisen vuotta sitten Pärssisen porilainen kollega Ismo Tuomikoski sai ajatuksen perustaa vertaistukiryhmä allejääntejä kokeneille veturinkuljettajille. Pärssinen oli mukana ryhmässä alusta lähtien, vaikka ei tuolloin ollutkaan itse kokenut asiaa.

Ennen 90-luvun puoliväliä veturissa oli töissä kaksi henkilöä. Silloin tuli keskustelua kollegoiden kesken luontevasti myös allejäänneistä.

- Vanhemmat konkarit, kenelle allejääntejä oli sattunut, kertoivat. Ehkä se oli heille joku purkautumistapa. Saivat tavallaan jakaa tietoa nuoremmalle kollegalle ja varmaan purkaa omaa oloansakin.

Käsi hakeutuu jarrulle

Normaali matkustajajuna aloittaa jarrutuksen asemaa lähestyttäessä jo toista kilometriä ennen, jotta matkustajat pysyvät pystyssä ja matkalaukut hyllyillä. Hätäjarrutus täydestä 140 km/h vauhdista kestää vähintään 600 metriä.

Ajaessa ei reilun puolen kilometrin päähän oikeastaan näe kovin paljoa, ainakaan jos radalla on jotain pientä. Tasoristeystä lähestyvät ajoneuvot kuljettaja huomaa automaattisesti. Käsi hakeutuu jarrulle, jos näyttää siltä, että lähestyvä auto ei hiljennä vauhtia. Veturin pillin vihellys on ensimmäinen keino.

- Hätäjarrua ei tietysti kovin herkästi käytä. Jos joka tilanteessa, kun näkee jonkun tulevan, painaisi jarrut pohjaan, niin kyllä moni juna jäisi ajamatta perille.

Läheltä-piti-tilanteet ovat valitettavan arkipäiväisiä. Pari päivää ennen haastattelua tapahtui viimeksi, että auto pysähtyi tasoristeykseen niin, että etupyörät olivat raiteiden päällä.

- Se on kummallista käyttäytymistä, että vasta risteyksen päällä kuskin pää kääntyy katsomaan tuleeko junaa vai ei.

Veturinkuljettajat tukevat toisiaan

Allejäännin sattuessa veturinkuljettajaa vaihdetaan mahdollisimman pian. Pärssinen joutui odottamaan taksilla saapuvaa vaihtomiestä vajaan tunnin. Tämän aikaa juna seisoi paikallaan. Poliisit kävivät paikalla tekemässä tutkimuksiaan. Pärssinen tarttui puhelimeen ja soitti tuoreeltaan Ismo Tuomikoskelle.

Vertaisryhmän kaikki neljä kuljettajaa tapasivat seuraavana päivänä. Normaalisti tapaamisia ei järjestetä näin suurella porukalla. Vertaistukea annetaan ennemminkin työn ohessa. Sivutaan asiaa ohimennen. Silloin huomaa, jos vastapuoli on halukas kertomaan asiasta.

Vertaisryhmäläiset eivät ole ammattiauttajia, vaan ennemminkin lisätuki. Ammattisanaston tuntevalle ei tarvitse suomentaa veturinkuljettajien slangia. Ylimääräiset asiat eivät häiritse itse asiasta puhumista.

- Vertaistuen vastaanottaminen ei ole pakollista. Täytyy melkein odottaa että aloite tulee kuljettalta. He kyllä tietävät ketkä meistä kuuluvat tähän ryhmään. Kaikki eivät halua puhua kollegalle ja sitä pitää kunnioittaa, silloin puhutaan jostain muusta.

Kauko Pärssinen tietää fysiikan lait, mitä tulee junan jarrutusmatkojen pituuteen. Hän on saanut koulutusta vertaistukihenkilönä olemiseen. Silti hän mietti samoja asioita kuin kaikki muutkin allejäännin kokeneet kuljettajat. Olisiko kuitenkin voinut tehdä jotain toisin?

- Pakko oli todeta että siinä ei ollut kerta kaikkiaan mitään tehtävissä. Enkä tunne syyllisyyttä. Työpsykologin sanoi, että eihän se minulle tapahtunut. Mietin sitä ja niinhän se oli. Se oli kyseisen ihmisen päätös ja sen ihmisen ja veturin välinen asia. Minä olin vaan siinä tapahtumassa mukana. En ollut millään tavalla aktiivinen osapuoli asiassa. Eihän se minulle toisaalta tapahtunutkaan.