Lapsen sana ei paina

Suomessa on totuttu siihen, että kaikki ovat lain edessä samanarvoisia ja jokaisen sana painaa tuomioistuimissa yhtä paljon. Lasten kohdalla ei periaate tuntuisi toteutuvan.

Lapsen kertomalla ei ole samanlaista painoarvoa tuomioistuimessa kuin aikuisen kertomalla. Lapsia koskevissa väkivalta- ja pahoinpitelytapauksissa lapsen kertomaa usein myös vähätellään, mikä näkynee myös tuomioissa.

Viimeaikoina on esiin noussut useita tapauksia, joissa lapseen kohdistuneesta väkivallanteosta on tuomittu verrattain lieviin rangaistuksiin. Tavallisen kansalaisen oikeustaju ei näitä, useimmiten lyhyehköjä ehdollisia tuomioita käsitä, eivätkä ne vastaa myöskään lastensuojelujärjestöjen oikeustajua sanoo Lastensuojelun keskusliiton erikoisasiantuntija Heikki Sariola. Asian myöntää myös asianajaja ja varatuomari Kaija Kess, mutta toteaa, että ensikertalainen, jolla ei ole rikosrekisteriä tuomitaan aina ehdolliseen rangaistukseen.
Muussa tapauksessa pitää olla kyse hengenriistosta tai muusta hirvittävästä teosta.

Erityisesti lastensuojelujärjestöt hämmästelivät hovioikeuden päätöstä ns. lapsen sitomistapauksessa, missä isä sitoi vuonna 2001 kahdeksanvuotiaan tyttärensä kädet, jalat ja suun jättäen tämän kylpyhuoneen lattialle tunneiksi. Oikeus katsoi, että kyseessä ei ollut törkeä vapaudenriisto, joten teko oli jo vanhentunut. Isä ei saanut ko. teosta rangaistusta.

– Nimenomaan se oli törkeä vapaudenriisto, Kess tuohtuu.

– Törkeäksi sen tekee se, että teon tekijä oli lapsen oma isä. Lapsen on voitava luottaa omiin vanhempiinsa, heiltä hän saa turvaa, Kaija Kess summaa.

Mistä sitten kiikastaa?

Kess mainitsee ainakin yhdeksi syyksi sen, että oikeusprosessissa ei osata asettua lapsen asemaan.

– Teknisesti me nämä tutkinnat teemme varmasti hyvin. Selvitetään kyllä hyvinkin tarkasti miten teipit ovat kulkeneet, minkä kokoinen tila oli, missä lapsi makasi, miten päin hän siellä oli yms., mutta kukaan ei mieti, mitä tämän lapsen päässä tapahtui tuolloin, Kess sanoo. Hän vaatiikin, että lapsen asemaan asettautumiseen pitäisi tutkintaprosessissa olla jokin nimenomainen kohta.

Sariola on myös hyvin samoilla linjoilla. Hänen mukaansa lainsäädäntö tarvitsisi kokonaisvaltaista tarkastelua lapsen näkökulmasta. Sariola toteaa, että peruspykälät on laadittu siten, että on oletettu uhrin olevan aikuinen. Tästä johtuu, että toisinaan saattaa syntyä aukkoja, joihin lapsen asia ikään kuin putoaa ja jää jopa ilman asianmukaista ratkaisua.