Lasten kuuleminen rikosprosessissa

Kun lapsi joutuu mukaan oikeusprosessiin uhrina tai todistajana, on hänen lausuntonsa luotettavuus kuulustelijan vastuulla. Lapsen kuuleminen on aivan oma erityisammattitaitonsa, johon ei terävinkään tutkija pysty ilman perusteellista opiskelua. Tärkeä lähtökohta on tuntea niin kielellinen kuin kognitiivinenkin kehitys ja arvioida ne yksilöllisesti. Fyysinen ikä ei merkitse mitään kehitysiän rinnalla. Kuulustelijan on siis ymmärrettävä, millaisia käsitteitä ja kuinka monimutkaisia kysymyksiä kyseisen lapsen kanssa voi käyttää.

Lasta ei voi aikuisen lailla vain käskeä outoon tilaan vieraan ihmisen kanssa. Ennen varsinaista kuulemista on tärkeää tutustua haastattelijoihin ja luoda pohja yhteistyölle. Kuulustelupaikassa pitää olla jotain lapselle sopivia tarvikkeita kuten kyniä ja paperia, mutta liialliset virikkeet voivat siirtää huomiota itse asiasta.

Psykologi Hanna Lahtinen vetää sisäministeriön pilottiprojektia, jonka tarkoitus on kehittää virkamiehiä lasten kuulemisessa. Kehityksen tuntemisen ja tutustumisen lisäksi Lahtinen painottaa ennen kuulemista läpi käytävien sääntöjen tärkeyttä. Haastattelijan pitää painottaa totuuden tärkeyttä ja sitä, että myös vastaukset ”en tiedä” tai ”en muista” ovat sallittuja.

- Tämä on erityisen tärkeää. Lapset voivat sepittää, koska heillä on tarve miellyttää aikuista ja vastata odotetulla tavalla.

Hanna Lahtinen on uransa aikana ollut mukana useassa rikosoikeudellisessa prosessissa ja kertoo karkeimpien näkemiensä virheiden olleen sellaisia, joissa tutkija on kylmiltään alkanut kysellä suljettuja kysymyksiä ja vieläpä monen kysymyksen sarjoissa.

- Rikosoikeusprosessissa on viimeiseen asti vältettävä kysymyksiä, joihin lapsi voi vastata kyllä tai ei. Jos lapsi ymmärtää kysymyksen väärin, on vastauskin täysin päinvastainen kuin tarkoitus oli, Lahtinen selventää. Kun taas kysymykset ovat avoimia ja lapsi tuottaa tekstiä vapaasti, on kertomus luotettava. Asioita otetaan esille sitä mukaan, kun lapsi niitä paljastaa. Aikuisen taholta ”uusia ideoita” nostetaan esille vain äärimmäisissä tapauksissa ja nekin vasta kuulustelun loppusuoralla.

Satakunnan käräjäoikeus pohtii parhaillaan, oliko Jukka S. Lahden surmaaja hänen vaimonsa vai tunkeutuiko taloon tuntematon tappaja. Murhan tapahtuma-aikaan 9-vuotias esikoistytär on lukuisissa poliisikuulusteluissa kertonut nähneensä, että perheen kodista pakeni isän kuoleman jälkeen mustahupparinen mies. Ensimmäisen kerran tyttöä kuultiin pian tapahtuneen jälkeen.

Ensimmäinen kuuleminen oli kaukana tavasta, jolla tutkijan pitäisi tilanne hoitaa. Hän kysyy tytön nimen ja siirtyy suoraan surmayöhön. Kysymykset ovat suljettuja eli tutkija maalaa tapahtumista kuvia, jotka tyttö vain myöntää tai kieltää. Jopa kysymys talosta mahdollisesti olleesta ulkopuolisesta tappajasta tarjoillaan ilman, että tyttö on itse tuonut asiaa esille.

Viime vuonna poliisi alkoi epäillä lesken kertomusta ja tyttöä kuulusteltiin useasti. Asialla ovat uudet ihmiset ja periaatteessa asetelma on oikea: heillä ei ole kiire, tyttö tietää pelisäännöt ja saa kertoa tapahtumista omin sanoin. Kertomus on koko ajan sama: hän näki miehen pakenevan. Kuulustelijat paljastavat teknisen tutkinnan puhuvan tytön kertomusta vastaan ja lopulta sanovat toistuvasti, että mies oli mielikuvituksen tuotetta. Silti tarina ei muutu.

Tytön ahdistus on käsin kosketeltavaa, kun häntä ei uskota. Yhdessä vaiheessa, tuntien painostuksen jälkeen, tyttö sanoo ehkä sittenkin kuvitelleensa, mutta palaa taas alkuperäiseen tarinaansa ja pitää siitä vankkumatta kiinni. Tyttö sanoo, että ei voisi pitää totuutta sisällään, vaikka tappaja olisi oma äiti, sillä salaaminen tuntuisi liian suurelta asialta. Toisaalta tutkijoiden painostukselle on ymmärrettäviä syitä: poliisi asetti perheen kotiin kuuntelulaitteet ja nauhalle jäi keskusteluja, joissa niin äiti kuin tytärkin puhuvat salanneensa asioita.

Psykologi Hanna Lahtinen kertoo, että ammattitaitoisen aikuisen johdolla saatu lapsen kertomus on tutkimusten valossa aivan yhtä luotettava kuin aikuisen antama lausunto. Oikeus ottaa lapsen sanomiset vakavasti yhtenä todisteena muiden joukossa. Samalla pitää kuitenkin punnita se, onko lapsen kuuleminen tehty oikein ja luotettavasti.