Se, mitä kukaan ei halua nähdä

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole helpoimpia tutkimusaiheita. Silti Merja Laitinen Lapin yliopistosta on viettänyt koko tähänastisen tutkijanuransa kyseisen aiheen ympärillä.

Laitisen väitöskirja Häväistyt ruumiit, rikotut mielet julkaistiin 2004. Tutkimukseen oli työlästä löytää haastateltavia. Haastateltavien oli aluksi vaikea luottaa tutkijaan.

- He tivasivat moneen kertaan, että miksi olen tekemässä tällaista tutkimusta ja mitä haluan tutkimuksella saada aikaan. Taustalla oli pelko, että he tulevat uudelleen hyväksikäytetyksi. Että tutkija vaan haluaa urkkia heidän asioitaan ja kirjoittaa niistä omiin tarpeisiinsa.

Äidit jäävät yksin

Nyt Merja Laitisella on meneillään tutkimus, jossa hän tutkii muun muassa sitä miten äidit havaitsevat lapsensa seksuaalisen hyväksikäytön perheensä sisällä ja mitä sitten tapahtuu? Hyväksikäyttö voi lähteä paljastumaan pienestä asiasta.

Yksi äideistä kertoi, että oli vaan huomannut tyttärensä olevan jatkuvasti vihainen. Oireet eivät ole aluksi välttämättä lainkaan seksuaalisia.

Mediassa ajoittain käsiteltävät jutut aiheettomista hyväksikäyttösyytöksistä esimerkiksi huoltoriitojen yhteydessä saavat äidit epäilemään omia havaintojaan. Kynnys ilmoittaa viranomaisille voi muodostua korkeaksi.

- Tätä vahvistaa myös se, että kukaan ei halua nähdä tällaista omassa ympäristössään. Äidit joutuvat ylittämään aikamoisia kynnyksiä, kun he lähtevät viemään tätä asiaa eteenpäin.

Normaalisti kun lapsi on sairas, tuttavat ja ystävät soittelevat ja kyselevät kuulumisiat ja tarjoavat apua. Seksuaalisen hyväksikäytön paljastuttua monet äidit kertoivat jääneensä piinallisen hiljaisuuden ympäröimäksi. Kukaan ei soittanut, eikä tullut käymään.

- Olisiko kaikkein pahin asia koko ilmiössä se, että yhteiskunta ei näe, ei tunnista, eikä tarjoa apua?

Tutkija ei ole terapeutti

Jotkut tutkimukseen osallistuneet odottivat Laitiselta, että tämä olisi ollut heille enemmän kuin tutkija.

- Minulla ei ole terapiakoulutusta, mikä olisi ensimmäinen edellytys terapian antamiseen. Toisekseen tutkijan tehtävänä on tuottaa tietoa. Se ei käy yksiin terapeuttisten tavoitteiden kanssa. Kun aineisto on kerätty, pitää päästä irti yksittäisten ihmisten kokemuksista. Tutkimushan ei kohdistu ihmiseen vaan ilmiöön. Siihen kiinni pääsemiseksi on väylänä ihmisten yksilökohtaiset tarinat.

Tutkimusprosessissa kuuluu, että on mentävä lähellä. On päästävä kiinni ihmisten ainutkertaiseen kokemukseen.

- Oli alkuun vaikea päästä irti niistä ihmisten kokemuksista. Tarinat, mitä kuulin lähes 50 hyväksikäyttöä kokeneelta ihmiseltä - niin kyllähän ne jäivät mieleen ja ajatuksiin. Niitä huomaa miettivänsä yhä.