Vanha konsti ei aina ole parempi kuin uusi

Hukkuneen ihmisen etsinnässä yleensä ensimmäinen keino poliisilla on kaivaa esiin naara. Sillä pystyy tutkimaan kerralla noin kaksi metriä leveän alueen. Naaran toimintaperiaate on se, että leveään palkkiin kiinnitetyt koukut tarttuvat pohjassa olevaan irtaimeen kiinni. Hukkuneen tapauksessa koukut ottavat kiinni tämän vaatteisiin, jos sattuvat osumaan kohteeseen sopivassa kulmassa. Koukut keräävät mukaansa myös mahdollisia vesikasveja ja muuta pohjassa makaavaa etsintään kuulumatonta.

- Esimerkiksi uimaonnettomuuden uhria on vaikea hakea naaraamalla, uintivaatteissa kun on yleensä melko vähän kangasta, johon naaran koukut voisivat tarttua. Viranomaisilla ei aina ole tietoa, että tehokkaampiakin keinoja etsintään olisi, tekniikkaa ei ymmärretä käyttää, sanoo sukellusyrittäjä Kari Saramo.

Viistokaikuluotainta käytetään vesistön pohjan kartoittamiseen. Laite ”näkee” jopa 20-30 metriä veneen kummallekin sivulle. Kari Saramo on poikansa Markon kanssa, muiden sukellustöiden ohessa etsinyt viistokaikuluotaimen avulla myös hukkuneita. Laitteen piirtämästä kuvasta tottunut silmä havaitsee suhteellisen helposti esimerkiksi pohjalla makaavan ihmisen.

Hukkunut nousee pintaan

Hukkuessaan ihminen painuu ensin pohjaan. Ruumiin sisällä alkaa muodostua kaasuja kuoleman jälkeen. Veden lämpötilasta riippuu kuinka nopeasti tämä tapahtuu. Kesän lämpimässä vedessä hukkunut voi nousta pintaan jopa muutaman päivän sisään. Kylmässä vedessä nousu kestää kauemmin.

- Ihminen kevenee pintaan nousun aikana ja on sinä aikana tavallaan neutraalipainoinen. Välivedessä ruumis saattaa kulkea pitkiäkin matkoja - merellä jopa kymmeniä ellei satoja kilometrejä virtojen mukana.

Ilmaa muodostuu ensin yläruumiiseen, minkä seurauksena ihminen nousee pintaan pää edellä. Jos pintaan noussutta ruumista ei löydetä pian, ajan myötä se painuu takaisin veden alle, eikä nouse enää uudestaan. Tästä syystä jotkut hukkuneet jäävät ikuisesti kadoksiin.

Hukkuneita ei aina etsitä kunnolla

Kari Saramo oli rikostutkijana yhdeksänkymmenluvun loppuun Uudenkaupungin poliisissa, jossa hänelle kuuluivat jossain vaiheessa myös kuolemansyytutkinnat. Poliisille ei kuulu hukkuneiden etsintä sukeltamalla, mutta koska Saramo oli perustanut ystävänsä kanssa sivutoimisen yrityksen sukellustöitä varten, hän etsi joskus hukkuneita myös sukeltamalla.

- Joidenkin itse tutkimieni juttujen yhteydessä saatoin hoitaa sitäkin puolta itse. Se on hyvä konsti, kun on alue selkeästi rajallinen ja vesi kohtuullisen kirkasta. Ajattelin niin, että kun jonkun se on pakko tehdä, niin taitaa olla parempi, että minä teen sen - ettei kenenkään muun tarvitse sitä tehdä. Ei se kaikkein miellyttävimpiä hommia ole. Monesti hukkunutta ei näe ja pitää käsikopelolla etsiä. Käsi osuu johonkin, josta toteaa, että tämä on ihmisen ruumiinosa. Sitten se vaan täytyy kaapata syliin.

Saramon havainnon mukaan on hyvin poliisipiirikohtaista kuinka paljon aikaa hukkuneiden etsintään panostetaan. Joillain paikoin naaraamisesta luovutaan jo yhden päivän jälkeen.

- Jäädään näköjään raa’asti odottamaan, että ruumis nousee pintaan ja joku mökkiläinen saa ilokseen löytää ruumiin rannastaan.

Sana on kiertänyt ja silloin tällöin viranomaisiin pettyneet omaiset ovat pyytäneet Saramoa mukaan etsintöihin.

- Se on helppoa jokaisen ymmärtää, jos oma omainen olisi kadoksissa, olisi hukkunut. Ei sitä kovin helposti tyydy siihen, että päivä tai joskus kaksi on etsitty ja sitten jäädään odottamaan mitä tapahtuu. Luulen, että omaiset eivät saa nukuttua öitänsä niin kauan kuin asia on epäselvä.