”Kun lähdimme sotaan, Bosniaan itsenäisyyden julistaneet poliitikot maalasivat meille kuvaa Balkanin Sveitsistä, missä ruokaa syödään hopealusikoilla”, eläkkeellä oleva kenraali Jovan Divjak muistelee 17 vuotta sodan päättymisen jälkeen. 

Samat mielipiteet toistuvat kaikkialla entisen Jugoslavian raunioilla. Työttömyyttä, köyhyyttä, pakolaisia, jotka eivät voi tai eivät uskalla palata koteihinsa. Entisiä sotilaita, jotka eivät saa mitään korvausta siitä, että toteuttivat poliitikkojen unelmia.
”Me olemme palanneet heimojen asteelle”, jyrisee Belgradissa Vuk Draskovic, jonka palavat silmät ja pitkä parta tulivat tutuksi niille, jotka jaksoivat seurata sotauutisia 20 vuotta sitten. Hän aloitti opposition barrikaadeilta, nousi Serbian ulkoministeriksi, mutta putosi politiikan takariviin. ”Jos Serbia ei pääse Euroopan Unionnin, meistä tulee ruttosaari”, hän jaksaa vielä saarnata. 

Sota Bosniassa päättyi 15 vuotta sitten, mutta matka läpi kauniin maan jättää lohduttoman kuvan. 3,8 miljoonaa ihmistä ei mahdu yhteen maahan, serbit tarvitsevat oman tasavaltansa. Vihaa ja pelkoa – Fočan serbit eivät halua tai uskalla asioida virastoissa muslimien Goraždessa, vaikka matka lähimpään serbivirastoon on pitkä ja hankala. 

”Pelko on kuin tuli kuivassa metsässä”, sanoo Fočasta Serbiaan muuttanut Boris Djurović. ”Yksi tulitikku riittää sytyttämän koko metsän”. Tai yksi lause.
Bosnian sodasta muistetaan useimmiten Sarajevon piiritys ja Srebrenićan joukkomurha, missä serbijoukot surmasivat kenties jopa 8 000 kaupungin miespuolista asukasta. Koko sodan saldo mahtuu kahteen lukuun - 120 000 ihmistä kuoli, 1,8 miljoonaa ihmistä pakeni kodeistaan – mutta kaikki sodan haavat eivät mahdu näihin lukuihin. 

”Muistan vieläkin miten serbit tulivat Višegradin kaupunkiin ja miten he raiskasivat tyttäreni ja minut”, sanoo Bakira Hasečić pienssä toimistossa Sarajevon esikaupungissa. Hän ei epäile kertoa hänet raiskanneiden miesten nimiä. Bakira johtaa toimistoa joka edelleen kerää tietoja sodan aikaisista raiskauksista ja raportoi niistä Haagiin, sotarikoksia tutkivaan tuomioistuimeen. 

Belgradissa näyttelijä Mirjana Karanović tuntee asian toisen puolen. Hän näytteli elokuvassa, joka kertoo miten serbisotilaan raiskaama musliminainen synnyttää lapsen ja pitää sen, ”vihan hedelmän”, Mirjana sanoo. ”Nationalistit ovat hyökänneet kimppuuni ja haukkuneet minua serbien viholliseksi”, sanoo Mirjana, serbi.
Bosnia, Serbia, niin paljon vihaa, niin paljon katkeruutta, että ihmiset ovat alkaneet hakea lohtua historiasta, Jugoslaviasta, jonka punatähdestä sota sahasi irti sakaran kerrallaan. 

Jugoslavia ja Tito ovat taas suositumpia kuin 30 vuoteen. Sarajevossa, sodan aikaisessa etulinjassa sijaitsevassa Café Titossa Senad Šerhametović ja Mirza Redžić sanovat vanhempien kertoneen, että ”silloin he elivät paremmin ja rauhassa”. ”Kukaan ei kysynyt, mikä on nimesi ja mistä tulet, kaikki olivat jugoja”.
Ja Café Titossa soi Bijelo Dugmen musiikki. Sekin ajalta, jolloin kaikki olivat vielä veljiä keskenään.