Draamaterapia ei ole pikaruokaa
Aikuiseksi terapiassa -ohjelmasarjan terapeutti ja ohjelmaidean äiti Irene Kristeri on huolissaan vanhemmuudesta.
Viisiosaisessa sarjassa kuusi ohjelmaan osallistujaa avaavat draaman keinoin elämästään merkityksellisiksi kokemiaan tilanteita yhteiselle keskustelulle.
Ohjelmasarjassa seurataan vuoden ajan draamaterapiaan osallistuvien ihmisten työskentelyä. Ryhmän osallistujat ovat otos tämän päivän ihmisistä. He tulevat eri yhteiskuntaluokista, ja heidän elämäntilanteensa poikkeavat toisistaan. "Yhteistä heille on, että päällepäin asiat ovat kunnossa, mutta sisällä on aukkoja itsetuntemuksessa. Näille ihmisille pelkkä asioiden tiedostaminen ei enää riittänyt, vaan vaadittiin tekoja", Kristeri kertoo.
Irene Kristeri asetti oman ammattitaitonsa koko kansan ja kollegoiden arvioitavaksi. "Halusin kutsua ihmisiä keskustelemaan", hän sanoo.
Voiko tällaisella työskentelyllä saada aikaan pysyviä muutoksia? Onko yhteiskunnalla kiinnostusta panostaa tällä tavoin lasten ja nuorten ongelmiin?
"Sen sijaan, että kasvatusvastuu siirretään yhteiskunnan tehtäväksi, miksei siirrettäisi sitä takaisin vanhemmille tukemalla vanhemmuutta?" hän miettii.
Ryhmäläisten motiivit lähteä ohjelmaan olivat erilaisia. Taustalla piili kädenojennus katsojille. Oman esimerkin kautta haluttiin antaa ihmisille eväitä omista kipuiluista selviämiseen ja toisaalta avata ikkunaa yhden terapiamuodon käytäntöihin.
Vanhemmuutta voi oppia
Irene Kristeri peräänkuuluttaa itsekkyydestä luopumista. Hän on huolissaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista, täydellisyyden tavoittelusta ja masentuneisuuden lisääntymisestä sekä rajojen puutteesta aiheutuneesta turvattomuuden tunteesta. "Haastan vanhemmat hoitamaan itseään, jotta lapset voisivat paremmin", Kristeri sanoo.
Usko asian tärkeyteen kumpuaa omista kokemuksista. Irene Kristeri on 80-luvun lopulta asti ohjannut erilaisia ryhmiä ja nähnyt, kuinka lapsuuden kokemusten läpieläminen on vapauttanut aikuisia uudenlaiseen vastuullisuuteen suhteessa itseensä, lapsiinsa ja koko yhteiskuntaan. "Vaikka tie uhrista vastuullisuuteen on joskus pitkä ja raskas, en ole kuullut vielä kenenkään katuneen sille tielle lähtöään", hän toteaa.
Terapeutin työssään hän törmäsi aikuisiin, joille vanhemmuus oli raskasta ja ilotonta suorittamista, vaikka he lapsiaan rakastivatkin. Monet kokivat turvattomuutta ja arvottomuutta. Kotitaustoista löytyi mm. alkoholismia, mielenterveysongelmia, eroja, henkistä ja fyysistä väärinkohtelua, hylkäämistä ja mitätöintiä. Vaikka suurin osa olikin pärjännyt elämässään hyvin, ihmiset törmäsivät vanhemmuuden myötä odottamattomiin vaikeuksiin.
Kristeri kirjoitti aiheesta myös kirjan "Haavoittunut vanhemmuus", jonka saama palaute hämmästytti. "En arvannut, että meitä on niin paljon", Kristeri sanoo.
Pitkä, mutta palkitseva tie
Draamatyöskentely nostaa pintaan syvimpiä esteitä tasapainoiseen aikuiselämään. "Tässä työssä vuosi on lyhyt aika, sillä usein esteet ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa", Kristeri sanoo.
Apua myös haetaan varsin myöhään - vasta kun voimat ovat lopussa tai ollaan huolissaan lapsista.
"Työskentely vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista. Palkinto tulee seuraavassa sukupolvessa", hän lisää.
Ohjelmaan osallistuneet ryhmäläiset ovat laittaneet itsensä likoon, ja terapeutti on asettanut ammattitaitonsa koko kansan arvioitavaksi. Se vaati rohkeutta, mutta tärkeäksi koettu asia puski eteenpäin.
Palautekirjo ei yllättänyt
Ohjelmasarjan esitettiin YLE Teemalla ensi kerran viime syksynä. Irene Kristeri kertoo saaneensa paljon palautetta, puolesta ja vastaan.
"Palaute niiltä katsojilta, jotka ohjelman katsoivat, on ollut kautta linjan positiivista", hän sanoo.
Parasta antia tekijöille olivat kommentit, joissa ohjelman kerrottiin saaneen kodeissa aikaan keskustelua ja ymmärrystä puolisoiden välillä suhteessa itseensä, toisiinsa ja lapsiin. Eräs isä lähti ohjelmaa seuraavana päivänä poikansa kanssa ensikertaa kalaan.
Kritiikkiä tuli paljon myös niiltä, jotka eivät ole ohjelmaa katsoneet, samoin kuin alan ammattilaisilta. "Ohjelmaa on verrattu sosiaalipornoon, tositeeveeseen, Big Brotheriin ja metodiani on arvostelu vanhanaikaiseksi, sekavaksi ja epäilyttäväksi", Kristeri kertoo ja sanoo samalla osanneensa odottaa monitahoista ja runsasta palautemäärää.
Ohjelmassa ei näytellä, vaan siinä näytetään oikeita tunteita, eikä se ole aina kaunista saati helppoa katseltavaa. Kameralla on taltioitu toistasataa tuntia materiaalia, josta ohjelmasarja on työstetty.
Eräs palautteen antaja epäili, ettei mikään enää ole pyhää, kun terapiaa pitää näyttää televisiossa. Kristeri heittää pallon takaisin. "Televisio näyttää meille tappamista, väkivaltaa, syntymistä, pettämistä, sukupuoliaktia ja itsemurhia. Miksi ei voisi näyttää, kun ihmiset haluavat oppia tuntemaan itseään hieman syvemmältä?" hän kysyy.
Taina Kivistö