Aamusydämellä

Henrik Himberg (vas.) menetti 8-vuotiaana isänsä auto-onnettomuudessa. Miki Liukkonen oli 11-vuotias, kun hänen äitinsä sairastui syöpään. Äiti kuoli kuoli seitsemän vuotta myöhemmin.

Henrik Himberg, 23, oli leikkimässä naapurin pojan luona, kun hän kuuli helikopterin lentävän talon yli. Hetkeä myöhemmin hänet kutsuttiin kotiin kuulemaan suru-uutinen. Henrikin neljävuotias pikkusisko tuli itkien ovelle vastaan ja huusi tuskaisena, että isä on kuollut.

Turma tapahtui 15 vuotta sitten, juuri joulun alla. Koulun joulujuhlissa Henrikiä jännitti, kun kaikki tiesivät tapahtuneesta ja häntä mietitytti, miten häneen suhtauduttaisiin. Perheen omasta joulusta tuli myös erittäin raskas, sillä Henrik ja muu perhe avasi vielä tuona jouluna isältä tulleita paketteja, koko ajan itkien.

Henrikistä tuntui, että huoleton lapsuus loppui isän kuolemaan. Isä oli ollut niin paljon kaikessa Henrikin harrastamisessa mukana, että menetys vei motivaation monella tavalla. Kotona hänellä oli huoli äitinsä jaksamisesta ja sisarustensa kanssa he päättivätkin, että nyt saavat turhat kiukuttelut jäädä. Öisin Henrik näki painajaisia, joissa hän menettää äitinsäkin.

Henrik sai purettua suruaan perheen piirissä. Keskustelut äidin, sisarusten ja isovanhempien kanssa auttoivat jaksamaan. Varsinkin Henrikin 18- ja 20-vuotiaat velipuolet isän edellisestä liitosta olivat tärkeitä tukijoita. Harrastusten parista ja koulusta löytyi myös ystäviä, joille Henrik pystyi puhumaan isänsä menetyksestä.

Isänsä innoittamana Henrik on jatkanut rumpujen soittoa ja kiinnostus matkailuun, luontoon ja urheiluun on kuin suoraan isän elämästä.

Miki Liukkonen, 22, ei vielä 11-vuotiaana täysin ymmärtänyt, mitä äidin syöpään sairastuminen oikein tarkoitti. Hänestä tuntui, että perheen isä suojeli lapsia pahimmilta yksityiskohdilta ja usein isä myös vakuutteli, että äiti paranee kuntoon. Niin tapahtuikin aina välillä, kunnes syöpä iski uudelleen ja entistä rankempana. Mikin mielestä hänen teini-ikäänsä varjosti jatkuva äidin menettämisen pelko ja kuoleman läsnäolo.

Mikin äiti menehtyi toukokuussa, runsaat kolme vuotta sitten. Miki oli vielä edellisenä päivänä käynyt nuorempien kaksossisarustensa kanssa sairaalassa, jolloin äiti oli ollut jo kovin väsynyt. Silti isän ilmoitus äidin kuolemasta seuraavana päivänä oli Mikille järkytys. Miki ei itkenyt, mutta tyhjyyden tunne valtasi mielen ja hän makasi tuntitolkulla turtana perheen talon pihanurmikolla.

Miki piti äitinsä sairastumisen visusti sisällään. Hänestä tuntui, että tilanteesta puhuminen olisi tuonut murheet liian todellisiksi. Miki alkoi kirjoittaa runoja 17-vuotiaana ja niissä hän käsitteli elämän ja kuoleman rajapintaa. Äidilleen omistettuun runoon hän purki myös kuoleman jälkeisen surunsa ja koki hyvin vahvasti taiteen terapeuttisen voiman.

Miki päätti äitinsä kuoleman jälkeen keskittyä kirjoittamiseen ja päätös tuotti vuoden kuluttua J.H. Erkon runokilpailun voiton. Toinen runokokoelma, jossa äidille omistettu runokin on, ilmestyy elokuussa 2012.

toimittaja Hilla Blomberg

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja (WSOY, 2011)