Elämäkertakirjoittaminen on Suomessa yhä suositumpaa. Anneli Matilaiselle ja Tatu Rantaselle kirjoittaminen on keino välittää viestiä menneestä, mutta myös käsitellä oman elämän kipupisteitä.

Anneli on kotoisin Helsingistä, mutta hän on viettänyt suuren osan lapsuudestaan maaseudulla, erityisesti Savossa isovanhempien luona. Omasta mielestään hän on kotoisin junasta. Annelin lapsuutta leimasi isän kaatuminen sodassa, kun Anneli oli vasta 2-vuotias.

Myös Lempäälästä kotoisin olevan Tatun isä kuoli sodassa. Kuten Annelikin, hän huomasi vasta keski-iässä, että lapsuudessa on paljon käsittelemätöntä kuormaa, kipeitä ja arkoja asioita. Koulussa äidinkielen arvosanat olivat olleet kuutosia, mutta sanat löytyivät ja tottelivat. Omaksikin yllätyksekseen hän löysi kirjoittamisesta tavan käydä asioita läpi, tavan kirjoittaa itseään ehjäksi.

Anneli ja Tatu ovat tavanneet toisensa sotaorpojen kirjoittajakurssilla. Tatun mukaan elämää ei voi tarpoa läpi kuin perunapeltoa, ja siksi hän analysoi tapahtuneita asioita teksteissään syvällisesti. Tatu kirjoittaa välähdyksiä omasta elämästään esimerkiksi kirjeinä elämänsä tärkeille ihmisille, ja hän käsittelee niissä myös ajankohtaisempia asioita. Myös runot ovat yksi tapa käsitellä omia ajatuksia. Kirjoittamisen kautta Tatu on oppinut näkemään asiat ja omat valintansa eri näkökulmasta.

Anneli puolestaan haluaa herättää teksteissään mennyttä henkiin. Anneli on kirjoittanut paljon omasta lapsuudestaan, mutta myös oman isoäitinsä ja koko sukunsa tarinasta. Hän ennätti tallentaa nauhalle sekä äitinsä että isoäitinsä kertomuksia ennen heidän kuolemaansa.

Annelin mukaan kirjoittamisella voi olla useita yhtäaikaisia tarkoituksia: halu jättää merkki omasta elämästään seuraaville sukupolville, toive tuottaa jotain julkaistavaa materiaalia sekä oman historian solmujen avaaminen.

Vaikka terapeuttinen merkitys on tärkein, Anneli työstää jo viidettä versiota elämänkertateksteistään. Tätä viimeistä versiota hän ei kuitenkaan enää lähetä edellisten tapaan kustantajille arvioitavaksi. Elämä on Annelin mielestä liian lyhyt kustannusmyllytykseen - etenkin, kun omakustanteetkin ovat mahdollisia. Tekstin kirjoittaminen useaan kertaan on kuitenkin ollut hyvin opettavaista, ja se tuonut mukanaan erilaisia tapoja ymmärtää elämää.

Elämäkertakirjoittamisessa ihminen kirjoittaa tekstiä, joka koskee myös muita ihmisiä. Ihan kaikesta ei voi kirjoittaa. Toisaalta on hyvä muistaa, että kirjoittaja tavoittelee kokemuksia ja tunteita, ei faktojen luetteloa. On myös luonnollista, että ihmisillä on erilaisia muistikuvia yhteisestäkin menneisyydestä. Sama asia on voitu kokea usealla eri tavalla.

Kirjoittaminen muokkaa kirjoittajaa ja hänen elämäänsä. Menneisyyttä ymmärtää usein paremmin, kun siihen saa etäisyyttä. Sekä Anneli että Tatu kokevat oppineensa paljon kirjoittamisen kautta. Se on antanut monta tärkeää oivallusta, mutta myös kykyä käsitellä omia tunteita.


toimittaja Kimmo Saares
taustatoimittaja Linda Lappalainen