Akateemikko Leena Palotie ja professori, syöpälääkäri Inkeri Elomaa ovat tehneet vuosikymmenten ajan työtä suomalaisten sairauksien parantamiseksi.

Geenitutkija Leena Palotie sai kolmenkymmenen vuoden merkittävästä tutkimusurasta akateemikon arvonimen lokakuussa 2009. Nimitys tuli huippututkijalle yllätyksenä, koska se on perinteisesti ollut tunnustus elämäntyöstä emeritukselle. Yhä täysipäiväisesti työtään tekevä tuore akateemikko toivoo arvonimensä tuovan painoarvoa hänen ajatuksilleen tutkimuksen asemasta Suomessa.

Syöpälääkärinä ja –tutkijana ansiokkaan uran tehnyt Inkeri Elomaa kirjoitti eläkkeelle jäätyään kirjan Tartu toivoon - Syöpälääkärin kädenjälki. Kirjaan on koottu tietoa syövän hoidon ja lääkkeiden kehityksestä, lääkärin ja potilaan kohtaamisesta, uusien lääkäreiden kouluttamisesta ja tutkimustyön merkityksestä.


JÄRKEÄ JA INVESTOINTEJA

Akateemikko Leena Palotie, 57, on sitä mieltä, että Suomessa on tällä hetkellä pulaa viisaasta tieteellisestä ajattelusta ja järkevästä tutkimusrahojen kohdentamisesta.

”Me emme voi olla maailman huippuja kaikilla aloilla, mutta meillä on maailmanhuippuja, joihin pitäisi investoida. Lääkäreiden pitäisi myös pystyä paremmin yhdistämään huipputason tutkimustyö potilastyöhön, kuten Inkeri omalla urallaan teki.”

Professori Inkeri Elomaa, 67, on huolissaan siitä, että kliininen tutkimustyö on mm. EU:n monimutkaisten direktiivien vuoksi vähentynyt merkittävästi, ja lääketutkimusta tehdään enää neljäsosa siitä, mitä hänen tutkijauransa aikana. Tutkimus on kuitenkin Elomaan mielestä aionoa tae saada uudet lääkkeet potilashoitoon. Resursseista on toki pulaa, mutta visiointi ja panostukset poikivat tuloksia.

Elomaan oma, merkittävin oivallus liittyi 1980-luvulla luulääkkeeseen, josta tuli lopulta maailmanmenestys. Sitä myytiin 80 eri maahan.

Palotie painottaa, että kysymys on lopulta suomalaisten terveydestä: ”Haluammeko, että tulevilla sukupolvilla on kaikki mahdollinen ja tuorein tieto? Lääketieteellistä tietoa pitäisi tuottaa itse, muuten se pitää kalliilla rahalla ostaa muualta.”

Yliopistoissa pitäisi Palotien mielestä kehittää sisältöjä eikä vain rakenteita.


ISONA LÄÄKÄRIKSI

Leena varttui lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa, jonne hänen opettajavanhempansa muuttivat Helsingistä. Leenan pikkuveljen paha sokeritauti sai Leenan miettimään jo pienenä tyttönä lääkärin uraa. Hän tahtoi auttaa sairaita lapsia. Potilaita hoitavaa lääkäriä Leenasta ei koskaan tullut - hän on tutkijalääkäri.

Leena menestyi kympin arvoisesti koulussa, ja omasta mielestään hän oli hikipinko. Isän ja äidin kannustus siivitti Leenaa kohti kunnianhimoisia tavoitteita. Leenan ollessa vielä lukiossa Ouluun perustettiin lääketieteellinen tiedekunta, jonka nuorekas ja innostava ilmapiiri houkutteli myös Leenan mukaansa.

Ulkomailta Ouluun muuttanut professori Kari Kivirikko kannusti Leenaa tutkimustyöhön jo opintojen toisena vuonna. Kivirikon suositusta ”ensin väitellään ja sitten vasta synnytetään” noudattaen Leena panosti opintoihin ja väitteli tohtoriksi jo 25-vuotiaana. Samoja ohjeita kuunteli myös mikroskoopin ääreltä löytynyt
sulhanen. Aarno ja Leena menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta valmistumisensa jälkeen.

Myös Inkeri haaveili lapsena lääkärin ammatista. Koiraa ulkoiluttaessaan hän saattoi puhua pitkät pätkät itsekseen, koska kuvitteli olevansa puhelimessa neuvoja antava lääkäri.

Ylioppilasvuoden jälkeen anatomia ja muut lääkärin ammattiin liittyvät opinnot alkoivat arveluttaa, ja Inkeri kokeili ensin teologista tiedekuntaa. Sieltä löytyi kyllä tuleva aviomies Rauno, mutta ei ammattia.

Isänsä mielipidettä uhmaten Inkeri lähti Sveitsiin viettämään välivuotta. Kengän kiillotus ja muut kotiavustajan työt vaihtuivat lääkärin opintoihin Baselissa, kun hän sattumalta kuuli vapaasta ulkomaalaisopiskelijan paikasta.

Suomeen palattuaan Inkeri sai ohjaajakseen nykyään arkkiatrina kaikkien tunteman Risto Pelkosen. Hänen kannustamanaan Inkeri alkoi tutkia kalsiumin aineenvaihduntaa ja syövän aiheuttamia luutuhoja. Nuoren lääkärin tutkimussuunnitelma otettiin Star-lääkeyrityksessä hieman varautuneesti vastaan, mutta Inkeri oli varma asiastaan ja lupasi vaikka syödä luun, jos lääke ei tehoa.

Luulääke klodronaatin tulokset julkaistiin vuonna 1983, ja siitä alkoivat uuden arvostetun tutkijan matkat ympäri maailmaa.


TÄHTIHETKIÄ JA ARKISTA PUURTAMISTA

Inkerin uran parikymmentä ensimmäistä vuotta olivat tutkimuspainotteisia, ja luulääke oli tämän jakson tähtihetki.

Syöpälääkärinä Inkeri ehti toimia 35 vuotta. Siinä työssä tähtihetkiä ovat olleet tilanteet, jolloin hän on voinut kertoa potilailleen: ”Syöpäsi on parantunut.”

Syövän hoidossa on Inkerin uran aikana edetty haja-ammunnasta täsmähoitoihin. Vielä 1950-luvulla vain 20 % syöpään sairastuneista parantui, kun nykyään keskimäärin 70 % syöpäpotilaista paranee.

Leena kuvailee tutkijan työtä pitkänä erämaataipaleena, jossa vastaan tulee harvakseltaan tähtihetkiä. Keskimäärin yhteen isoon löydökseen tai saavutukseen vaaditaan 10 vuotta puurtamista, ja epäonnistumisetkin on siedettävä.

Leenan oman tutkijaryhmän merkittäviä saavutuksia ovat olleet mm. suomalaisväestöön rikastuneiden sairauksien takana olevien geenien löytäminen. Niistä saatuja tietoja voidaan hyödyntää paitsi potilaiden tautien määrittelyssä myös uusien läkkeiden kehitystyössä.

Suomalaisten ikiomien, harvinaisten tautien geenimutaatioiden löytäminen on vaatinut tutkijoiden yhteistyön lisäksi myös noin 10 000 suomalaisen luovuttamat tiedot ja tietojen kerääjien ahkeran työn.

Harvinaisten sairauksien jälkeen geenilöydösten avulla pyritään seuraavaksi ymmärtämään geenimuutoksia yleisimpien kansantautien mm. korkean kolesterolin, masennuksen ja skitsofrenian takana. Hyvä esimerkki on Leenan tutkijaryhmän löytämä laktoosi-intoleranssin geenimuutos, joka osoittautui paitsi Suomessa myös maailmalla varsin yleiseksi.

Leenalle tähtihetkiä ovat olleet myös tähän mennessä syntyneet 72 väitöstutkimusta, joiden valmistumista hän on ohjannut ja yhdessä ohjattaviensa kanssa juhlinut.


TYÖN VASTAPAINO

Leenalle työ ja perhe muodostavat yhdistelmän, johon hänen menestystyksensä perustuu. Leenalle läheisin ja paras tuki tutkimustyössä on ollut oma aviomies Aarno, joka myös tekee tutkimustyötä.

Lastensa kanssa puuhaamalla ja keskustelemalla Leena on irrottautunut työstään tai saanut uusia näkökulmia pohdintoihinsa. Mitään erityisiä harrastuksia Leena ei ole kaivannut elämäänsä, mutta ruuanlaitto ja runojen lukeminen ovat hänelle mieluisaa puuhaa.

Inkerille ja Raunolle ei lapsia ole siunaantunut, mutta koirat, hevoset ja metsästys ovat olleet jo vuosia pariskunnan yhteisiä harrastuksia. Niiden kautta Inkeri on päässyt irti välillä raskaastakin syöpälääkärin arjesta.

Eläkkeellä harrastukselle on enemmän aikaa, mutta syöpätietouttaan Inkeri jakaa vielä mm. perustamiensa Suolistosyöpäyhdistyksen ja eduskunnan syöpäverkoston kautta.


Päivitys 11.3.2010: Leena Palotie on kuollut vakavan sairauden jälkeen.


Toimittaja Hilla Blomberg

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Inkeri Elomaa: Tartu toivoon. Syöpälääkärin kädenjälki (Recallmed, 2009)