Sydän tykyttää, huimaa, heikottaa, henki ei kulje, olo on epätodellinen ja tuntuu, että kuolema tulee. Tällaiseksi kokee paniikkihäiriöstä kärsivä ihminen olonsa kohtauksen aikana.

Paniikkihäiriöistä ovat kärsineet myös Ilkka Rautiainen ja Timo Matikainen.


PANIIKKIA YKSINÄISYYDESTÄ JA PAINEISTA

Ilkka Rautiainen, 48, koki ensimmäiset paniikkikohtauksensa 18-vuotiaana asuessaan opiskelija-asuntolassa. Yksinäisinä illan hetkinä Ilkan sydän hakkasi rajusti, häntä ahdisti ja hän pelkäsi kuolevansa. Ilkka haki oireisiinsa apua paikallisesta terveyskeskuksesta, mutta siellä häntä kehotettiin palaamaan aamulla asiaan, mikäli oireet jatkuisivat. Aamulla kohtaus oireineen oli ohi, mutta se jätti jälkeensä kova uupumuksen.

Armeijan aikana Ilkan paniikkikohtaukset helpottivat, koska siellä hänellä oli koko ajan sopivasti sosiaalista ja fyysistä toimintaa. Armeijan jälkeen työ kaupan lihatiskillä sujui hyvin, mutta kun Ilkka ylennettiin myymäläpäälliköksi vuonna 1988, alkoivat vaikeudet.

Suorituspaineet ja ihmisten kohtaaminen kävivät Ilkalle niin ylivoimaisiksi, että hänellä musteni usein silmissä. Erään työpäivän päätteeksi hän melkein käveli puolisokeana bussin alle.

Ilkan kohtausten syitä tutkittiin, mutta paniikkihäiriöstä ei tuolloin, parikymmentä vuotta sitten, tiedetty juuri mitään, joten lääkäri päätyi määräämään hänelle migreenilääkkeet. Työpaikan vaihdos lihanleikkaajaksi liukuhihnalle tehosi Ilkkaan paremmin kuin pillereiden popsiminen.

Kymmenisen vuotta Ilkka sai elää suhteellisen rauhallista perhe-elämää, johon kuuluivat vaimon lisäksi kaksi tytärtä. Lastensa kanssa puuhatessaan Ilkka ei koskaan kokenut paniikkia, mutta perhetilanteen muutos ja erouhka laukaisivat paniikkioireet jälleen vuonna 1996. Näiden kohtausten jälkeen Ilkalle määrättiin nukahtamislääkkeet. Oikea syy jäi edelleen diagnoimatta.


HERKÄN MIEHEN PANIIKKI

Timo Matikainen, 27, sai ensimmäisen paniikkikohtauksensa kotonaan TV:n ääressä viitisen vuotta sitten.

Riitely silloisen puolison kanssa ahdisti mieltä, ja Timo alkoi yhtäkkiä haukkoa henkeä ja vapista. Sydän hakkasi niin kovaa, että Timo luuli sen tulevan rinnasta ulos. Samalla hän tunsi leijuvansa ilmassa ja irti itsestään. Kuoleman pelko oli kova koko kohtauksen ajan.

Parisuhteen riitatilanteet ja eron jälkeiseen lapsen huoltajuuskiistaan liittynyt uhka lapsen menettämisestä aiheuttivat Timolle lisää paniikkihäiriöitä. Diagnosoimattomien paniikkihäiriöiden vuoksi jopa hänen kykynsä olla isä kyseenalaistettiin.

Töissä Timo pystyi kuitenkin olemaan ihan normaalisti tekemisissä ihmisten kanssa.

Apua pelottavilta tuntuviin kohtauksiin Timo haki neljästä eri terveyskeskuksesta, ja miestä tutkittiin monella eri tavalla. Kesti kuitenkin nelisen vuotta, ennen kuin kohdalle osui psykiatri, joka tunnisti oireet paniikkihäiriöön kuuluviksi.

Kun kohtausten syy oli lopulta selvitetty, helpotti myös Timon olo. Hänellä on edelleen silloin tällöin epätodellisia olotiloja, mutta ne eivät enää haittaa hänen elämäänsä.

Myös huoltajuuskiista ratkesi: Timo saa oikeuden päätöksellä tavata nykyään 4-vuotiasta poikaansa. Puolitoista vuotta lapsen elämästä kului kuitenkin niin, ettei hän päässyt näkemään poikaansa, ja se harmittaa vieläkin Timoa.

Uudessa parisuhteessa hän saa mielestään olla rauhassa herkkä ja kiltti.


LATISTETTU LAPSUUS JA KOULUKIUSAAMISEN JÄLJET

Ilkka ja Timo ovat molemmat tahoillaan tulleet pahasti koulukiusatuiksi ja ovat vakuuttuneita siitä, että heidän paniikkikohtaustensa syyt tulevat osittain koulumaailman kokemuksista. Ilkalla oli lisäksi ankeat kotiolot ja hylätyksi tulemisen pelko oli läsnä perhe-elämässä koko hänen lapsuutensa ajan.

Ilkka pelkäsi sosiaalisia tilanteita jo kouluaikana, ja koulun vaihdokset vielä pahensivat asiaa. Kun opettajatkin pitivät ujoa poikaa outona, alkoi Ilkka lopulta vältellä koulunkäyntiä. Kotoa ei Ilkalle tukea herunut - kuudesta lapsesta vanhimpana hän sai jatkuvasti kuulla naljailua ja häätöuhkauksia isäpuoleltaan.

Timo kävi lapsena pientä kyläkoulua ja sai tuntea nahoissaan erilaisuutensa, sillä hän oli oman luokkansa ainoa poika. Ylempien luokkien pojat haukkuivat ja kävivät kimppuun vähän väliä eivätkä opettajat puuttuneet taisteluihin. Timolla oli kuitenkin huolehtivaiset vanhemmat, ja he puolustivat poikaansa. Vanhempiensa ja siskonsa tuesta Timo on edelleen erittäin kiitollinen.


PANIIKIN SELÄTYS

Ilkan mielestä paniikkitilanteita voi vähitellen oppia hallitsemaan. Hän on itse yrittänyt löytää oikean elämänasenteen ja jättänyt suosiolla itsensä tarkkailun ja tekemistensä vertailun muille. Ilkan neuvo muille paniikkikohtauksista kärsiville on se, että pitää hyväksyä itsensä, myöntää oma keskeneräisyytensä ja lopettaa itsensä määrittely ulkoapäin.

Paniikkihäiriöyhdistyksestä hän löysi aikoinaan paljon tukea tuntemuksilleen, ja nykyään Ilkka vetää itse vertaisryhmää. Miehiä Ilkka kaipaisi toimintaan mukaan enemmän, koska hän tietää, että miehet kärsivät paniikkihäiriöistä yhtä paljon kuin naiset, vaikka heitä ei vertaisryhmissä juurikaan näy.

Antoisat kokemukset mielenterveyskuntoutujien ohjaajana ovat saaneet Ilkan haaveilemaan mielenterveysalan töistä, ja hän on jo hakeutunut koulutukseen. Toipuminen uupumuksesta ja masennuksesta on hyvässä vauhdissa, ja itsetunto kohenee päivä päivältä.

Timon mielestä on tärkeää puhua paniikkihäiriöistä avoimesti.

"Onhan näitä samoja oireita monella, joten turha niitä on hävetä ja apuakin löytyy helpommin, kun tieto asiasta leviää", toteaa Timo rennosti.

Haastattelusta ei paniikkia kummallekaan miehelle aiheutunut ja esimerkillään he haluavat kannustaa myös muita paniikkihäiriöistä kärsiviä miehiä puhumaan rohkeammin omista ongelmistaan.


Toimittaja Hilla Blomberg
Taustatoimittaja Raimo Vakkuri