Vaikea ja ehkä näkyväkin palovamma voi vaikuttaa elämään vuosien ajan, ja siihen sopeutuminen vaatii aikaa. Erilaiseen ulkonäköön ei ole helppo tottua.

Heli Hynnisen kädet ja yläruumis paloivat kuumassa vedessä puolitoistavuotiaana pikkutyttönä. Tero Salonen paloi lähes kokonaan parikymppisenä nuorena miehenä kesätöissä sattuneessa työtapaturmassa.


HELI EI MUISTA TAPAHTUMIA

Heli Hynninen, 31, ei muista itse palamisestaan mitään. Hänelle on kerrottu, että äiti oli ottanut padasta 10 litran sankoon kiehuvaa vettä ja aikonut pestä sillä maitotankin. Heli oli äitinsä huomaamatta mennyt työntämään kätensä kuumaan vesisankoon ja kaatunut sitten vahingossa sankoon ylävartaloaan myöten.

Vanhemmille ei annettu juurikaan toivoa Helin eloon jäämisestä. Ensimmäinen sairaalajakso kesti kolme kuukautta, ja Helille tehtiin sinä aikana neljä ihonsiirtoleikkausta. Vasta myöhemmistä leikkauksista Helillä on muistikuvia. Hän muistaa mm. tuskastuneensa siihen, että kädet oli sidottu kiinni sängyn laitoihin, jotta kainaloiden ihonsiirrot paranisivat kunnolla.

Yhdestä hoitajasta tuli Helille pitkien hoitojaksojen aikana todella rakas ja jo silloin Heli päätti, että hänestä tulee samanlainen sairaanhoitajatäti.

Käsien toimintakyky palautui vähitellen. Ala-asteen Heli kävi ilman suurempia ongelmia pienessä kyläkoulussa, jossa kaikki tiesivät, mitä Helille oli tapahtunut. Kukaan ei kiusannut ala-asteella Heliä hänen palovammoistaan.


TERO TOIPUI ENSIMMÄISEN VUODEN SAIRAALASSA

Tero Salonen, 34, oli ennen onnettomuutta hiljattain kotiutunut armeijasta, mennyt naimisiin, muuttanut toiselle paikkakunnalle ja aloittanut opinnot. Vaimonsa Piritan kanssa he suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta.

Tero oli opintojensa lomassa kesätöissä, jossa hänen ihostaan paloi 85 % pahassa työtapaturmassa. Onnettomuus oli laitteiden teknisen vian syytä.

Tero muistaa onnettomuuden ja sen, että vielä ambulanssihoitajille hän kommentoi jotain, mutta sen jälkeen seuraavat muistikuvat ovat heräämisestä kolme kuukautta onnettomuuden jälkeen. Teroa pidettiin tarkoituksella tajuttomana toipumisen edistämiseksi ja kipujen kestämiseksi.

Siitä, jääkö Tero henkiin, pystyttiin aluksi antamaan ennuste vain päivä kerrallaan. Välillä toipumisessa oli hyviä kausia, välillä taas tuli takapakkia mm. sairaalabakteerien vuoksi.

Käytännössä Teron ensimmäinen vuosi onnettomuuden jälkeen kului sairaalassa, jossa Terolle tehtiin niin paljon ihonsiirtoleikkauksia, ettei hän muista niiden lukumäärää.

Kriittisimmästä vaiheesta selvittyään Teron piti opetella uudestaan kävelemään, syömään ja puhumaan monen muun asian ohella. Sairaalasta päästyään hän ei jaksanut olla koko aikaa pelkästään kotona, vaan palasi pian takaisin opintojen pariin ja luennoille, vaikka hän ei nähnyt juuri mitään. Silmät nimittäin vaurioituivat onnettomuudessa niin, että niihin piti leikata luovutetut sarveiskalvot tulehtuneiden tilalle.

Terolle ei tullut koko aikana mieleenkään luovuttaa, vaikka haavahoidot olivat äärimmäisen kivuliaita kestää.

Vaimo Piritta pysyi miehensä tukena sairaalassa, ja kotioloissa hän kannusti miestään hakemaan ammattiapua ahdistavalta tuntuvissa tilanteissa.

Pariskunta halusi ajatella elämää eteenpäin myös lasten kautta - viisi vuotta onnettomuuden jälkeen heille syntyi Juuso, siitä vuoden kuluttua Jenina ja vielä Julianna, joka on nykyään nelivuotias.

Ihmisten pariin palaaminen oli alussa iso kynnys Terolle. Hänen piti tottua tuijotuksiin ja kummeksuviin katseisiin. Lasten tuijotus ei tuntunut Terosta pahalta, ja usein lapset kysyivät suoraan, miksi sedän iho oli sellainen kuin oli. Aikuisten tuijotus oli Terolle hankalampi kestää, sillä Tero olisi toivonut heidän mielummin kysyvän kuin pelkästään tuijottavan.


ERILAISUUS RASITTI HELIÄ MURROSIÄSSÄ

Yläasteella Heli alkoi oireilla - hän alkoi kiinnittää huomiota siihen, että hän oli erilainen kuin muut, ja koki itsensä huonommaksi kuin toiset. Heliä ei kuitenkaan koskaan kiusattu palovammojen vuoksi, vaan siitä syystä, että hän oli ujo ja hiljainen.

Muutos parempaan ja itsetunnon kasvaminen lähtivät Helin mielestä käyntiin siitä, kun häneltä leikattiin arpikudosta rintojen ympäriltä juuri ennen lukioon siirtymistä. Operaation ansiosta Helille pääsi kasvamaan rinnat, ja Helistä alkoi vähitellen tuntua, että hän on ihan nätti nuori nainen. Lukion toisella luokalla Heli uskaltautui jo seurustelemaankin.

Kuopiossa vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen Heli muutti töihin Helsinkiin, ja se toi mukanaan uusia ystäviä ja virkeää sinkkuelämää. Palovamman arvista oli tullut Helille niin luonnollinen osa omaa persoonaa, ettei niistä enää ollut haittaa.

Sairaanhoitajana Heli tekee haaveidensa työtä eikä ainakaan toistaiseksi ole tullut yhtään sellaista tilannetta eteen, joka oli pitänyt jättää tekemättä palovammaisten käsien vuoksi.

Leikkauksia Helille on tehty tähän mennessä 14. Niistä viimeisin tehtiin vuonna 2004, jolloin korjattiin olkapäiden painuminen kasaan. Jos jostain päin iho alkaa kiristää, Heli menee leikkaukseen, mutta muutoin palovamma, leikkaukset ja arvet ovat enää vain muisto menneestä.


VANHEMPIEN TAAKKA

Vasta pari vuotta sitten Heli keskusteli ensimmäisen kerran vanhempiensa kanssa lapsuuden tapaturmasta. Nyt vasta hän on alkanut ymmärtää, miten raskas taakka hänen palovammansa vanhemmille oli.

Ensin Helin vanhemmat joutuivat pelkäämään sitä, jääkö heidän lapsensa henkiin. Kun Helin toipuminen lähti käyntiin, heitä peloteltiin, että Helin kädet eivät ehkä koskaan toimisi normaalisti. Ja kun kädetkin saatiin toimimaan, oli vanhemmille ennustettu, että Helin kokema lapsuuden paha trauma jättäisi jäljen hänen henkiseen kehitykseensä.

Heli on miettinyt myös sitä, miten muut sisarukset ovat joutuneet sopeutumaan hänen erilaisuuteensa ja on päättänyt ottaaa asian puheeksi myös heidän kanssaan.


PALOVAMMAYHDISTYKSESTÄ TUKEA

Tero löysi toipumisensa alkuvaiheessa Palovammayhdistyksen. Hän sai sieltä tietoa samanlaisten asioiden kokijoilta.

"Ei tarvinnut juurta jaksain selittää, mistä oli kysymys, kun pääsi juttelemaan muiden palovammaisten kanssa."

Tero sai puhtia toipumiseensa myös aktiivisesta toiminnasta yhdistyksessä. Puheenjohtajan pestiä hän hoiti kuutisen vuotta. Uudeksi puheenjohtajaksi Suomen Palovammayhdistykseen valittiin tälle kaudelle Heli.

Heliä kosiskeltiin jo 17-vuotiaana vertaistukitoimintaan muiden palaneiden nuorten auttajaksi, mutta silloin hän ei ollut mielestään tehtävään vielä valmis. Muutamaa vuotta myöhemmin Heli hakeutui itse yhdistyksen piiriin, jotta saisi vaihtaa ajatuksia muiden palovammojensa kanssa elävien kanssa.

Heli ja Tero ovat molemmat kokeneet tärkeäksi sen, että ovat voineet puhua sekä ammattiauttajien että vertaistensa kanssa asioista, jotka ovat askarruttaneet mieltä. Usein esimerkiksi ajatellaan, että on helpompi sopeutua palovammoihin, jos ne ovat olleet lapsesta lähtien. Helin mielestä palovammojen kanssa kasvaminen ei kuitenkaan tee asiaa tai esimerkiksi aikuistumista yhtään helpommaksi.

Tero puolestaan on joutunut hyväksymään sen, että hänen elämänsä ikään kuin katkesi kesken nautinnollisimman tilanteen ja häneltä on tavallaan jäänyt yksi elämänvaihe elämättä. Vaimo Piritta on kuitenkin lukenut miestään kuin avointa kirjaa ja synkkien ajatusten aikana hän on kehottanut ja kannustanut Teroa käymään terapeutin juttusilla.


Toimittaja Hilla Blomberg
Taustatoimittaja Raimo Vakkuri

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

www.suomenpalovammayhdistys.fi