Arkkipiispa emeritus John Vikström ja hänen poikansa Björn Vikström ovat harvinainen kaksikko Suomen luterilaisen kirkon historiassa.

Isä John valittiin vuonna 1970 Porvoon hiippakunnan johtoon, ja siellä hän toimi vuoteen 1982. Arkkipiispaksi nimittämisen jälkeen Johnia seurasi Porvoon piispana kymmenen vuotta nuorempi veli Erik. Erikin eläkkeelle jäämisestä ehti kulua kolme vuotta, kun isän ja sedän jalanjäljille lähti Björn. Hänet vihittiin Porvoon hiippakunnan piispaksi marraskuussa 2009.


UUDISTUSMIELISET

Vikströmin 16 vuotta kestäneellä arkkipiispakaudella vietiin päätökseen monia kirkollisia uudistuksia: Uusi virsikirja otettiin käyttöön 1987, uusi raamatunkäännös vuonna 1992 ja uusi kirkkolaki tuli voimaan 1994. Ensimmäiset naisteologit vihittiin papeiksi vuonna 1988.

Arkkipiispa Vikströmillä oli Turussa oma jalkapallojoukkue Piispan pojat. Hän halusi viedä piispojenkin keskuuteen lempilajistaan tutun moton ”elämä on joukkuepeliä”. Hiihto maistui arkkipiispalle talvella, ja piispat kutsuttiinkin usein keväthankien aikaan hiihtoleirille epävirallisiin neuvotteluihin.

Arkkipiispa Vikström kohtasi kovaa kritiikkiä, kun hän 90-luvulla julisti pakolaisvihamielisyyden synniksi. Varsinainen myrsky nousi siitäkin, kun hän 90-luvun loppupuolella pidetyssä seminaarissa totesi, että seksuaalisilla vähemmistöillä on oikeus omaan tuntoon ja sen mukaiseen elämään.

Samoilla uudistusmielisillä linjoilla on hänen poikansakin. Björn Vikströmin mielestä on väärin arvostella seksuaalista vähemmistöä edustavien ihmisten ominaisuudet ja tekemiset erikseen.

"Eihän muusikkoakaan voi arvostella niin, että hän on kyllä ihan hyvä ihminen, mutta hänen tekemänsä musiikki kiellettäisiin."

Sekä isä että poika Vikström ovat varsin vakuuttuneita siitä, että naispiispojen aika on lähellä, ehkä jo seuraavien piispojen eläkkeelle lähdön koittaessa.


LAPSUUDEN HENGELLISYYS

Björn Vikström oli seitsemän vuotta vanha, kun hänen isästään tuli Porvoon hiippakunnan piispa. Tytär Monica oli 10-vuotias ja isoveli Ulf 12 vuotta. Sopeutuminen uusiin ympyröihin aloitettiin lumisella takapihalla jalkapalloa pelaamalla.

Björn muistaa piispantaloon muutosta sen, että hän oli iloinen saadessaan isosta talosta oman huoneen. Vaatekaappiin kurkistaessaan Björniä tuijotti seinältä tuimasti Martin Lutherin muotokuva.

"On suorastaan ihme, että sen sokin jälkeen minusta tuli pappi ja nyt sitten vielä piispa", nauraa Björn lapsuusmuistolleen.

"No, se taulu vietiin saman tien vintille, ja siellä se voi pysyäkin, kunhan hänen ajatuksensa annat tulla alas", jatkaa isä yhteisestä muistosta.

Piispantalossa vallitsi hengellinen ilmapiiri, joka jäi myös lasten mieliin. Se näkyi juhlapyhinä väreinä, kynttilöiden loisteena ja asiaan kuuluvana hartautena. Isä John pukeutui aina pyhäpäivinä valkoiseen paitaan , vaikka olisi vain perunoita kuorinut.

Piispantalo on molempien mielestä tärkeä työväline piispalle. Siellä voi järjestää tapaamisia ja neuvotteluja - ja myös juhlia, kun on juhlan aika.

Piispan puolisolle Birgitalle se merkitsi Porvoossa sitä, että äidin, opettajan ja ruotsinkielisen Marttaliiton puheenjohtajuuden lisäksi hän kestitsi vuosittain jopa tuhatta vierasta.

"Olen edelleen kiitollinen edesmenneelle puolisolleni hänen silloisesta jaksamisestaan", toteaa John Vikström.


URHEILEVAT PIISPAT

Emeritusarkkipiispa John Vikström, 78, aloittaa päivänsä seuraamalla neljästä eri päivälehdestä maailman menoa, yhteiskunnallista keskustelua ja tietysti urheilua. Artikkeleita eri lehtiin hän kirjoittaa silloin tällöin ja puheita ja luentoja hän saisi pitää vieläkin useammin, jos hän vastaisi kaikkiin kutsuihin myöntävästi. Lääkäri suositteli parin vuoden takaisten sydämen rytmihäiriöiden vuoksi, että John hieman hiljentäisi luennoinnin ja matkustamisen tahtia.

Urheileminen on aina ollut emeritusarkkipiispan sydäntä lähellä. Jalkapalloilu tosin piti lopettaa 75-vuotiaana, mutta parin tunnin hiihtolenkit talvella ja pyöräily kesällä pitävät edelleen kunnon hyvänä.

Monta saarnaa, puhetta ja esitelmää ehti vuosien varrella syntyä juuri hiihtolenkillä tai pyörän selässä.
Urheiluharrastukset ovat olleet myös oiva tapa tutustua ihmisiin ja keskustella monista asioista.

Porvoon hiippakunnan piispaksi vihitty Björn Vikström, 46, muutti joulukuussa Kemiöstä Porvooseen jo lapsuudesta tuttuun piispantaloon. Vaimo Maria ja pariskunnan lapsista nuorin, 15-vuotias poika, muuttivat mukana. Lapsista vanhin, 20-vuotias tytär elää jo omaa elämäänsä, ja ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva poika jäi Kemiöön viemään lukuvuotensa loppuun.

Tuoreen Porvoon piispan päivät venyvät välillä pitkiksi kokousten, koulutusten ja esitelmätilaisuuksien vuoksi. Hiljaisempina päivinä hän ehtii valmistella vaikkapa tulevaa saarnaa.

Urheiluharrastukset pitävät myös Björnin vireessä ja hyvällä tuulella. Björn ryhtyi jopa pelaamaan uudestaan koulu- ja opiskeluaikoina harrastamaansa käsipalloilua. Joukkuepelin lisäksi on ohjelmassa aina ajan salliessa hiihtoa ja lenkkeilyä. Jalkapalloilussa Björn on tyytynyt viime aikoina valmentajan rooliin.


PIISPAKIN ON IHMINEN

Arkkipiispa johtaa kirkolliskokousta, ja hän on virkansa puolesta koko Suomen luterilaisen kirkon edustaja ja kirkon julkiset kasvot. Tämän lisäksi hänellä on oma Turun hiippakunta johdettavanaan. Arkkipiispa voi olla merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun herättäjä. Lisäksi piispoilta odotetaan kannanottoja, esikuvana olemista, kirkon oppien mukaan elämistä ja tietynlaista piispoille sopivaa elämäntapaa.

Molempien mielestä piispoille on sallittua myös inhimillisyys. Toki piispojen on oltava tarkkana siitä, mikä on soveliasta, mutta kohtuuden rajoissa voi varmasti vaikkapa käydä Alkossa, jos sellaiseen on tarvetta.

"Porvoossa en Alkossa käynyt, mutta Turussa olen kyllä käynyt", toteaa isä Vikström ja poika kuittaa, että hän on kyllä käynyt, tosin aika harvakseltaan Porvoon Alkossa.

"Piispan on tärkeää olla oma, rehellinen itsensä, eikä yrittää esittää mitään roolia", pohtii poika Vikström.


PIISPANTARKASTUS

Emeritusarkkipiispa rypistää leikkimielisesti kulmiaan, kun häneltä kysytään, miten vakava toimitus piispantarkastus oikein on. Hän vastaa kysymykseen ruotsinkielisessä seurakunnassa tapahtuneen tarinan avulla: ”Papin talossa hermoiltiin kovasti ennen piispan tuloa ja talon pieni poika ihmetteli, millaisesta visitaatiosta (suomeksi piispantarkastus) oikein oli kyse? Pappi selitti pojalleen niin kuuluvasti, että hänen rouvansakin kuuli, että silloin kun me menemme mummolaan on kyse visiitistä, mutta kun mummo tulee meille kylään, se on visitaatio.”

Porvoon piispana hiljattain aloittanut Björn ei vielä ole ehtinyt tehdä piispantarkastuksia, mutta
kokee niiden nykyään varsinaista tarkastusta enemmän olevan tilaisuuksia, joissa inspiroidaan kirkon työntekijöitä hoitamaan tehtäviään mahdollisimman hyvin.

Haastetta riittää monella saralla, esimerkiksi siinä, miten nykyisessä taloustaantumassa ongelmien kanssa painiskelevia ihmisiä voitaisiin auttaa.


KIRKKO NOUSEE LAMAN AIKANA

Isä Vikström muistetaan edellisen laman ajalta pienen ihmisen puolestapuhujana ja hän toteaakin, että taloudellisesti rankat ajat ovat kirkolle otollisia hetkiä osoittaa välittämistä ja vastuuta.

”Edellisen laman jälkeen kirkkoon liittyi enemmän väkeä, kuin sieltä erosi, kun ihmiset näkivät, miten kirkko oli toiminut."

Poika Vikström lisää tähän vielä sen, että varsinkin vaikeina aikoina toiminnan pitää olla uskottavaa ja kirkon avun muutakin kuin kauniita sanoja.


UUSI MUOTOJA

Porvoon hiippakunnan piispa ei itse ole ajatellut liittyä Facebook-yhteisöön, mutta pitää tärkeänä sitä, että kirkon työntekijät kouluttautuvat käyttämään sosiaalista mediaa. Sen avulla kirkon piirissäkin uskotaan päästävän lähelle nykypäivän ihmistä.

John ei omasta mielestään ymmärrä Facebookista mitään, mutta siitä hän on varma, että kirkon tärkein tehtävä tulee jatkossakin olemaan ihmisen kohtaaminen face to face eli kasvotusten.

”Meillä on tässä ajassa jatkuva henkisyyden ja hengellisyyden jano ja kirkon pitää vastata tähän tarpeeseen”, toteaa emeritusarkkipiispa John Vikström, poikansa nyökkäysten säestämänä.


Toimittaja Hilla Blomberg