Hae yle.fi:stä:

 
Tekstiversio | Tekstikoko: + / -
 
 
 

YLE-kirjautuminen

 
 
 
 
Inkeriläisorvot
 

Vuosien 1943-1944 aikana Suomeen siirrettiin runsaat 63 000 inkerinsuomalaista saksalaisten joukkojen miehittämiltä alueilta Leningradin eteläpuolelta.

Suomeen tuoduista noin 400 oli orpolapsia, jotka löysivät uuden kodin ja vanhemmat suomalaisista perheistä. Monella lapsella oli takanaan hyvin raskaita kokemuksia sodasta, kuolemasta ja omien vanhempien menettämisestä.

Lilja Huttunen ja Niina Olonen olivat kummatkin menettäneet vanhempansa ja useita läheisiä sukulaisia. Lilja tuli Suomeen kahdeksanvuotiaana, ja hänet adoptoitiin suomalaisperheeseen 1943. Omia biologisia vanhempiaan hän ei juurikaan muista, äidiksi ja isäksi hän kutsuu yhä ottovanhempiaan Suomessa. Niina puolestaan oli seitsemänvuotias saapuessaan Suomeen, hänelle uudet vanhemmat löytyivät Käyrästä Turun läheltä.

Sodan jälkeen suurin osa inkeriläisistä palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon, Suomeen jääneistäkin huomattava osa siirtyi Ruotsiin. Inkerinsuomalaisten lasten palauttamista Neuvostoliitto vaati sillä perusteella, että Suomen viranomaisilla ei heidän mukaansa ollut oikeutta tehdä päätöksiä, jotka koskivat alaikäisiä neuvostokansalaisia.

Valvontakomissio ilmoitti, että hyvin perusteluin erikoislupia lasten adoptioon voidaan myöntää. Ottovanhempien hartaasti anovista kirjeistä huolimatta erikoislupia ei myönnetty yhtäkään. Tammikuussa 1945 poliisi marssi aamuvarhaisella Niinan kotitaloon ja ilmoitti, että Niinan olisi lähdettävä maasta kahden tunnin kuluessa.

Tammikuun 14. päivä lähti erikoisjuna Neuvostoliittoon: sen kyydissä matkusti suurin osa 322 palautettavasta lapsesta. Jäljelle jääneistä osa oli siirtynyt Ruotsiin, osa ei ollut enää alaikäisiä eikä Neuvostoliiton vaatimus palautuksesta näin koskenut heitä. Lilja muistaa yhä elävästi, miten hän itki, potki ja huusi "Älkää ottako ketään muuta. Minä palaan! Minä palaan!" kun hänet vietiin viranomaisvoimin väkisin junaan.

Kuten muutkaan inkerinsuomalaiset, eivät lapset saaneet palata kotiseudulleen, vaan heidät sijoitettiin eri lastenkoteihin ympäri Neuvostoliittoa. Ikään kuin heidän oma identiteettinsä suomalaisina olisi haluttu hävittää. Suomen kieltä ei voinut käyttää, joten kielitaito katosi. Saadessaan luvan muuttaa takaisin Suomeen Lilja ei puhunut enää sanaakaan suomea. Kummallekin Suomi oli kuitenkin aina se oikea kotimaa. Lilja muutti takaisin Suomeen 1990, Niina vuonna 1994.

Liljan ja Niinan kokemukset perheen menettämisestä kahteen kertaan, vaihtuvista oloista ja vuosista lastenkodeissa olivat raskaita, vaikka he kokivat myös hyviä aikoja ja tapasivat ystävällisiä aikuisia. Niinasta varttui opettaja: hän toimi työssään 38 vuoden ajan. Lilja muutti ammattikoulun jälkeen Pietariin ja elätti perheensä naisten vaatteita suunnittelemalla.

Yhteydenpito ottoperheeseen ei ollut eri puolille Neuvostoliittoa ripotelluille lapsille helppoa. Kuin ihmeen kautta Niina sai kirjeitse yhteyden ottovanhempiinsa jo nuorena, mutta Lilja vasta 30 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Luopuminen lapsesta oli ollut Liljan isälle niin raskasta, että hän sai sydänkohtauksen saatettuaan ottotyttärensä asemalle eikä Lilja enää koskaan tavannut isäänsä. Sekä Niina että Lilja saivat kuitenkin molemmat mahdollisuuden tavata uudestaan ottoäitinsä ja perheensä, sen ainoan, jonka he muistavat.

Vaikka heidän on kummankin vaikea antaa anteeksi sitä, että heiltä on toistamiseen riistetty äidin rakkaus ja perheen turva, molemmat pitävät rakkautta tärkeimpänä asiana elämässään. Yhteinen toive on, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi enää kokea samaa.



Toimittaja Kimmo Saares
Taustatoimittaja Linda Lappalainen

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lisätietoja myös Kansallisarkiston Kotiin karkotettavaksi -hankkeen kotisivuilta www.narc.fi/Arkistolaitos/inkerilaissiirtolaiset/