18.12.2001
Vanhusten hoitolaitoksista
sairaalabakteerien hautomoita?

Ympäristöt, joissa hoidetaan huonokuntoisia ihmisiä runsaalla antibioottilääkityksellä, muodostavat uhkan: niissä voi syntyä
resistenttejä eli antibiooteille vastustuskykyisiä bakteereita. Tähän asti asia on ollut ajankohtainen suurten sairaaloiden leikkaussaleissa ja teho-osastoilla, mutta nyt näyttää siltä, että
suurin työmaa voikin odottaa vanhainkodeissa ja terveyskeskusten vuodeosastoilla.

Vuoden aikana on maassamme ollut kaksi isoa sairaalabakteeriepidemiaa juuri avoterveydenhuollossa. Kesäkuussa 2000 epidemia käynnistyi Pellon terveyskeskuksessa ja kesti vuoden. Vuotta myöhemmin juhannuksena 2001 samanlainen epidemia käynnistyi Äänekoskella ja se
on yhä kesken.

Kummassakin paikassa on kyse yleisimmän sairaalabakteerin eli MRSA:n aiheuttamasta epidemias-ta. MRSA on yleisimmän iho- ja
haavabakteerin Stafylococcus aureus –bakteerin resistentti muoto. Tarkasti ottaen MR tarkoittaa ”metisilliinille resistentti”. Silloin bakteeri on vastustuskykyinen paitsi tälle vanhalle, myös muille stafylokokkipenisilliineille eli oksasilliinille ja kloksasilliinille ja muille penisilliineille sekä kefolosporiineille ja karbapeneemeille.

Niin kauan kuin potilas vain kantaa MRSA-bakteeria eikä se ole aiheuttanut varsinaista infektiota, asia on ennen kaikkea sairaalan,
ei potilaan ongelma. MRSA ei ole sen ärhäkämpi taudinaiheuttaja kuin antibiootille herkkä ”staffari”, mutta jos potilas saa infektion, seuraa hankaluuksia: häntä on vaikeampi hoitaa eli joudutaan hakemaan uusia antibiootteja, antamaan niitä yleensä suonen-sisäisesti ja kamppailemaan erilaisten sivuoireiden kanssa.

MRSA onkin ennen kaikkea laitosten ongelma, harvemmin niitä kantavien, yleensä huonokuntois-ten potilaiden.

Kun sairaalabakteeri löydetään, sen leviäminen pyritään estämään eristämällä potilaat ja huolehtimalla korostetusti käsihygieniasta, sillä nämä bakteerit kulkeutuvat potilaasta toiseen lähinnä käsikontaktien avulla. Henkilökunta onkin estämisen kannata avainasemassa. Bakteeri pyritään hävittämään potilaista, mutta
yleensä ainakin osa epidemian potilaista jää pysyviksi kantajiksi ja lopuistakin potilaista osa piileviksi niin, että aina uusi antibioottihoito ”aktivoi” jossain piileskelleen MRSA-populaation kasvuun herkkien stafylococcien kustannuksella.

Vuonna 1999 muutettiin maamme henkilötietolakia niin, että MRSA-potilaista on voitu sen jälkeen pitää henkilörekisteriä. Sairaanhoitoon tullessaan tällaisesta potilaasta pitäisi ottaa näytteet ja tarvittaessa hänet on eristettävä.

Pellon epidemia:

Kesäkuussa 2000 käynnistynyt Pellon terveyskeskuksen (TK) MRSA-epidemia koski 30 potilasta, joista 4 jäi kantajiksi. Pöpöä vastaan kamppailtiin vuoden ajan ja se tuli maksamaan 4 700 asukkaan pikkukunnalle n. 3 miljoonaa markkaa: oli ostettava keskussairaalasta paikkoja, sillä TK:n vuodeosasto oli kuukauden suljettuna, otettava tuhansia näytteitä ja palkattava lisää henkilökuntaa. Noin 300 – 400
kuntalaista oli näytteenoton piirissä eli potilaat ja hoitohenkilökunta lähipiireineen. Esimerkiksi suojavaatteet tulivat kuulemma yllättävän kalliiksi.

- Pellon pöpö oli paikallisesti jalostunutta Kemin kantaa eli pellolaiset katsovat saaneensa riesan Kemin keskussairaalasta kotiutettujen vanhusten mukana. TK:n vuodeosastolla antibioottikulttuuri on ollut aina vanhoillista eli pidättyvää, sanoo johtava lääkäri Jari Havela.

Pellossa on vedetty hankalasta prosessista sellaiset johtopäätökset, että on palkattu lisää henkilökuntaa ja nostettu edelleen
käsihygienian tasoa.

Äänekosken epidemia:

Ensimmäinen MRSA eristettiin vanhuksen kantapään haavanäytteestä 18. kesäkuuta 2001 terveyskeskuksen vuodeosastolla. Potilaat seulottiin, jolloin löytyi viisi uutta kantajaa. Elokuussa pöpöä löytyi Konginkankaan vanhainkodin asukista, joka oli käynyt TK:ssa hoidossa. Lopulta kantajia löytyi 23 TK:sta ja kahdesta vanhainkodista. Tällä hetkellä kantajia on jäljellä vielä eristyksissä 13. Osasta on saatu bakteeri pois ja 5 potilasta on kuollut –ei kylläkään bakteerin vuoksi.

Äänekosken epidemia on tullut maksamaan jo nyt noin miljoona markkaa ja se on yhä kesken. On otettu tuhansia näytteitä ja palkattu seitsemän uutta työntekijää. Tällä hetkellä epidemia näyttäisi olevan hallinnassa, mutta koska se on ohi, sitä ei osata arvata. Todennäköisesti hyvin huonokuntoi-set ja usein dementoituneet vanhukset kantavat sairaalabakteerinsa mukanaan hautaan.

Mitä voimme oppia?

Äänekosken ja Pellon tapaukset kertovat, että maamme avoterveydenhuollossa voi muhia pommi, joka räjähtäessään tekee selvää monen kunnan tiukaksi vedetyistä terveydenhuoltobudjeteista.
Rahaa kohtalokkaampi asia on antibioottien tehon ja hoitopaikkojen maineen ja työskentelymah-dollisuuksien turvaaminen. Nyt on viimeinen
hetki rajoittaa turhia ja/tai turhan järeitä antibioottikuureja, jotka ovat resistenssiongelman taustalla.

”Maailmalla on jo pitkään kuvattu vanhushoidon MRSA-epidemioita eli siinä mielessä osasin jo tätä vähän odottaa. Yllätys oli, että tämä
alkoi avopuolelta, ei sairaalasta”, sanoo Keski-Suomen keskussairaalan infektiolääkäri Maija Rummukainen, jonka mukaan nyt näyttäisi tapahtuneen selkeä muutos. Vielä pari vuotta sitten MRSA:ta löytyi Keski-Suomessa kymmenkunta tapausta, tänä vuonna yli 30. Äänekosken lisäksi on ollut erillistapauksia sekä jyväskyläläisessä
sotainvalidien hoitokodissa oli neljän tapauksen pikkuepidemia.

Rummukaisen mukaan ei saa olla nihilisti eli vanhus tarvitsee kunnollisen infektiohoidon siinä kuin nuorempikin, mutta nyt olisi saatava antibioottihoitojen arviointi kurinalaisemmaksi: on tiedettävä mitä hoitaa eli tehtävä selkeä diagnoosi, määrättävä hoidolle selkeä kesto ja lopetettava se sekä vältettävä automaattisesti käyttämästä laajakirjoisia eli liian vahvoja antibiootteja:

”Me ei enää osata käyttää vanhoja, kapeakirjoisia antibiootteja, vaikka niillä yleensä pärjättäisiin ihan hyvin. Ne ei ole kai enää trendikkäitä eikä niitä käydä meille kauppaamassa”, hän lohkaisee.

Hyvä esimerkki liian automaattisesti aloitetusta antibioottihoidosta on vanhuksen virtsatietulehdus. Uusien hoitosuositusten (Duodecim: Käypä hoito –suositus) mukaan oireetonta tulehdusta ei hoideta, koska sen ei ole todettu vaikuttavan elinikään. Kuitenkin ne yleensä lääkitään antibiootein.

Samoin hyvin yleisiä jalka- ym haavoja riennetään hoitamaan antibiooteilla, koska haavassa sinänsä voi kasvaa vaikka mitä bakteereita, mutta se ei ole kuitenkaan sama kuin varsinainen infektio eli haavojen hoidossakin pärjätään yleensä huuhtelemisella ja muulla paikallishoidolla, Rummukainen tähdentää.

Usein vanhusten hoidossa ajaudutaan kierteeseen: aloitetaan hoitoheikoin perustein ja kun tulosta ei synny, siirrytään vahvempiin antibiootteihin, joiden vuoksi vanhus käy yhä heikkokuntoisemmaksi. Lopulta on hoitoa hoidon päällä eikä kukaan enää muista, mistä lähdettiin liikkelle.

Resistenssiongelma liittyy läheisesti myös kuolevan potilaan hoitoon. Usein ongelmana ovat omaiset: läheisestä ei haluta päästää irti, vaikka vanhuksen aika on selkeästi tullut täyteen. Niinpä esimerkiksi ”lempeää armahtajaa” eli keuhkokuumetta vastaan pitää taistella antibiootein, jolloin voitetaan muutama viikko lisäaikaa - ja synnytetään tulevien potilaiden vaivoiksi sairaalabakteeri.

Toimittaja
JAAKKO LUOMA