Akuutin Arkisto
17.5.2005
Vanhainkoti – paras koti!
Kunhan ei vain laitokseen, yleensä ajatellaan. Siksi monelle onkin yllätys, kun vanhus virkistyy päästessään hyvään vanhainkotiin. Hyvä vanhainkoti pitää omaisiin tiivistä yhteyttä, satsaa vanhuksen toimintakyvyn seuraamiseen ja ylläpitoon ja dementoituneiden hoitoon. Vanhuksen elämäntarina saa näkyä kuten kotonakin ja sitä arvostetaan.
– Tuntui hurjalta jättää äiti pakkotilanteessa tänne reilu neljä vuota sitten, kun näki, että hän ei olisi halunnut missään tapauksessa jäädä. Mutta lopputulos on ollut se, että tämä on ollut hänelle todella hyvä paikka, jossa hän on viihtynyt hyvin, sanoo Mauri Pitkänen äitinsä Lilja Pitkäsen kodikkaassa huoneessa Keljon vanhainkodin 3B-osastolla Jyväskylässä.
Lilja Pitkänen, 85, on keskivaikeasti dementoitunut. Loppuvaiheessa poika joutui nukkumaan äitinsä eteisessä vahtiessaan tämän kulkuja. Lopulta äiti oli saateltava laitokseen. Se tuntui petokselta ja tappiolta. Tuttu tunne useimmille lapsille vastaavassa tilanteessa.
Hyvällä hoidolla pieniä ihmeitä
Aikoinaan maalla oli perheen ja suvun häpeä, jos isä tai äiti joutui kunnalliskotiin. Sama häpeän pelko istuu meissä lujassa, niinpä kotona pyritään sinnittelemään viimeiseen asti, vaikka isä tai äiti eläisi yksikseen, huonon liikuntakyvyn eristämää vangin elämää pienessä asunnossaan.
Keljon vanhainkodissa nähdäänkin jatkuvasti pieniä ihmeitä, kun vanhukset pääsevät hyvään hoitoon. Moni on esimerkiksi aliravittu ja liian laiha saapuessaan, jolloin jo ravitsemustilan korjaus tuo lihan ja elämän takaisin vanhuksen jäseniin. Ravitsemustilaa seurataan tarkoin mm. mittauksin ja kyselyin. Kunnon syömiseen satsataan muutenkin: niinpä esimerkiksi ruokailutilan väreissä on suosittu värejä, jotka virittävät ruokahalua.
Moni on noussut punkan pohjalta myös se jälkeen, kun lääkitys on saatu kohdalleen: yleensä se tarkoittaa liian lääkityksen vähentämistä, mutta myös oikean lääkkeen saamista - vaikkapa huonosti hoidettuun astmaan. Lääkeasiat ovatkin Keljossa tarkassa syynissä: perusteellinen lääkekontrolli on kerran vuodessa, mutta muutenkin lääkitystä seurataan jatkuvasti ja omaisia informoidaan jokaisesta muutoksesta. Henkilökunta on myös käynyt opiskelemassa lääkkeiden sivu- ja haittavaikutuksia.
Vanhuksen lihaskuntoa huolletaan useamman kerran viikossa vedettävällä punttijumpalla tai sitten varsinaisella voimaharjoittelulla kuntosalilla. Punttijumpan ryhmässä ahkeroi rullatuolissaan mm. Erkki Kuitunen, jonka molemmat jalat amputoitiin neljä vuotta sitten ylhäältä reidestä:
– Minä en aluksi jaksanut nostaa edes kättäni ylös. Nyt pystyn toimimaan omin päin vessassa ja nousemaan sänkyyni ja pois. Tämä on kuule hyvä paikka!
Ensin selvitetään elämänpolku
Kun vanhus saapuu Keljon 3B:lle, istutaan alas ja puidaan hänen asiansa perusteellisesti. Itse hoidosta sovitaan hoitosopimuksessa. Sen jälkeen täytetään elämänpolkukaavake, josta henkilökunta saa hyvän työvälineen esimerkiksi dementoituneen vanhuksen hoitoon: siitä näkyy vanhuksen työ ja tekemiset, arvot ja arvostukset, suhde uskontoon, luonteenlaatu, pelon ja antipatian aiheet jne. Kun dementoitunut vanhus ei enää puhu, voi uusikin työntekijä saada kirjallisesta elämänpolun selvityksestä monta vinkkiä, mikä toimii tämän vanhuksen kohdalla ja mistä esim. aggressio voisi johtua.
Yhteys elettyyn elämään pyritään pitämään kaikin tavoin yllä: harrastuksia tuetaan jatkamaan ja porukalla tehdään koko ajan kaikkea hauskaa: käydään retkillä luonnossa ja kaupungilla, järkätään yhteisiä juhlia ja muita tilaisuuksia. Akuutin vieraillessa Keljossa oli meneillään lastenlasten ja isovanhempien juhlat.
Kaikessa toiminnassa pyritään siihen, että perheet tuntisivat paikan kodikseen: äidin tai isän koti on siirtynyt nyt tänne. Keljossa ei ole erityisiä vierailuaikoja, vaan omaiset kulkevat oman aikataulunsa mukaan:
– Olen käynyt päivittäin ja hyvinkin erikoisiin aikoihin, esimerkiksi aamulla ennen töihin menoa, kertoo Mauri Pitkänen, joka auttelee henkilökuntaa mm. vanhusten valokuvaamisessa ja retkien järjestämisessä.
– Kaikki on paljon helpompaa, kun otamme omaiset tiiviisti mukaan: tiedonkulku on nopeaa ja mutkatonta, kun tunnemme toisemme. Kun omaiset luottavat meihin, sillä on suuri merkitys henkilökunnalle: se nostaa meidän omanarvontuntoamme, kertoo osastonhoitaja Pirjo Urpi.
Kaikesta aistii, että tästä paikasta puuttuu meikäläisille laitoksille tyypillinen arvostelun pelko ja puolustautumisasenne kuviteltuja omaisten arvosteluja kohtaan. Tämä henki ei ole syntynyt sattumalta: siihen on pyritty mm. koko henkilökunnan koulutuksella.
Tulevaisuuden avain: dementoituneen hoito
Voi olla, että Jyväskylän Keljon 3B ja vastaavat "lintukodot" ovat vain onnellinen välivaihe ennen kuin vanhustemme laitoshoito slummiutuu säilömiseksi ja kemialliseksi pakkohoidoksi, jota varakkaammat välttävät kaikin voimin yksityisissä palvelu- ja hoitokodeissaan.
Slummin suuntaan painaa julma matematiikka: yli 70-vuotiaita on nyt 600 000, mutta 25 vuoden päästä 1,2 miljoonaa. Tulevaisuuden suurin haaste liittyy dementoituneiden hoitoon, sillä heidän määränsä kasvaa nyt hurjaa vauhtia väestön keski-iän noustessa. Yli 85-vuotiasiat dementoituu 35 prosenttia, 75-84 vuotiaista 11 prosenttia ja 65-74 –vuotiaista "vain"4 prosenttia.
Keljon 3B:llä muutos on selvä: asukkaat ja varsinkin dementoituneet ovat yhä vanhempia ja huonokuntoisempia osastolle tultuaan. Osaston väestä jo noin puolet on dementoituneita, varsinaisella dementiaosastolla on vajaa 40 prosenttia asukkaista. Helsingissä 80 prosenttia vanhusten laitospaikoista on jo dementoituneille.
Dementian onkin Keljon vanhainkodin historiassa oikeastaan tuore juttu! 80-luvun loppupuolella osasto alkoi hankkia asiasta tietoa. Kaikki alkoi siitä, kun osastolla palveluksessa ollut sivari käänsi englanninkielisen oppaan. Sitä ennen dementoituneet olivat vanhuuden höperöitä, joista ihmeteltiin, että "miten se noin nopeasti on menettänyt muistinsa". Kun sitten saatiin tietoa, että taustalla on orgaanisia aivosairauksia, kuten Alzheimerin tautia (60 prosenttia) ja verisuonimuutoksia (20 prosenttia) lähdettiin asiasta hakemaan tietoa ja tekemään mm. opintomatkoja ulkomaille.
Dementoituneiden hoitoon on Keljossa panostettu paljon ja käyty muuallakin opastamassa, miten vanhainkotiin luodaan oma osasto tai hoitokäytäntö. Kaikista ei ole dementiatyöhön: se vaatii pitkää pinnaa, hyvää huumorintajua, kykyä sopeutua muutoksiin ja ennen kaikkea: vanhuksista on oikeasti pidettävä ja opittava lukemaan tunteita ja viestimän heidän kanssaan tunteiden kautta. Tärkeintä on luoda dementoituneelle tunne, että hän on turvassa ja kaikki on järjestyksessä.
Ei tulevaisuus aivan synkkä ole. Keljossaon huomattu, että tämän päivän harjoittelijat ovat kiinnostuneita tästä sairaudesta ja haluavat tehdä näiden vanhusten kanssa työtä, kun ovat ensimmäisen pelkonsa ylittäneet. Työntekijöitä alalle siis riittänee, kunhan löytyy raskaalle työlle maksaja.
Toimittaja: JAAKKO LUOMA