Lokakuu 2011. Ensimmäisen kuvausviikon jälkeen nousen auton rattiin. Olen puhunut koko viikon ja saan olla vihdoin hiljaa. Yritän pitää silmiäni auki. Ajan kohti Turkua. Moottoritien ajokaista näyttää kuin videokuvalta. Avaan ikkunan pysyäkseni hereillä.

En ollut osannut odottaa väsymyksen totaalisuutta.  Olin pestautunut Kotikatuun ohjaajaksi löytääkseni työhön rentoutta ja keveyttä. Odotin, että nopea aikataulu pakottaisi luopumaan liiasta kunnianhimosta ja pikkutarkkuudesta. Mutta miksi se ei onnistunut?  Ja kauanko pitäisi odottaa, että työrytmiin tottuisi ja siitä alkaisi nauttia?

Toimin Kotikadun määräaikaisena pääohjaajana vajaan vuoden. Tuona aikana ohjasin yhteensä 28 jaksoa, jos lasketaan torstain ja perjantain puolen tunnin ohjelmat omiksi jaksoikseen. Jaksot tehtiin neljän ryppäissä. Tätä niin sanottua ”blokkia” kuvattiin kymmenen päivää. Kuvausaikaa kuhunkin jaksoon oli siis keskimäärin kaksi ja puoli päivää. Draamaohjelmaa saatiin aikaiseksi 11 minuuttia päivässä. Ammattilaisille se on aikamoinen saavutus.

Olin mielestäni ollut hyvä henkilöohjaaja. Jos verrataan tennikseen, uskallan sanoa, että Suomen huipputasoa. Mutta nyt vastustajia oli ainakin kolme ja jokaisella pallo. Nopeassa tempossa sain ehkä jonkun hyvän lyönnin, silloin tällöin.

Miksi toivoin rentoutta ja keveyttä tällaisissa olosuhteissa?

Kotikadun ohjaaja ei vain mieti roolihahmojen pyrkimyksiä ja houkuttele näyttelijöitä toteuttamaan niitä.  Hänelle ei riitä, että hän osaa kommunikoida ryhmän kanssa. Eikä sekään, että hän löytää mahdollisimman mielenkiintoiset asemat kohtauksen sisällön ja kuvallisen toteutuksen kannalta.

Tärkeintä oli juuri se, mitä toivoin jo osaavani.

Ohjaajan pestiä on monesti verrattu astronautin tehtävään. Se on yhtä stressaavaa ja vaikeaa, koska pitää muistaa koko ajan kymmeniä ellei satoja asioita ja reagoida aina yksityiskohtiin suhteessa päämäärään.  Astronautilla painottomuudessa leijailu on sentään vapauttavaa. Sellaisesta unelmoin ohjaajanakin. Että ohjaamisen flow auttaisi leijumaan työssä, jota sydämestäni rakastan.

Kotikatua tekee noin kahdenkymmenen hengen kuvausryhmä säännöllisesti ja näyttelijät päälle. Enää tuo porukka ei viikosta toiseen ollut kokonaisuudessaan tulessa, mutta silti monet olivat. Kuvausryhmälle tärkein asia ei ollutkaan saada aikaiseksi huikaiseva taide-elämys.  Tämä koneisto ei ollut nyt menossa kuuhun. Jos se sinne yrittäisi, siltä loppuisi happi. Elokuva-auteurien ehdottomuudella ei tätä ohjattaisi. Kireälle vedetty taiteellinen tinkimättömyys viikosta toiseen johtaisi ryhmän loppuun palamiseen.

Syyskuu 2012.  Lähden editistä viimeisen kerran. Jälleen on valmistunut neljä puolen tunnin jaksoa ja kaksi lauantain vajaan tunnin mittaista uusintajaksoa. Vaikka leikkausaika oli tiukka, kaksi viikkoa, teimme hyvää työtä Raisan ja Markun kanssa.  Käsikirjoitukset eivät olleet maailman parhaita, mutta niissä oli riittävästi emootiota, huumoria ja hyvät henkilöt.  Ja ainakin tuottajan silmät kostuivat katselussa muutaman kerran.

Tämä on Kotikadun opetus minulle. Ohjaajan tärkein tehtävä on asettaa tavoitteensa oikein. Kuvauksissa se tarkoittaa myös kykyä luoda hyvä ilmapiiri. Aikataulu pitää nähdä ilman kiirettä. On osattava valita ne asiat, jotka siinä ehtii tehdä hyvin.

Ehkä joskus onnistuimmekin, koska lopputuloksissa pitkin matkaa on upeita näyttelijäsuorituksia.

Olen syvästi kiitollinen tästä kokemuksesta.

Jo se, että sain tehdä töitä ihailemieni näyttelijöiden kanssa olisi yksin riittänyt. Mutta lisäksi yhteistyö kuvaajien, Johanin, Petrin ja Henrikin kanssa oli kerta kaikkiaan hieno kurssi kuvaideointiin. Kahden viikon suunnittelujakso ennen jokaista blokkia pakotti miettimään ratkaisuja, jotka olisivat nopeita toteuttaa, mutta joiden avulla vältettäisiin tasapaksu tv-kerronta.  Tavoitteena oli perinteisen vastakuva-estetiikan rikkominen mielenkiintoisilla avauksilla, ajoilla, asemilla, kuvakoon vaihteluilla ja yksityiskohdilla.  Tätä on ehkä vaikea selittää muuten kuin vertauksella. (Otetaan taas tennis !)  Jos esimerkiksi Wimbledonin turnausta kuvaa vain verkon kohdalta, se on turruttavaa. Mutta toisen pelaajan tai pallon näkökulma tekee siitä heti kiinnostavamman.  Fiktiossa tämä kaikki on mahdollista.

Elokuussa 2012 nousin viimeisen kuvausviikon päätteeksi auton rattiin. Olo oli kevyt ja tyytyväinen.  Kaksi kuvausviikkoa oli kulunut rennosti ja ilman maitohappoja. Kiire oli käväissyt kylässä vain kerran tai kaksi. Lopetimme kuvaukset säännöllisesti vähän etuajassa ja viimeisenä päivänä tuntui, että aikaa oli jo yli tarpeen. Viimeisissä kohtauksissa vieraillut nuori näyttelijä hehkutti kuvausten leppoisaa ilmapiiriä.

Ajoin taas moottoritietä kohti Turkua.  Maailma näytti juuri siltä miltä sen pitikin.   

Heikki Kujanpää