10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa uusimmat merkinnät RSS

6.8. Kiitos seurasta, keskustelu jatkuu!

admin — Mon, 06 Aug 2007 07:29:31 +0000

Kuinka ajankohtainen on George Orwellin romaani Vuonna 1984? Suomen Pankin johtajan Sinikka Salon mielestä kirja muistuttaa, että totalitarismi on aina mahdollinen.
Tottahan maailmassa on diktatuureja; vaikka Pohjois-Korea, Kiina ja Burma. Silti pakkovaltaiset valtiojärjestelmät ovat vähentyneet selvästi; vielä 1980-luvulla Etelä-Amerikastakin valtaosa oli diktatuureja.
Totalitarismin kuva on muuttunut. Yhä vaikeampaa on hallita edes miten kuten totaalia yhteiskunnallista elämää. Toisaalta teknologia tekee entistä helpommaksi hallita jotakin lohkoa totaalisti.
Kylmän sodan jälkeen diktatuuri ei marssi rautakoroilla, vaan Nike Air Pumpeilla.
Tästä olemme Sinikka Salon kanssa eri mieltä. Mielestäni "totaalin totalitarismin" sijasta kannattaa pelätä demokratioissa pesivää pakkovaltaa. Vallan väärinkäyttöä, salailua, aivopesua, korruptiota.
Pehmeitä pakkotoimia - jopa pakkoja, joihin vapaaehtoisesti suostumme.
Vai?

Orwellin varoituksiin on hyvä päättää 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Kiitos kesän seurasta - kommentit ovat edelleen tervetulleita!

30.7. Tarvitaanko vallankumouksia?

admin — Mon, 30 Jul 2007 08:11:22 +0000

Maksim Gorki piti itse romaaniaan Äiti (1907) yhtenä huonoimmistaan: se oli vimman vallassa, kiireessä kyhätty pamfletti. Mutta siinä sen teho alkavan vallankumouksen käsikirjana, ja (ikävä kyllä) tulevien neuvostoromaanien esikuvana.

Äitiesittelee järjestelmällisesti maanalaisen toiminnan kaikki vaiheet propagandasta sabotaasiin. Tunnetehon maksimoimiseksi päähenkilö on vanha nainen - tosin illan vieras, vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki nauraa, että nykypäivänä 40-vuotiaita pidetään "voimavuosiaan" elävinä eroottisina naisina.

Kommunistikodin kasvattina, 1970-luvun agit prop-nostalgiaan nojanneen Ultra Bra-yhtyeen sanoittajana Anni pannaan aina tilille kommunistien synneistä. Tälläkin kertaa hän tekee pesäeron vallankumoukseen. Siltä osin, hän sanoo, Gorkin kirja on pahasti vanhentunut.

Onko?

100 vuoden takaista Venäjää monin veroin julmempi ja tehokkaampi väkivaltakoneisto sortaa Kiinan työläisiä tänään. Lastemme lelut ja edullisen viihde-elektroniikkamme valmistajilla ei ole ihmisoikeuksia, ei sanan eikä järjestäytymisen vapautta.

Gorki on yhä vaarallinen. Sillä läntisen maailman hyvinvointi on siitä kiinni, että Etelä-Kiinan teollisuuden orjat eivät nouse taisteluun omien oikeuksiensa puolesta... Tarvitaanko vallankumouksia?

23.7. Minä orjuuttaja, minä riistäjä

admin — Mon, 23 Jul 2007 09:01:44 +0000

Monista kirjoistamme voi hyvin kiistellä, missä määrin jos lainkaan ne ovat "muuttaneet maailmaa". Harriet Beecher-Stowen Setä Tuomon Tupa (Uncle Tom´s Cabin, 1852) on kuitenkin riidattomasti vaikuttanut orjuuden lopettamiseen Yhdysvalloissa ja jopa 1860-luvun sisällissotaan.
Orjuus ei toki ole poistunut. Kansalaisjärjestöjen mukaan maailmassa on yhä 27 miljoonaa orjaa. Arvioidaan, että ihmiskaupan uhreja on kaksi miljoonaa.
Kuten illan vieras, Heikki Salo, toteaa, nykyajan orjuus on vielä kavalampaa kuin 150 vuotta sitten. Koska se on näkymätöntä ja maanalaista, emme usein edes halua havaita olevamme mukana orjakaupassa.
Prostituutioon on jo totuttu, vai onko? Äskettäisessä oikeudenkäynnissä vapautettiin eräs etninen ravintola, jossa oli tehty töitä "vapaaehtoisesti", ilman palkkaa. Anna Kortelainen havaitsee asuvansa talossa, jossa toimii hieromalaitos...
Millaista on orjuus tämän päivän Suomessa?

16.7. Dorian Gray ei vanhene - päivitys 2.8.

admin — Mon, 16 Jul 2007 12:32:49 +0000

Olen ilokseni kuullut useiltakin katsojilta, että tv-sarja on innoittanut tarttumaan klassikkokirjaan. Ja melkein kaikki ovat ottaneet lukeakseen juuri Dorian Grayn muotokuvan.
Kenties Sauli Niinistö esiteli teoksen niin kutkuttavasti, että katsojan uteliaisuus on herännyt. Asiaa auttaa, että Dorian Graysta on saatavilla tuore, huokea pokkaripainos - toisin kuin useimmista esittelemistämme kirjoista. Joitakin ei ole ostettavissa lainkaan, mm. Setä Tuomon tupaa ei löydä oikein etsimälläkään.
Ennen kaikkea Oscar Wilden moraliteetti tuntuu tuoreelta tänäänkin, vaikka on kirjoitettu 1891: ajankohtainen, silti ajaton.

Maailman homokirjallisuuden klassikko oli urhea ja uljas valinta eduskunnan puhemieheltä, vaikka hän onnistuikin välttämään tykkänään "h-sanan".
Niinistö on kuitenkin ihan oikeassa siinä, että tänään ei ole kiinnostavinta etsiä vihjeitä miesrakkaudesta ja sodomia-skandaaleista. Romaanin ajattomat teemat käsittelevät narsismia, minuutta, omatuntoa – suorastaan postmodernia 2000-lukua profetoiden.
”Lahjakkuuteni käytän kirjoittamiseen, nerouteni elämään”, Wilde totesi luonteenomaisella nokkeluudellaan. Hänen elämänsä jäljitteli taidetta, fakta sulautui fiktioon, aluksi loistokkaasti, lopuksi traagisesti.
Dorian Grayn muotokuvaa käytettiin todistusaineistona vuoden 1895 oikeudenkäynnissä, jossa Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen miesten välisestä ”törkeästä säädyttömyydestä”.
Näin myös Wildestä tuli seksuaalisen vähemmistön tyyli-ikoni ja legenda. Ja marttyyri – tosin tarkoittamattaan, Niinistö uumoilee.
Ja ironia on toki se, että nykyään homot taistelevat oikeudesta perinteiseen perhemalliin ja vihkimisen rituaaleihin – samaan aikaan, kun valtaväestöstä aina suurempi osa päätyy eroihin tai jättäytyy sinkuiksi. Onko narsistisessa kulttuurissa, yksilöitä ihailevan Dorian Grayn maailmassa, edes tilaa parisuhteelle?

9.7. Onko Teemu Mäellä sananvapaus?

admin — Mon, 09 Jul 2007 08:03:20 +0000

Helsingin eläinsuojeluyhdistys ja Suomen eläinsuojeluyhdistys lähettivät Yleisradiolle vastalauseen 10 kirjaa -vieraasta.
Puheenjohtaja Hannele Luukkaisen (kok.) ja toiminnanjohtaja Helena Ylisirniön allekirjoittamassa kirjeessä vaaditaan, että Teemu Mäen esiintyminen peruutetaan, ja hänet korvataan jollakin muulla vieraalla.
"Mäki on tuomionsa muodollisesti kärsinyt, mutta millä tavoin? Katumusta tai syyllisyydentuntoa Mäki ei näytä teostaan tuntevan."
"Olemme vakuuttuneita, että Mäen tilalle on löydettävissä parempia vierailijavaihtoehtoja kulttuuri- ja taidemaailmasta ja vaadimme, että korvaavan vierailijan etsimiseen ryhdytään välittömästi. "
Vuonna 1988 Mäki tappoi kissan videotaideteostaan varten. Hän sai sakkorangaistuksen eläinsuojelurikoksesta.

TV1:n asiaohjelmien tilaaja Ari Ylä-Anttila on vastannut, että Yle noudattaa tässäkin normaalia journalistista harkintaa.
Eläinsuojelijoiden keskuudessa on liikkunut kiertokirje, jossa kehotetaan ilmoittamaan paheksunta kirjaohjelman vierasvalinnasta. Palautteessa todetaan taiteilija mielenvikaiseksi, murhaajaksi ja toivotetaan hänelle "tuskallista kuolemaa" .
Alla on otteita saamistani viesteistä.
1. "Miten kehtaatte näyttää vero- ja tv-lupavaroilla ylläpidetyllä kanavalla tuota eläinrääkkääjää. Tapa, millä tuo sika sensaatiohakuisesti tullut julkisuuteen on kuvottava. "Taitelijalle" suosittelen tutustumista saattohoitokotiin tms. paikkaan, kun tuo kuoleman mysteeri noin junttimaisesti kiinnostaa."
2. "Vai että Teemu Mäki? Varmaan seuraavaksi hankitte sinne Jammu-sedän keskustelemaan siitä kuin mukavia pikkulapset ovat? Molemmat kun ovat yhtä sairaita, toista vain ei pistetty pysyvästi pois yhteiskunnasta, kun kohde oli "vain" eläin."
3."Ihmettelen suuresti, miksi edelleen annetaan julkisuutta sellaiselle "mielipuolelle" kuin Teemu Mäki?? Hän ei sovellu ohjelmaan, jossa sentään on Halonen ja Niinistö!! Syvästi olen pettynyt Ylen ohjelmien tasoon!"
4."Kutsuisitteko vieraaksi ihmisen, joka olisi murhannut ihmisen samalla tavalla kuin Teemu Mäki kissan? Kutsumalla Mäen vieraaksenne osoitatte hyväksyntänne hänen tekojaan kohtaan. Se kertoo aika paljon ohjelmasta ja ohjelman tekijöistä."

Mitä sinä ajattelet Teemu Mäen sananvapaudesta?

3.7. TYÖmiehen vaimo vai työmiehen VAIMO?

admin — Mon, 02 Jul 2007 07:42:09 +0000

Vihdoin maanantaina Anna Kortelainen ja minä yllyimme kunnon kiistaan, kun vieraana oli toinen karismaattinen nainen, elokuvaohjaaja Auli Mantila. Ainoana miehenä väitin, että Minna Canthin näytelmän nimessä on nykyään tärkeämpi sana työmiehen kuin sana vaimo...

"En tajunnut, että tämä on voinut olla totta", Auli puuskahti, kun keskustelemme Työmiehen vaimosta.

Vielä 1880-luvulla on tosiaan pidetty luonnollisena ja asianmukaisena, että avioon astuessaan nainen luovuttaa kaiken omaisuutensa miehelle. Taisteleva - ja paheksuttu - näytelmä Työmiehen vaimo johti lain muutokseen. Tosin, kuten Anna huomautti, täysin omaan vallintaansa nainen sai raha-asiansa vasta niinkin myöhään kuin 1929.
Mutta entä tänään, kysyn. Pitääkö nyt panna paino sanalle "työmiehen" vai sanalle "vaimo"?
Luokka vai sukupuoli?

Kun viime vuonna vietettiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa, niin valtiovalta korosti pelkästään naistensaavuttamia täysiä poliittisia oikeuksia.
Entä ne miljoona miestä - torpparia, tilatonta, ruotu-ukkoa ja tehtaiden työläistä - jotka saivat poliittiset oikeudet?
Omana aikanaan oli radikaalia, että kaikki saivat äänioikeuden, myös köyhät. Se taas on 2000-luvun ideologiaa, että tulkitaan tapahtuma feministisesti, kavennetaan "yleinen ja yhtäläinen" koskemaan naisia.

Tämä valtiollinen feminismi on hupaisa ilmiö. Tasa-arvonäkökulma on virallisesti hyväksytty, turvallinen ja vaaraton. Sen sijaan luokka-asema, köyhyys ja tämänkin päivän riisto ovat kiusallisia ja kiellettyjä keskusteluita.
Eiväthän näkökulmat periaatteessa sulje toisiaan pois, eivätkä riitele keskenään. Mutta käytännössä kyllä.

Kuten Yhdysvalloissa, Suomessakin aito poliittinen väittely on muuttunut jankkaamiseksi eri ryhmien oikeuksista. Edellinen eduskunta keskittyi määrittelemään, onko homoilla oikeus avioliiittoon ja adoptioon tai yksinäisillä naisilla oikeus hedelmöityshoitoihin.
Maailman muuttamisen sijaan moralisoidaan. Politiikka jähmettyy arvopuheeksi, jonka ytimenä ei ole arkinen teko ja toiminta, vaan juhlallinen oikeusretoriikka.
Juhlapuhe on taka-askel 1800-luvun tekopyhään kristillisyyteen, jota Canth raivokkaasti piiskasi.

No, eipä ihme, että asiasta sukeutui Annan ja minun välille kunnon väittely. Kumpi on tärkeämpi, "työmiehen" - vai "vaimo"?

1.7. Peppi - sankari vai säälin kohde?

admin — Thu, 21 Jun 2007 11:56:34 +0000

Maanantaina 25.6. Mark Levengood kertoi suhteestaan Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun - sekä Tommiin, tuohon säyseään naapurinpoikaan. Eniten keskusteluttaa Anna Kortelaisen provokatorinen väittämä siitä, että Peppiä pitää pikemmin sääliä kuin ihailla...

Annan mielestä Peppi on tyypillinen hylätty lapsi, joka joutuu kantamaan vastuuta liian paljosta liian aikaisin. Kukaan ei aseta hänelle rajoja, joten hän valehtelee lähes patologisesti ja ostaa rikkauksillaan itselleen ystäviä.

"Sä inhoat tätä kirjaa", äimisteli Mark. Tuskin sentään, mutta kai Peppiä voi näinkin lukea? Ei kai auktoriteetti ole lapselle pelkästään pahasta?

Astrid Lindgren vastusti kuria ja kurinpitoa, ja hänellä oli suuri osuus "vapaan kasvatuksen" voittokulkuun. Mark arvelee jopa ("salaa, öisin, kun kukaan ei kuule"), että Lindgrenin vaikutus on mennyt jo liian pitkälle. Kouluissa aliarvioidaan tieto-opetusta lasten viihtymisen kustannuksella.

Onko näin?

Entä kuka on Suomen Astrid Lindgren? Siitäkin käy keskustelu alempana!

18.6. Halonen, totuus ja komissiot

admin — Mon, 18 Jun 2007 07:40:43 +0000

Terveiset Mukkulan kirjailijakokouksesta. (Olen urani huipulla: saan ensi yönä selostaa Minna Joenniemen kanssa perinteisen jalkapallo-ottelun Suomi vastaan Muu Maailma.)
Edellisessä merkinnässäni aprikoin, miten serbit, kroaatit ja bosnialaiset käsittelevät 1990-luvun sisällissodan tapahtumia. Pari vastausta olen saanut täältä Mukkulasta. (Katso Hannu Marttilan juttu sunnuntain 17.6. Hesarista.)
Makedonialainen Zoran Ancevski on optimisti. Kirjailijoiden ansiosta myös naapuri voi eläytyä entisen vihollisen kokemuksiin. Sopu syntyy ajan mittaan.
Kääntäjä Kari Klemelä arvioi kuitenkin, että kestää vielä monta sukupolvea, ennen kuin serbit hyväksyvät muun maailman tuomion. Se näkyy mm. vihamielisyytenä presidentti Ahtisaaren Kosovo-esitystä kohtaan.
Balkanilla voi hyvinkin kulua samat 40 vuotta kuin Suomessa, ennen kuin sisällissodan eri totuudet voivat kohdata.
Yli 40 vuoden takaisia tapahtumia on vaikea käsitellä enää oikeudenmukaisesti. Ei siis ihme, että tämän illan ohjelmassa Tarja Halonen sanoo vastustavansa vanhojen asioiden tuomitsevaa käsittelyä - "totuus ei ole minkään sukupolven yksinoikeus".

Mm. vihreiden kansanedustaja Heidi Hautala on vaatinut "totuuskomissiota" suomettumisen vuosista 1960-1970-luvuilla. Suhtaudun samalla inholla ja ihmetyksellä silloisiin poliittisiin opportunisteihin, joista vaikkapa nykyinen ulkoministeri kunnostautui vasikoimalla Neuvostoliitolle kansainvälisen oikeistonuorison keskusteluita. Mutta myönnän, että oman sukupolveni on helppo olla jälkiviisas.

Joutumatta koetelluksi ei voi täydellä varmuudella vannoa, etteikö olisi itse ollut totalitarismin myötäjuoksija. Saatikka, että olisi uskaltanut olla niissä oloissa Hitleriä tai Stalinia vastaan.

Todellisuus näytti toiselta kuin nyt. Totuudet ja toden näköisyydet muuttuvat ajassa, siitähän Linnakin kertoo.

Ja kuka tietää? Ehkä tulevat sukupolvet vaativat meitä tuomiolle ilmastonmuutoksesta. "Mutta kun silloin ei ollut biodiesel-autoja", vikisemme armoa anoen epäuskoiselle jurylle.

15.6. Presidentti ja punakapinan varjot

admin — Thu, 14 Jun 2007 09:14:04 +0000

Tasavallan presidentti Tarja Halonen yllätti. En ollut tiennyt, että vuoden 1918 kansalaissodan varjot ulottuivat aina 1960-luvun Kallioon asti, Halosen työläiskotiin.
Halonen kertoo 10-kirjaa -ohjelmassa (maanantaina 18.6. klo 21.50), että koulun totuus "vapaussodasta" ja kodin totuus "punakapinasta" olivat ristiriidassa. Koululaista kehotettiin vastaamaan koulussa opettajien mieliksi, mutta kotona sitten kerrotaan, miten asiat todella menivät...
Millaistahan sellainen skitsofrenia olisi nyt - elää kahden todellisuuden Suomessa?
Vallitsevatko Balkanilla edelleen vastakkaiset viralliset ja epäviralliset totuudet viime vuosikymmenen sisällissodasta? Lietsovatko ne yhä epäluuloa ja katkeruutta?
Muuten, ilman Balkanin murhenäytelmää Suomen punakapina/vapaussota olisi jäänyt Euroopan historiaan 1900-luvun verisimpänä sisällissotana - yli 30 000 kuollutta. Tappamisen toimialalla Suomi oli kerrankin edellä aikaansa - suorastaan tiennäyttäjä Kambodzhan ja Ruandan verilöylyille. Suuri osa uhreista oli siviilejä, ja tuhannet kuolivat vasta taisteluiden jälkeen vankileireillä ja kostohenkisesti teloitettuina.
Tästä kaikesta kertoi unohtumattomasti, ja monille ensi kertaa, Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla (1958-62). Se kertoi vihdoin myös punaisen version sisällissodasta (kansalaissota on huono sana, koska nimenomaan kansalaisoikeuksia punaiset tavoittelivat, köyhillä ei ollut mm. äänioikeutta kunnallisissa vaaleissa). Tarja Halonen koki kirjan "vapauttavana".
Väinö Linna oli yhden miehen totuuskomissio.

12.6. - Reikä Euroopan keskellä

admin — Mon, 11 Jun 2007 17:17:38 +0000

Jäin miettimään Pentti Linkolan murheellista mielipidettä: Remarque ei muuttanut maailmaa.
Tietysti historia on Linkolan kannalla: menestynytkään rauhankirja ei hillinnyt revanssihenkeä, Hitlerin valtaantuloa, entistä hirveämpää maailmanpaloa.
Eikä pasifismi, vastoin kaikkea järkeä, kuten Linkola sanoo, voittanut. Kuusi valtiota perusti sentään Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön. Niin vaatimattomalta kuin mokoma yhteenliittymä kuulostaa, tärkeimmät sodankäynnin raaka-aineet otettiin valvontaan. Ja ennen pitkää yhteistyö laajeni ja syveni, nykyiseksi EU:ksi, kuten firman ensimmäinen pääsihteeri Jean Monnet lujasti uskoi. (Aivan oikein, konjakkisuvun perillinen.) Rooman sopimuksesta tuli sopivasti kuluneeksi 50 vuotta.
Muttamutta. Rauhaankin tottuu pian. Unohtuu, että bisnes ja elintason tavoittelu ei ole ihmisen ainoa päämäärä. Kun Balkanilla virisivät vanhat ja uudet vainot, EU:n johtavat valtiot typeryyttään ja EU taitamattomuuttaan aiheuttivat vain lisää verenvuodatusta. Onko EU:n panos maailmanrauhaan sittenkään niin verraton kuin juhlapuheissa julistetaan?
Näihin mietteisiin antoi sytykettä myös suosikkiblogistini Jukka Kemppisen oma listaus tärkeimmistä kirjoistaan, joka on tuossa alla omana kommenttinaan. Siitä on hyvä jatkaa!

7.6. - Lunttaaja jäi kiinni

admin — Thu, 07 Jun 2007 08:54:37 +0000

Kirsi Piha haastoi kertomaan, mikä kirja on muuttanut minun elämääni. Tätä kysymystä olenkin pelännyt. Mitenkähän onnistuisin luovimaan sen ympäri...

Mutta ensin olennaisempaan. Televisiossa kun ollaan, kirjallisuusohjelmassakaan tärkeintä ei ole kirjallisuus, vaan esiintyjien ulkonäkö ja ulosanti. (Tämä ei ole ylimielistä narinaa, vaan ihan nöyrästi esitetty fakta.)

Joitakin katsojia häiritsee, kun ohjelmassa lunttaan juontoa paperista. Pakko tunnustaa: jäin kiinni!

Pressiklubissa kamerat olivat eri kohdilla, eikä käsikirjoitukseen vilkuilua ilmeisesti huomannut. 10 kirjaa -ohjelmassa juontojen lunttaminen on näkyvää, mitä pyydän anteeksi. Koeta, katsoja, kestää.

Niin, Kirsin ansiokkaassa Lukupiiri-blogissa ihmiset ovat tv-sarjan innoittamina listanneet kirjoja, jotka ovat muuttaneet heidän maailmaansa. (Pekka Töpöhäntä on aika korkealla, kuten kuuluukin.)

Entä ohjelman tekijät, Kirsi kysyi - mikä kirja kolahti? Anna vastatkoon omasta puolestaan. Minä vastaan: leijonat.

Lapsuuteni kiihdyttävin lukukokemus oli Lea Pennasen kirja Me leijonat (1965). Ilmeisesti rohkea ja seikkailukas Roar-leijonanpentu oli sellainen kuin itse olisin halunnut olla ja leijonaperhe haavekuva omasta perheestä.

Olen nähnyt kirjasta unia vielä aikuisenakin, vaikka en ole Roar-leijonanpennun seikkailuja enää mistään löytänyt. Lukukeskuksen mukaan teos on "hellyttävä ja suotta unohdettu satuhelmi 1960-luvulta".

Unohdettu?! Kirjallisuudessa on sekin upea ulottuvuus, että jokainen kirja voi olla jollekin unohtumaton. Terveisiä siis kohta 80-vuotiaalla Lea-rouvalle, joka oli muuten täällä Yleisradiossa lasten ja nuorten radion päällikkönä 1960- ja 1970-luvulla. Kuka muistaa?

Tämä riittäköön itsepaljasteluksi tällä erää. Niin paljon kuin olenkin saarnannut romaanitaiteen mullistavuudesta, tunnustan, että Pentti Linkolan ensimmäinen kirja (iski 15-vuotiaan tajuntaan kuin ne kuuluisat miljoona volttia. Kyseessä on pamfletti "Isänmaan ja ihmisen puolesta - ei ketään vastaan" (1960).

Vaikka Linkolan pasifismi on vuosikymmenten kuluessa kääntynyt jopa vastakohdakseen, hän oli itseoikeutettu lukemaan Erich Maria Remarquen loistokkaan sotaromaanin Länsirintamalta ei mitään uutta (1929). Rohkenen suositella seuraavaa 10 kirjaa -lähetystä - siis TV1 ma 11.6. klo 21.50

Väinö Linna on saanut Tuntemattomaan sotilaaseen (1954) paljon vaikutteita Remarquelta. Kukahan tätä olisi tutkinut? Tietääkö Ilkka Malmberg? Mitä sanoo Yrjö Varpio? Muut?

4.6. - Ajatolla, Laestadius ja etsivä neiti

admin — Mon, 04 Jun 2007 15:01:57 +0000

Miksi PMMP-yhtyeen Paula Vesala valitsi omaksi kirjakseen (TV 1 klo 21.55 - uusinta tiistaina TV1 klo 17.10) Salman Rushdien Saatanalliset säkeet?
26-vuotias laulaja sanoo olevansa kiinnostunut uskonnoista – ja lukeneensa Lars Levi Laestadiuksen tuotantoa ja Mormonien kirjan, ”ihan niin kuin Neiti Etsiviä”.
Ihailtavaa.
Jännä ristiriita syntyykin, kun Vesala ymmärtää ääri-islamilaisten tuohtumusta Rushdien rönsyilevään fantasiaan. Juuri se, että tutustuu avoimin mielin uskontoihin, on henkisesti mahdollisimman kaukana väkivaltaisesta fanaattisuudesta.

Vesalan mukaan oli sattumaa, että tulenarkaan maastoon tipahtanut tulitikku oli juuri Rushdien raapaisema. Joku muu tai jokin muu olisi provosoinut fundamentalistit taisteluun omien pyhien arvojensa puolesta.
Hyvä pointti. Samaan aikaan, kun Lähi- ja Keski-Idässä fundamentalistit astuivat valtaan, Euroopan siirtolaisten toinen sukupolvi ajautui – ajettiin – ahdinkoon.
Nämä ”satelliittimuslimit” eivät ole kotonaan niin Euroopassa kuin vanhempiensakaan kotimaissa, joiden kulttuuri saavuttaa heidät satelliittilautasten, internetin ja matkapuhelinten välityksellä.
Torjutut, tulevaisuudettomat miehet ovat helppoa riistaa imaameille, jotka tarjoavat identiteettiä ääri-islamista, olkoonkin kuinka keinotekoista. Suomenkin skin-headit ovat niin liikuttavan ylpeitä suomalaisuudestaan sen takia, että sitä nyt ei ainakaan kukaan voi heiltä ottaa pois.
Yksi näistä toisen sukupolven suunnattomista siirtolaisnuorista on nimeltään Muhammed Bouyeri.

2.11.2004 Bouyeri murhasi Amsterdamissa elokuvantekijä Theo van Goghin. Tämä oli tehnyt somalialaissyntyisen poliitikon Ayaan Hirsi Alin kanssa lyhytfilmin Submission, joka arvosteli muslimiperheissä vallitsevaa naisvihaa.
Naisten vartaloihin oli heijastettu Koraanin lauseita. Sen sijaan, että olisi keskusteltu perheväkivallasta, suututtiin pyhän kirjan pilkasta. Tuskin nytkään, kuten Rushdien tapauksessa, niin hyökkääjät kuin puolustajatkaan olivat tutustuneet itse taideteokseen.
Voin vain kuvitella rauhanomaisten muslimien tuskaa, kun he yrittävät luovia aina vain hysteerisemmän ja yleistävämmän islamofobian keskellä.
Tai siis en. En osaa kuvitella. Ehkäpä juuri siitä onkin kyse?
Rushdie tuli osoittaneeksi, tarkoittamattaan, mikä on ongelma. Mutta mikä on ratkaisu?

30.5.> Kuka luki mitä? Kilpailu on ratkennut!

admin — Tue, 29 May 2007 18:04:27 +0000

(Uusi päivitys 6.6.) Yhdistä vieraat ja kirjat -kilpailumme päättyi tänään 10 oikein -vastaukseen, kuten ennakoinkin. Jo aamuyöstä - aikaeron turvin - Riitta Myyrä Uudesta Seelannista täräytti viimeiset palat paikoilleen.
Kiitos kaikille osallistumisesta. Hauska detalji: viikon aikana esitetyissä arvauksissa kukaan ei osannut yhdistää Sinikka Saloa ja George Orwellia. Miksiköhän?
Kunniataulukko:
6 oikein: Riitta Myyrä, Hamilton, Uusi Seelanti
7 oikein: Toni Ernvall, Turku, Marjaleena Lylykangas, Vihtavuori
8 oikein: Reijo Ernvall, Turku
10 oikein nopeusjärjestyksessä: Riitta Myyrä (jälleen), Ari Alapartanen, Helsinki, Rami Jokinen, Turku sekä Toni Ernvall (taas).
Kaikki KUUSI palkitaan uurastuksesta eri kokoisin kirjapaketein. Painavaa luettavaa kaikissa.
Ja PS: Älkää kertoko kenellekään, kuka luki mitä. Yhdistelmät ovat salaisuus!
VIERAAT:

Tarja Halonen
Mark Levengood
Pentti Linkola
Auli Mantila
Teemu Mäki
Sauli Niinistö
Heikki Salo
Sinikka Salo
Anni Sinnemäki
Paula Vesala

KIRJAT:

A. Beecher-Stowe: Setä Tuomon tupa
B. Canth: Työmiehen vaimo
C. Gorki: Äiti
D. Lindgren: Peppi Pitkätossu
E: Linna: Täällä Pohjantähden alla
F. Orwell: Vuonna 1984
G. Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
H. Rushdie: Saatanalliset säkeet
I. de Sade: Justine
J. Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Vastaukset kommenttina tähän blogiin - ja perustelut mukaan!
Jokainen ennätys ansaitsee siis kunniaa ja - yllättäen - kirjapalkinnon. Muhkein paketti on varattu täyden kympin tietäjälle.

28.5. - Tarja ja Sauli, Pentti ja Paula

admin — Mon, 28 May 2007 07:45:34 +0000

Niin tai näin, aina väärin. Briteissä kuuluisa kulttuurivaikuttaja Melvyn Bragg teki viime vuonna ohjelmasarjan 12 books that changed the world (samanniminen viihdyttävä pokkari löytyy hyvin varustelluista kirjakaupoista). Melkoinen poru Bragginkin valinnoista syntyi - ennen kaikkea siitä, miksi listassa on vain tietokirjoja.

Siksi, Bragg tunnustaa, että kaunokirjallisuuden muutosvoima on paljon vaikeammin mitattavissa kuin Isaac Newtonin painovoimateorian: ilman sitä ihminen ei olisi koskaan lentänyt Kuuhun. Lopulta hän myöntyi ottamaan mukaan William Shakespearen näytelmien ensimmäisen kokoelman (The First Folio).

Braggkin päätti pitäytyä Britanniassa syntyneisiin suuriin kirjoihin. Pontimena tuskin on pelkkä patrioottisuus, vaan Bragg lienee halunnut välttää Raamatun, Koraanin ja Pääoman - tylsät, ilmeisimmät valinnat. Ja miten tiivistää Raamatun merkitys ihmiskunnalle puolen tunnin tv-ohjelmaan joutumatta täysin naurunalaiseksi?

Braggin lista:

Magna Carta (1215)
Isaac Newton: Principia Mathematica (1687)
Marie Stopes: Married Love (1918, naisen oikeus seksuaalisuuteen)
Jalkapallon sääntökirja (1863)
Charles Darwin: On the Origin of Species (1859)
William Wilberforce: On the Abolition of the Slave Trade (1789)
Mary Wollstonecraft: A Vindication of the Rights of Woman (1792, naisten oikeudet)
Michael Faraday: Experimental Researches in Electricity (1839, 1844, 1855)
Richard Arkwright: Patent Specification for Arkwright´s Spinning Machine (1769)
Adam Smith: An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (1776)
King James -raamatunkäännös (1611)
William Shakespeare: The First Folio (1623)

Bragg vieläpä venyttää “kirjan” käsitteen liki ratki: mukana on nelituntinen parlamenttipuhe orjuutta vastaan, valtio-opillinen sopimusteksti Magna Carta, jalkapallon säännöt sekä patenttihakemus tehokkaalle kutomakoneelle (joka mahdollisti teollisen vallankumouksen ja aikaa myöten globaalin on-line-kapitalismin.)

Lähtökohtiemme olennainen ero paljastuukin juuri tässä. Braggin "kirjat" eivät ole lukuelämyksiä - intiimejä, mielikuvitusta ja alitajuntaakin moukaroivaa sanataidetta. Me olemme etsineet kirjoja, jotka ovat laittaneet tuhannet tunteet liikkeelle ja siten muuttaneet maailmaa.

Itse asiassa sopimus tai säännöstö on pantu paperille juuri siksi, että tulkinnoista ei jäisi epäselvyyttä. Romaanin tehtävä on päinvastainen. Kuten Salman Rushdie ilmoittaa, romaani leikittelee mahdollisuuksilla ja todellisuuksilla - toisinaan kohtalokkain seurauksin...

(Braggin isännöimästä South Bank Show´sta on nähtävissä vielä yksi osa Suomessakin Yle Teemalla tänään maanantaina 28.5. klo 20, uusinta pe 1.6. klo 24.00. Suosittelen.)

Mitä ajattelet vieraistamme? Kirjoja esittelevät Tarja Halonen, Mark Levengood, Pentti Linkola, Auli Mantila, Teemu Mäki, Sauli Niinistö, Heikki Salo, Sinikka Salo, Anni Sinnemäki ja Paula Vesala.

24.5. - Missä piilee Darwin?

admin — Fri, 25 May 2007 06:48:06 +0000

Kollega lähetti sähköpostin, jossa hän kummasteli, miksi puhumme “10 kirjasta, jotka muuttivat maailmaa”, kun listassa on “vain” 10 romaania.

Vastasin: Ihan vain kiusaksi.

Se, että listalla ei ole tietokirjallisuutta - eikä "tieto"kirjallisuutta - tosiaan kiusaa monia nettikeskustelijoitamme.

“Raamattu on vaikuttanut kaikkialla maailman ihmisiin ja kilpailee aivan toisenlaisella tasolla kuin nuo kymmenen ehdotusta maailmaa muuttaneista kirjoista”, kirjoittaa anu ja saa paljon tukea. Moni kaipaa myös Koraania.

Muutkin suurten uskontojen perusteokset mainitaan usein: Maon Punainen kirja, Marxin Pääoma ja Hitlerin Mein Kampf.

Filosofeista Platon, Rousseau, Wittgenstein - ja John Locke, jonka Patrick Uotinen nostaa kommentissaan kiinnostavasti Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumousten takapiruksi.

Tieteissä mittaamattoman vaikutusvaltaisia ovat Adam Smithin, Charles Darwinin ja Isaac Newtonin tuotannot. Kalle Förbom muistuttaa aiheellisesti valtio-opin klassikosta, Machiavellin Ruhtinaasta.

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on myös omassa blogissaan havainnut painotuksemme kaunokirjallisuuteen.

“Listalla ei näköjään ole Darwinin Lajien syntyä (eikä mitään muutakaan tietokirjallisuutta, ilmeisesti tietoisen valinnan tähden). Ei se mitään, kaikkea ei voi ottaa mukaan. Helpoin, alkeellisin, tapa kritisoida tämmöisiä hankkeita on luetella, mikä kaikki puuttuu. Vielä helpompaa on tietenkin tuomita koko toimintatapa pinnalliseksi.

“Mutta minusta — joka olen itsekin ollut tekemässä tällaisia ohjelmasarjoja — kirjalistaan pohjautuva kesäinen keskustelujen sarja on erinomainen lähtökohta asiaviihteelle. Lopputulos on kiinni keskustelujen ja muun toteutuksen tasosta, ei siitä että kyseessä on lista.”

Kiitos luottamuksesta. Myös Pappiksen blogin kommentoijat pitivät Raamattua ja Koraania niin ylivertaisina opuksina, että mikä tahansa romaanilista “helisee kuin vaski”.

Mikäs siinä. Luulisi vain, että juuri tämän joukon keskuudessa tervehdittäisiin riemulla sitä, että kaunokirjallisuus kerrankin nostetaan maailmaa mullistavaan asemaan.

Valtaa pitävät putkiaivothan usein pitävät sanataidetta – kaikkea taidetta – merkityksettömänä puuhasteluna ja kulueränä; enintään Atlantin-ylilentojen viihteenä tai Uutisvuodon kapteenien vapaa-ajan toimintana.

Kirjalistamme on siis tarkoitettu provokaatioksi.

Mielestäni on aiheellista muistuttaa, että romaanit, lukukokemukset, ovat aiheuttaneet sotia, vallankumouksia, joukkoliikkeitä, oikeustaisteluita, lakimuutoksia ja poliittisia suunnanmuutoksia. Puhumattakaan vaikeammin määriteltävistä arvojen, tapojen, todellisuuskäsitysten ja historian tulkintojen mullistuksista. Romaani voi olla vaarallinen.

Eikä vaikuttava romaani – kuten murhakaan – vanhene.

Uskonnolliset peruskirjat ovat Korkeimman ilmoitusta, ne painivat raskaammassa sarjassa kuin kuolevaisten kynäilyt. Tieteelliset tekstit eivät ole välttämättä innostavaa luettavaa; ei ole sattumaa, että luennot ja seminaarit ovat edelleen yliopistoissa tärkein oppimisen areena. Filosofiset teokset eivät avaudu suurelle yleisölle.

Marxin kelpuuttaisin, tai Leninin vetävimmät traktaatit. Mutta niissäkin teho syntyy vasta, kun provokatoriseen ajatteluun yhdistetään korkea kirjallinen taito. (Molemmat herrat olisivat kyllä tarvinneet Silja Hiidenheimon kustannustoimittajakseen.)

Oma suosikkini on kiistakirjoittajien kuningas Thomas Paine (1737-1809). Painen pamfletti Common Sense (1776) levisi Pohjois-Amerikan siirtokunnissa joka savuun ja sai aikaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Sitten hän siirtyi juonimaan vallankumousta Ranskaan, ja kirjoitti vaikutusvaltaiset teokset Rights of Man (1792) ja Age of Reason (1794-1796). Tunnetaankohan Painea yhtään Suomessa?

Suurikaan ajatus ei tulostu suureksi lukukokemukseksi ilman kirjoittajan kykyä puhutella, yllättää ja yllyttää. Hyvä romaani liikuttaa mielikuvitusta, tunteita, alitajuntaa – saa aikaan mullistuksia, joihin mikään muu ei pysty.

Tästä voi kyllä väitellä.

21.5. - Mitkä kirjat mullistivat maailmaa?

admin — Mon, 21 May 2007 09:50:53 +0000

Jännittää. 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa –kesäsarja alkaa TV1:n maanantai-illoissa kahden viikon päästä.
Mitä ihmiset ajattelevat valinnoistamme; kirjoista ja kirjojen esittelijöistä? Mitä kirjoista saatiin irti; jäävätkö ne hyllyyn vai saavatko ne muuttaa maailmaa – yksi lukija, yksi katsoja kerrallaan?
Kun etsitään romaaneja, jotka muuttivat maailmaa, ei välttämättä haeta kirjallisuuskaanonin kiitetyimpiä teoksia tai lukevan yleisön kestosuosikkeja. Kirjan on täytynyt vaikuttaa ajassaan, ja aikansa taaksekin, yhteiskunnalliseen ajatteluun, jopa toimintaan.
Ympäröivää todellisuutta muuttaneita kaunokirjallisia teoksia ei ole paljon. Eikähän se ole – paras sanoa painokkaasti heti alkuun – fiktion varsinainen tehtävä. Ei romaanin tarvitse olla edes ajan kuva, vaikka usein kuulee toivottavan “puheenvuoroja nyky-yhteiskunnasta”. (Toivomuksen esittävät useimmin journalistit, joille maksetaan palkkaa siitä, että esittävät “puheenvuoroja nyky-yhteiskunnasta”.)
Romaani ei ole tilausteos. Se on yksi romaanin määritelmä.
10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa eivät siis ole 10 maailman MERKITTÄVINTÄ kirjaa. Siltikin valinnoistamme voi olla eri mieltä.
Keskustelu siitä, miten määritellään maailman merkittävät mullistukset sekä kaunokirjallisuuden rooli niissä, on puolet koko asiasta. Ota kantaa listaamme!

Kymmentä maailmaa mullistanutta romaania ei etsitty tällä kertaa yleisöäänestyksin. Ei järjestetty kilpailua, jossa kahdesta ehdokkaasta vähemmän suosittu putoaa ivanaurujen säestämänä ja alkuerien voittaja jatkaa kohti finaalia.
Teokset valitsi tuotantoporukka – pääasiassa tuottaja Jaana Semeri, ohjaaja Laura Joutsi, toimittajat Kaisa Alenius, Tiina Caven ja Sari Möttönen, asiantuntijavieras Anna Kortelainen ja minä – vatuloituamme aikamme muutamien kirjallisuudentutkijoiden, kulttuuritoimittajien sekä kaduilla ja kuppiloissa kiusaamiemme kavereiden kanssa.
Havaitsin, että ratkaisuissa painottuu joko sana MUUTTIVAT, tai sana MAAILMAA, harvoin molemmat. Jos teos on muuttanut kiistatta vaikkapa lainsäädäntöä, muutos on paikallinen, kun taas monessa koko maailmaa koskettaneessa kirjassa on vaikea määrittää, mikä oikeastaan tarkalleen muuttui.
Kuten sanottu, kaikki on tulkintaa. Perustelen alla lyhyesti, miksi juuri nämä kirjat on valittu – ja toivon vastaväitteitä, täydennyksiä ja huomautuksiasi. Keskustelu jatkuu.

Harriet Beecher-Stowen romaani Setä Tuomon tupa (1851) oli aikansa best-seller (ja käännettiin heti suomeksikin). Se kiihdytti orjuuden vastaista taistelua ja oli johtamassa Yhdysvaltain sisällissotaan (1861-1865), jonka voittaneet pohjoiset valtiot lakkauttivat orjuuden.
Maksim Gorkin Äiti (1907) on edellisen rinnakkaisteos sikäli, että se lietsoi vähäosaisten tyytymättömyyttä tsaarinajan Venäjällä. Kertomus on suorastaan kapinallisen käsikirja; miten järjestäydytään, miten propagandaa levitetään, miten toimitaan pidätettäessä. Vallankumousfiktiosta tuli faktaa 10 vuotta myöhemmin.
Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo (1885) osoitti, miten väärin kohdellaan naista, joka avioiduttaan menettää oikeuden omaan omaisuuteensa. Laki muutettiin muutama vuosi myöhemmin. (Tosin vasta 1929 vaimo saattoi hoitaa raha-asioitaan kokonaan ilman miestään.)
Astrid Lindgren puolestaan piti ansionaan lakia, joka kielsi lasten ruumiillisen kurittamisen Ruotsissa. Peppi-kirjat – joista ensimmäinen ilmestyi jo 1943 – puolustavat laajemminkin lapsen oikeutta tulla hyväksytyksi lapsena, ei vain mini-aikuisena.

Jotkut teokset ovat muuttaneet kokonaisen kansakunnan käsitystä historiasta, jopa totuudesta. Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla (1959-1962) auttoi hyväksymään hävinneen osapuolen totuuden vuoden 1918 kansalaissodasta. Suuri joukko suomalaisia sai vihdoin täydet kansalaisoikeudet.
Muutama kirja on mullistanut maailmaa tarkoittamattaan. Parhaiten muistettaneen Salman Rushdien Saatanalliset säkeet (1989), joka suututti Iranin ajatollat. Väitetty jumalanpilkka langetti kirjailijan ylle fatwan, kuolemantuomion. Ensimmäistä kertaa ääri-islam tunkeutui läntiseen kulttuuripiiriin.
Voi sanoa, että Erich Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta EI muuttanut maailmaa, ainakaan heti. Ilmestyttyään 1929 se vakuutti miljoona saksalaista lukijaa sodan kauhuista - muutama vuosi myöhemmin kansa nosti valtaan Hitlerin (joka poltatti Remarquen teoksen kirjarovioillaan) ja uusi sota syttyi. Silti: pasifismille oli laskettu pitävä pohja.
Yhtä lailla toteutumatta jäi George Orwellin hyytävä tulevaisuusvisio Vuonna 1984 – vai jäikö? Jos pitää valita yksi kirjailija, jonka tuotanto on ollut kaatamassa itäblokkia, Orwell tarkkoine propagandan ja totalitarismin analyyseineen on vahvoilla. Myös ”demokratioiden” asukkaiden kannattaa seurata yhteiskuntansa orwellisoitumista ja taistella vapauksistaan.
Adjektiivit ”orwellilainen” ja ”kafkamainen” todistavat kirjailijoiden tavoittaneen jotakin olennaista ja omaäänistä maailmastaan. Myös ”sadismin” kummi, markiisi de Sade jätti Justinellaan (1791) lähtemättömän jäljen niihin, jotka kuvittelivat, että maailmassa on yhtään mitään pyhää. (Tai että porno on tuore keksintö.)
de Saden henkilöä on vaikea irrottaa kaunokirjallisesta tuotannosta. Vielä tuskaisampaa on erottaa Oscar Wilden kohtaloa homoseksuaalien sorron marttyyrina romaanista Dorian Grayn muotokuva (1892). ”Elämä jäljittelee taidetta”, oli yksi Wilden tuhansista sutkauksista – ja vasta sata vuotta myöhemmin saatettiin havaita Dorian Graysta tutun ylettömän nuoruudenpalvonnan, kauneuden ihannoinnin, narsismin ja yksilöllisen estetisoinnin rakentuneen suorastaan kulutuskapitalismin kivijalaksi.

Tässä meidän valintamme – sulkeudumme suosioosi.
Mikä on sinun mielestäsi kirja, joka muutti maailmaa?

Tunnettu maailmankirjallisuus kohtaa tunnettuja suomalaisia

admin — Tue, 08 May 2007 06:54:52 +0000

Ajatuksia herättävää keskustelua vetää toimittaja Timo Harakka vakiovieraanaan taidehistorioitsija Anna Kortelainen. Blogi aukeaa 21.5.2007.