10 kirjaa rahasta uusimmat merkinnät RSS

Kiitos lukijat, kiitos katsojat!

Timo Harakka — Tue, 17 Jan 2012 13:52:31 +0000

10 kirjaa rahasta -sarja palkittiin vuoden 2011 parhaana tv:n keskusteluohjelmana Kultainen Venla -kilpailussa 15.1. Tekijät kiittävät katsojia ja ohjelman valovoimaisia vieraita: Satu Huberia, Juha Hurmetta, Susanna Kuparista, Sauli Niinistöä, Anna Puuta, Alf Rehniä, Aki Riihilahtea, Jari Sarasvuota, Maarit Toivanen-Koivistoa ja Ville Wahlbeckiä.

Lukeminen yhdistää, lukeminen avartaa, lukeminen rikastuttaa.

Ensi kesänä palaamme siis ruutuun teemalla 10 kirjaa vallasta.

Ensi kesänä puhutaan vallasta

Timo Harakka — Wed, 16 Nov 2011 10:45:33 +0000

”10 kirjaa rahasta” –sarjan suosion kannustamina esittelemme ensi kesänä uuden kirjaohjelman – 10 kirjaa vallasta. Mikä on mielestäsi hyvä kirja vallasta? Kerro meille. Klikkaa tästä ja käytä valtaa!

LISÄYS 24.11.: Aivan mahtavia ehdotuksia on jo saapunut - katso alla olevaa kommenttiketjua! Paljon kutkuttavaa luettavaa ja yllättäviäkin vetoja: Peppi Pitkätossu vallankäytön kuvauksena...

Ehdottakaa lisää valtakirjoja ja kommentoikaa jo esitettyjä.

10 kirjaa vallasta –sarja on luontevaa jatkoa edelliselle. Vaikka kesäohjelmiston oletetaan joskus olevan erityisen viihteellistä, leppoisaa ja lomaisaa, jatkamme haastavien ja kiperien aiheiden parissa. Milloinpa aivot olisivatkaan vastaanottavaisemmat kuin Suomen kesässä, kun on kerrankin aikaa ja avaruutta ajatella?
Uudessakin sarjassamme pääosassa on tunnettu lukija ja hänen lukukokemuksensa. Kirjan kanssa koettu yksityinen elämys jaetaan toisille, jolloin se muuttuu yleiseksi omaisuudeksi ja rikkaudeksi.
Tämä ei muutu. Rima on korkealla. Toivottavasti olet seurassamme ensi kesänäkin.

Uutta on se, että valta on vielä laajempi aihe kuin aikaisempamme.
Kesän 2007 sarjassa ”10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa” lähestyimme kirjoin historian käännekohtia. Seuraavina vuosina teemoina olivat lapsuus ja rakkaus.
Kun etsimme viime kesäksi raha-aiheisia teoksia, valikoima oli sentään rajallinen. Sen sijaan vallasta kertoo, omalla tavallaan, melkeinpä jokainen kirja.
Valtaa on monta lajia. Pakkovaltaa, käskyvaltaa, arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Normien, perinteiden, velvollisuuksien valtaa. Taloudellisia, poliittisia, diplomaattisia ja sotilaallisia alistussuhteita.
Vallalla on monta muotoa. Painostusta, hallintaa ja valvontaa. Kuria ja sensuuria – ja myös itsekuria ja itsesensuuria.
Valta on kaikkialla. Jokainen käyttää valtaa ja on sen kohde. Kunnissa, seurakunnissa ja kuppikunnissa. Työpaikalla, kotona, kaikissa ihmissuhteissa ja lemmikkisuhteissa.
Vallalla on myös vastavoimansa: toisinajattelu, vapausliike, vastarinta, kapina ja tottelemattomuus.
Koska valtakirjoja on loputtomiin, tarvitsemme apuasi. Mikä kertomus vallankäytöstä kolahti juuri sinuun? Tunnistitko omaa elämääsi, tai jotain yleispätevää?

Valtaa kuvataan ja analysoidaan parhaiten kenties juuri kaunokirjallisuudessa. (Kaunokirjallisuus on muuten hassu sana, koska fiktio ei suinkaan ole aina kaunista, eikä varsinkaan, kun puhutaan vallasta.)
Paraskaan Hitlerin elämäkerta ei voi mennä tyrannin pään sisään, aistia hänen tuntemuksiaan, kuvata hänen kokemuksiaan, lukea hänen ajatuksiaan kuten fiktio. Vallankäytön tilanteisiin eläytyminen vaatii mielikuvitusta, joka on kirjailijan ja lukijan yhteisalue. Miltä kohteista tuntuu – senkin kaunokirjallisuus avaa todistusvoimaisimmin.
Kirjailija kertoo vallasta silloinkin, kun se ei ole hänen julkilausuttu aiheensa. Siksi yllättävät kirjat voivat, kun oikein silmin lukee, paljastaa olennaisia ominaisuuksia vallastakin. Teidän, tarkkojen lukijoiden, oivalluksia odotamme intomielellä.
Uutta on siis sekin, että 10 kirjaa vallasta –sarja syntyy teidän ehdotuksistanne. Ehdota meille valtakirjaa perjantaihin, 13. tammikuuta 2012 mennessä. Silloin alamme Annan kanssa kuumeisesti lukea suosikkiteoksianne.
Parhaat perustelut palkitaan kirjalahjalla!

Ehdotuslomake löytyy täältä.

PS: Kirjan ei tarvitse suinkaan olla synkkä. Vallan havittelu ja vallalla pullistelu on aina myös koomista. Eikä ole syytä rajoittua Suomeen tai Eurooppaan – miten valtaa käytetään maailman eri kolkissa? Lisäksi teos voi olla myös sarjakuva, näytelmä tai novelli. Anna siis mielikuvituksellesi valta!

Maailman köyhimmät pokeripöydässä

Timo Harakka — Mon, 08 Aug 2011 09:24:23 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja

Jos maa on maailman viidenneksi köyhin, toipumassa 15 vuoden sisällissodasta, jossa sadat tuhannet ovat kuolleet ja yhtä monet ovat maamiinojen silpomia, mitä se tarvitsee? Jos kansalaisista 56 prosenttia on lukutaidottomia, mitä maa kipeimmin kaipaa?
Aivan oikein: pörssin.
Maailmanpankki (WB) ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) perustivat Mosambikin pörssin 1999. Yli kymmenen vuotta myöhemminkään siellä ei vaihdeta kuin kahta osaketta, kolmena päivänä viikossa, klo 9-12.
Se ei ole maailman pienin pörssi, enää. Heinäkuun alussa avattu Kambodzhan pörssi saattaa saada ensimmäiset osakkeet myyntiin vielä tämän vuoden puolella. Kuten muistanemme, maa kärsi nykyhistorian hirvittävimmästä kansanmurhasta: punaiset khmerit murhasivat yli miljoona ihmistä, ehkä jopa viidenneksen Kambodzhan väestöstä.

Moni pitää kapitalismia kylmänä järjestelmänä. Minusta se on ajoittain hellyttävän sympaattinen. Erityisen liikuttava on pääoman usko omaan kaikkivoipaisuuteensa; että globaali kaupankäynti poistaa köyhyyden ja muutkin ongelmat.
Venäjä osoitti 1990-luvulla, että jos maassa ei toimi laki ja järjestys, markkinat eivät pyöri. Venäjä yksinkertaisesti kieltäytyi maksamasta velkojaan 1998, ja aiheutti valtavia tappioita ulkomaisille sijoittajille. Mm. George Soros hävitti kaksi miljardia dollaria itänaapuriimme.
Toinen seikka on, että köyhän maan asukkaat eivät välttämättä syleile rahan lähetyssaarnaajia kiitollisuudesta itkien. Globaalin kapitalismin lähetysjärjestöt WB ja IMF ovat ideologisessa puhdasoppisuudessaan saaneet aikaan suurta tuhoa, ennen kaikkea Aasian kriisissä 15 vuotta sitten.
Ottaen huomioon, että WB/IMF sai aloittaa Mosambikissa täysin valtuuksin ja puhtaalta pöydältä, tulos ei täysin vakuuta. 20 vuodessa maa on noussut vain kymmenen sijaa köyhimpien maiden listalla; inhimillisen kehityksen indeksissä se on 182 valtion joukossa sijalla 172. (Ja voi hyvällä syyllä väittää, että köyhyyden vähenemisestä voidaan kiittää perinteistä kehitysapua, jota markkinamiehet vihaavat syvästi.)
Tavallisen ihmisen elämä köyhässä maassa ei parissa vuosikymmenessä muutu miksikään. Toisin kuin innokkaat sijoittajat unelmoivat, mistään ei yht-äkkiä materialisoidu laajaa, kuluttavaa keskiluokkaa.
Aravind Adiga ruoskii säälimättä tätä sokeaa uskoa kapitalismin autuuteen upeassa satiirissaan Valkoinen tiikeri, joka voitti arvostetun Booker-palkinnon 2008. (Kirja on niin tuore, että sen saa vielä kaupoista pokkarina, hopi hopi!)
Rutiköyhän riksakuskin pojan silmin Intia jakautuu jyrkästi: Valoon ja Pimeyteen, isomahaisiin ja pienimahaisiin – eikä välissä ole mitään. Nokian tehtaat, upeat teknologiakylät ja puhelinpalvelukeskukset tuovat hyvinvointia mitättömän harvoille, promillen tuhannesosalle. Samalla edistyksen illuusio saattaa jopa heikentää huono-osaisimpien asemaa.
”Hanoissamme ei ole vettä, ja mitä te Delhin ihmiset annatte meille? Matkapuhelimia.”

10 kirjaa rahasta –sarjamme kumartaa ja kiittää kesän seurasta! Päätösjaksomme (8.8. TV1 klo 21.30) laajenee syleilemään koko maailmaa, havaitsemaan maapallon suuren enemmistön, usein näkymättömät miljardit.
Pokeriammattilainen Ville Wahlbeck ei kuitenkaan synkisty kurjuuden edessä. Kapitalismi on aina alussa väkivaltainen, räikeän epäoikeudenmukainen järjestelmä, kuten Yhdysvalloissa yli 100 vuotta sitten. Äärimmäisyydet johtavat vastatoimiin, jotka saattavat kesyttää markkinavallan yleisestikin hyödyllisiin tarpeisiin. Kehitysmaissa ei siis pidä odottaa pikavoittoja, vaan toimia pitkäjänteisesti kaikkien hyvinvoinnin eteen.
Ville Wahlbeck kertoo myös koskettavasti syyt, miksi hän 35-vuotiaana on luopumassa uhkapeleistä. Ja ehkä yllättävästi, mitä hän jää kaikkein eniten kaipaamaan pokeripöydistä.
Hän kuvaa maailman parhaiden korttiammattilaisten tiivistä yhteisöä, jota luonnehtii keskinäinen luottamus... kenties peräti rakkaus.

10 kirjaa rahasta –sarjan esittely

Mustat joutsenet Manhattanin yössä

Timo Harakka — Mon, 01 Aug 2011 10:41:09 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja

Don DeLillon Cosmopolis (2003) on mieleenpainuva panoraama New Yorkista, ja särmikäs kuvaus rahan tuomasta äärimmäisestä vieraantumisesta.

Kukapa olisi parempi puhumaan tämän ajan kaikenkattavasta kapitalismista kuin teatteriohjaaja Susanna Kuparinen, jonka keväinen Eduskunta –näytelmä osoitti, kuinka draama voi olla kantaaottavaa journalismia. Arvelen, vakavissani, että näytelmän takia vihreiden yksi kansaedustajapaikka Helsingissä siirtyi vasemmistoliitolle.

Kuparinen on myös kaatanut hartiavoimin ns. hallintarekisterilakia, joka tekisi veronkierrosta laillista ja salaisi suomalaisyhtiöiden omistukset.
Keskustelu on nähtävissä tänään maanantaina TV1:ssä klo 21.30.

Cosmopolis seuraa ”reaaliajassa”, kun 28-vuotias miljardööri Eric Packer matelee panssaroidulla limusiinilla Manhattanin läpi, matkalla parturiin. Ympärillä kuhisee miljoonakaupungin elämä, mutta päähenkilö on yhteydessä maailmaan – ja ihmisiin, itseensäkin – vain ruutujen, näyttöjen, kuvakkeiden, mainostaulujen, radioverkkojen ja laajakaistojen välityksellä.

Packer on vieraantunut rahastakin, se on vain digitaalinen abstraktio. Hän etsii informaation tulvasta merkityksiä ja lainalaisuuksia, ja rakentaa numeroista kuvioita. Packer on näkevinään puun vuosirenkaita ja fysiikan lakeja, mutta menettää miljardinsa, kun ei osaa huomioida epätäydellisyyttä ja epäsymmetriaa.

Ja henkensä.

Anteeksi, että tässä vaiheessa jo toistan itseäni: täsmälleen näin kävi finanssikriisissä 2008.

Viimeisten 20 vuoden aikana suuret sijoitusyhtiöt - investointipankit, riskirahastot ja vakuutusyhtiöt – ovat rakentaneet huipputehokkaita tietokoneverkkoja, joiden monimutkaisia mallinnuksia varten on palkattu tuhansittain matematiikan tohtoreita.

Nämä quantit – eli ”kvantitatiivisen sijoittamisen” ammattilaiset – yrittävät yhtälöidä kaikki mahdolliset markkinaliikkeet, jotta voitaisiin rahastaa mikroskooppisin muutos, jota ihmisäly ei edes havaitse. Tällä strategialla perustettiin 1994 sijoitusrahasto Long Term Capital Management (LTCM), jonka johtajiin kuului tohtori Myron Scholes. Hän oli ansainnut taloustieteen Nobel-palkinnon 20 vuotta aiemmin kehittämällään johdannaisten hinnoittelun kaavalla, joka on tietenkin:

C = Sd-t N(x) - Kr-t N (x - δ √t), x= [log (Sd-t/Kr-t) / (δ √t] + 1/2 δ √t.

LTCM:n automatisoitu finanssimatematiikka johti pian rahaston jo 126 miljardin dollarin sijoituksiin. Mikään ei voinut mennä pieleen. Paitsi, kuten taloustieteilijä John Maynard Keynes aikanaan sanoi: Mikään ei ole niin tuhoisaa kuin järkevä toiminta järjettömässä maailmassa.

Nerokkaimmatkaan matemaatikot eivät kykene ottamaan huomioon Mustaa joutsenta. Tämä on Nassim Nicholas Talebin termi erittäin epätodennäköiselle tapahtumalle, jonka vaikutus on käänteentekevä – kuten olivat New Yorkin terrori-iskut 2001 ja Kaakkois-Aasian tsunami 2006 .

Olen kesäilokseni lukenut Talebin kirjaa, joka nousi maailmanmaineeseen, koska se julkaistiin vuotta ennen finanssikriisiä. Ja 10 vuotta sen jälkeen, kun Nobel-nerojen firma LTCM joutui katastrofaaliseen 1,25 biljoonan dollarin (kaksitoista nollaa) konkurssiin, joka uhkasi koko finanssijärjestelmää.

LTCM kaatui, koska Venäjän valtio yksinkertaisesti kieltäytyi maksamasta ulkomaisia velkojaan 1998. Hienoinkaan tietokoneohjelma ei pysty mallintamaan maailman oikukkuutta ja ennakoimattomuutta. "Long term" kesti siis neljä vuotta.

Ennustaminen on tuomittu epäonnistumaan, mutta silti olemme uskovinamme "asiantuntijoiden" vakuuttaviin "analyyseihin". Suomessa toimivien 11 ennustelaitoksen ennusteet ovat viime vuosina menneet täysin metsään – etenkin Suomen Pankin, jolla on ylivoimaisesti hienoimmat mallit ja eniten laskentavoimaa.

Talousherrojen hybriksen hinta voi olla kova koko planeetalle. Mitä on tehtävissä?

Taleb neuvoo heitä luopumaan ”epistemologisesta ylimielisyydestä”. Seuraavaa mustaa joutsenta ei voi ennakoida, vain sen voi tietää, että sellainen ilmestyy.
Kannattaa siis rakentaa järjestelmä sellaiselle pohjalle, että yllättävä, jättiläismäinen, kaiken mullistava tapahtuma ei tuhoa aivan kaikkea.

Se edellyttäisi, että sijoittajat eivät yltyisi hullunrohkeaan uhkapeliin, että kaikkea ei pantaisi yhden kortin varaan. Taitaa olla turha toive.

Titanicin vääjäämätöntä suuntaa kohti seuraavaa jäävuorta ei voi muuttaa muu kuin julkinen valta, nuo parjatut poliitikot. Toivotaan parasta – mutta puetaan pelastusliivit.

10 kirjaa rahasta –sarjan esittely

Mätä kaupunki, mätä maa

Timo Harakka — Mon, 25 Jul 2011 10:05:02 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja

Eeva Joenpellon romaani Tuomari Müller, hieno mies on kirjoitettu 1994. Se on kuvaus pikkukaupungin korruptiosta, jossa rakennusliikkeet ja pankit voitelevat virkamiehiä ja poliitikkoja voiton toivossa.
Tavat ovat noista ajoista siistiytyneet, vakuuttaa liikemies Jari Sarasvuo tämän illan keskustelussamme (TV1 klo 21.30).
Mutta niin vain 1990-luvun haamut hyökkäsivät esiin kesäkuussa. Kun entinen kunnallispolitiikan mahtimies ja kiinteistöpeluri Jukka Peltomäki valittiin Vantaan kaupunginjohtajaksi, hän joutui melkein saman tien poliisitutkintaan epäillystä virka-aseman väärinkäytöstä.
Peltomäen nimi soitti kelloa, joten kaivoin kirjahyllystäni Risto Hietasen kirjan Kun kulissit kaatuivat (1996). Se on Vantaan Sanomien palkitun toimittajan hiuksia nostattava kuvaus tuolloisista vehkeilyistä kaupungissa. Itse kukin johtava poliitikko rahasti firmoja ”kiinteistökonsultoinnista” ja hyötyi henkilökohtaisesti päätöksistä, joita oli kansan valtuuksilla tekemässä.

Vaalirahoitus on aina ollut osa tätä bisneksen ja politiikan symbioosia. Laitonta se ei ole, kun kyse ei ole lahjonnasta, mutta silti osapuolet pitävät kytköksensä mieluiten salassa.
Vuosien mittaan näitä kytkyjä on tullut päivänvaloon niin vähän, että olemme tottuneet pitämään Suomea korruptoimattomana maana. Vuonna 2007 toteutetussa eurooppalaisessa kyselyssä joka neljäs suomalainen piti korruptiota pahana ongelmana – luku oli Euroopan toiseksi pienin.
Samaan henkeen Jari Sarasvuo on aivan varma Ilkka Kanervan syyttömyydestä. Hän syyttää syyttäjää aiheettomasta ajojahdista, jolle tulee nolo loppu oikeussalissa. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske vaatii ex-ulkoministerille vähintään kahden vuoden vankeusrangaistusta mm. törkeästä lahjuksen otosta.
Meitä vaivaa ehkä pieni lakisokeus. Laki ei ole sama kuin oikeus. Vaikka teko ei olisi rikos, tai sellaiseksi näytettävä, se voi silti olla väärin.
Ajatus tuli mieleen, kun luin Keskusrikospoliisin laatimaa Korruption tilannekuvaa 2009.
Raportti nosti ongelmaksi ”hyvä veli –verkostot” – tutunkaupat, sisäpiirit ja keskinäiset hyötymisen kytkyt. Nehän eivät ole rikoksia – ja siinä ongelma osittain onkin. Hyvä veli –diilit haittaavat aitoa kilpailua, rehtiä yritystoimintaa, kansalaisten oikeusturvaa ja järkevää verovarjojen käyttöä. Silti niihin ei osata puuttua.
Suomessa ei kukaan räpäyttänyt silmäänsä, kun Paavo Lipponen ryhtyi poliittisen uransa jälkeen Nord Stream –kaasuputkiyhtiön konsultiksi. KRP:n raportin mukaan se kuitenkin herätti kyseenalaista huomiota ulkomailla.

Me mediassa emme siis ole ainakaan liian ärhäköitä. Silti Suomen eliitti iskee täysillä takaisin ”kaunan” ja ”kateuden” lietsojia. Aina, jos jokin väline paljastaa kyseenalaisia kytköksiä, sitä syytetään ”ajojahdista”.
Toimittajilla ei ole aihetta liikaan ylpeyteen. Vaalirahoituslaki ehti olla voimassa yli 10 vuotta, ennen kuin heräsimme valvomaan, mahtavatko lainsäätäjät itse noudattaa lakia.

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Meidän rahoillamme maailman kasinoissa

Timo Harakka — Mon, 18 Jul 2011 07:12:17 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

Minun kesäkirjani on Nikolai Gogolin hillitön satiiri Kuolleet sielut (1842), sekin kirja rahasta - ja vielä nykyaikaisemmin kuvitteellisesta rahasta.

Huijari Tsitsikov kiertää Venäjää ostamassa itselleen kuolleita talonpoikia, ennen kuin heidät ehditään poistaa henkikirjoista. Tämä "omaisuus" on käypä pantti, jolla uskoteltu raha voidaan muuttaa oikeaksi rahaksi.

Siinäpä finanssikriisin ydin yksinkertaistettuna 160 vuoden takaa.

Gogol jäi virallisen 10 kirjaa -listan ulkopuolelle, koska rajasimme raa'asti venäläisten klassikoiden kiintiömme yhteen, ja sen täytti itseoikeutetusti F.M. Dostojevskin Peluri(t) vuodelta 1867.Meille, jotka ahmimme Dostojevskimme aivan liian varhain teiniangstiimme, aukeaa kirjailijasta aivan uusi kuva - humoristin, satiirikon, velikullan.

Peluri (eri suomennoksissa käytetään sekä yksikköä etta monikkoa) kertoo saksalaiseen Ruletenburgin kaupunkiin ajautuneista venäläisistä aatelisista, jotka yrittävät kasinolla nujertaa köyhyyttään. Päähenkilö, kotiopettaja Aleksei Ivanovitsh, on toivottoman rakastunut kenraalin tyttäreen, mutta romaanin loistavassa käänteessä unohtaa koko tyttösen löydettyään varsinaisen intohimonsa - ruletin.

Romaani oli Dostojevskille itselleenkin uhkapeli. Kirjailija joutui kiristäjän kynsiin, joka vaati velkansa maksuksi romaanin pika-ajassa tai muussa tapauksessa tekijänoikeudet kaikkiin aikaisempiinkin teoksiin, mm. Rikokseen ja rangaistukseen.

Dostojevski pestasi pikakirjoittajan, jolle hän saneli romaanin kolmessa viikossa - aiheesta, jonka hyvin tunsi. Han oli moneen kertaan pelannut kaikki rahansa Keski-Euroopan kasinoilla, pantannut kellonsa ja takkinsa päästäkseen pelipöytään.

Eläke-Tapiolan toimitusjohtaja Satu Huber osoitti huumorintajua valitessaan Pelurit tämän illan keskusteluumme (TV1 18.7. klo 21.30).

Tapiola on eläkevakuutusyhtiöiden keskiraskasta sarjaa; se sijoittaa vuosittain säästöjämme maailman kasinoille reilut yhdeksän miljardia euroa.

Sijoituksiin liittyy aina riski, mutta maailmanlaajuisesti eläkerahastot ovat kaikkein konservatiivisimpia sijoittajia, jotka kaihtavat uhkapeliä kaikin keinoin. Useimpien saannöt kieltävät sijoittamasta muihin kuin korkean luottoluokituksen (AAA) kohteisiin. Sekään ei auttanut, kun luottoluokituslaitokset (Standard's & Poor's, Moody's, Fitch) sortuivat jakamaan parhaat pisteet "riskittömille" asuntoluottojohdannaisille 2008.

Vakuutusyhtiot vaikuttavat vakailta ja varovaisilta, mutta finanssikriisin suurin yksittäinen häviäjä oli jättimäinen vakuutusyhtio AIG, joka kärsi huikeat 400 miljardin euron tappiot.(Se on suunnilleen Suomen kahdeksan vuoden bruttokansantuote.)

Erittäin kiinnostava onkin Satu Huberin vastaus kysymykseen: Mitä finanssikriisi sinulle opetti?

Pilvenpiirtäjät sortuvat

Timo Harakka — Mon, 11 Jul 2011 06:26:05 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

Vaikka Tom Wolfen romaaniklassikko Turhuuksien rovio (Bonfire of the Vanities) ilmestyi 1987, se kertoo kaiken olennaisen myös nykyisestä finanssikriisistä.

Päähenkilö, Sherman McCoy on 38-vuotias investointipankin huippumyyntimies, ”maailmankaikkeuden valtias”. Hän on ostanut pankille miljoonilla ranskalaisia joukkovelkakirjoja, joita hän koettaa välittää voitolla pahaa aavistamattomille asiakkailleen.
Hän epäonnistuu, kuten konkurssiin ajautuneet Bear Sterns ja Lehman Brothers 20 vuotta myöhemmin.
Kuten keskustelussa todetaan, Turhuuksien rovion herkullisin kohtaus esittää lyömättömän kuvauksen siitä, mitä investointipankkiiri oikeastaan tekee. Shermanin vaimo selittää 6-vuotiaalle tyttärelle:
”Kuvittele, että on kakkuviipale, etkä itse ole leiponut sitä kakkua, mutta joka kerran kun ojennat sitä toiselle, siitä irtoaa pieni murunen, jonka saat pitää. Ja niitä murusia on hyvin paljon. Kun kakunviipaleita ojennellaan koko ajan puolelta toiselle, niitä irtoaa niin paljon että kohta voit tehdä niistä itsellesi jättiläiskakun.”
Kahdessa vuosikymmenessä kakku on kasvanut monikymmenkertaiseksi. 2007 arvopaperijohdannaisten nimellisarvo oli 573 miljoonaa miljoonaa euroa – luvussa on kaksitoista nollaa. Se on noin 10 kertaa maailman tuotannon arvo.
Niin kauan, kun vallitsee luottamus, nuo fantastiljoonat ovat olemassa. Mutta kun luotto loppuu, kaikki katoaa. Näin käy sekä Sherman McCoyn henkilökohtaisessa elämässä kuin koko maailmantaloudessa.

Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin. (Vertailu sarjan avauskirjaan, Sauli Niinistön lukemaan Ukko Goriot´hon voi olla palkitseva.)
Koin myös aikaisempaa suurempaa sympatiaa päähenkilöä kohtaan – saman tunteen tunnusti Anna Kortelainenkin. Juppielämää ei enää oikein jaksa moralisoida, saati vastustaa. Kai siihen on jo näinä optiomiljoonien, yksityistämisten, IT-huuman ja pörssiriehan vuosikymmeninä tottunut.
Nykylukemalla vaikuttaa siltä, että Sherman McCoy on enemmän yltiömaterialistisen maailmanjärjestyksen uhri kuin ihmisenä paheksuttava ahne peluri.
On valtaisa virhe uskoa, että ”ahneus” oli syynä finanssikriisiin. Ihmisten on liiankin helppo halveksia Wall Streetin ja Lontoon Cityn röyhkeitä rahastajia ja maitopartaisia miljonäärejä. Jos kapitalismin katastrofi selitetään henkilöimisellä ja laiskalla psykologisoinnilla, rakenteelliset ja ideologiset syyt jäävät havaitsematta ja valuvirheet korjaamatta.
Kuten ovat jääneetkin.

Kriisiä ruokki myös mielenvikainen palkitsemisjärjestelmä, jossa kohtalokkaimpien riskien ja korjaamattomien tuhojen aiheuttajat saivat - ja saavat - miljoonien bonukset. Ne määräävät raha-aateliston sisäiset asemat ja arvostukset.
Turhuuksien rovio on edelleen todistusvoimainen kuvaus New Yorkin, Lontoon ja Tokion pankkiirien statuskamppailusta, jossa kalleimmat asunnot, vaatteet ja nautinnot määräävät ihmisarvon eliitin sosiaalisessa pörssissä.
Tämän on kokenut myös jalkapalloilija Aki Riihilahti Lontoon-vuosinaan. Työväenluokasta miljonääreiksi ponnahtaneet urheilijanousukkaat ivasivat aina Riihilahden autoa ja vaatteita. Cityn sampanjajuhlissa skandinaavilla oli outo olo: ihmiset kysyivät heti alkuun, mitä tienaat, jotta osaisivat antaa oikean arvon.
Riihilahti on nähnyt läheltä senkin, kun kupla lopulta puhkeaa. Hän tietää, miksi niin moni ammattiurheilija putoaa uran jälkeen tyhjyyteen.

Pulan politiikka

Timo Harakka — Mon, 04 Jul 2011 07:04:45 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta - sarjan toimittaja

Pentti Haanpään Noitaympyrä (1931) on hämmästyttävän tiukka analyysi siitä, miten New Yorkin pörssikatastrofista aiheutunut maailmanlaajuinen talouspula näkyy kaukaisen Suomen elämässä.
2008 finanssikriisin suorat vaikutukset eivät Suomessa ole yhtä dramaattisia (toki ne 70 000, jotka joutuivat työttömiksi, voivat olla eri mieltä), mutta planeetan joka kolkalle ulottuvina ja yhä euron kriisinä jatkuvina järistyksinä ne ansaitsisivat kaunokirjallisiakin hahmotuksia. Sellaisia ei ole tullut vastaan.
Kun Haanpää kirjoitti Noitaympyrää, Wall Streetin romahdus ja Lapuan liikkeen synty olivat aivan tuoreita, loppuvuoden 1929 tapahtumia. Talonpoikaismarssi järjestettiin kesällä 1930. Samaan aikaan alkoivat kommunistien (ja kommunisteiksi luultujen) kyyditykset itärajalle.
Haanpää oli hetkessä kiinni, kommentoi päivän otsikoita, puhui aikalaisilleen. Siksi onkin erityisen julmaa, että kirjaa ei uskallettu julkaista tuoreeltaan, vaan se ilmestyi vasta 25 vuotta myöhemmin.

Noitaympyrä suhtautuu kriittisesti kapitalismiin – ihmekös tuo, kun kapitalismi on kriisissä. Se juuri on se otsikon ”noitaympyrä”: samaan aikaan on nälkää ja yltäkylläisyyttä, työläisen kurjat olot varmistavat omistajan hyvän elämän.
Mutta Noitaympyrästä ei irtauduta helposti, kuten ilmenee tämän illan antoisassa 10 kirjaa rahasta–keskustelussa teatteriohjaaja Juha Hurmeen kanssa (4.7. TV1 klo 21.30).
Päähenkilö Pate Teikka on liikkuva työmies ja liikkuva äänestäjä. Hänelle ei kelpaa niin sosialismi kuin porvarillisuuskaan, eikä päätään nostava oikeistoterrori.
Pate Teikka ei kuulu mihinkään, ei sitoudu mihinkään, hän on individualisti ja epäilijä. Hänen vastaparinsa on Janne Kuutio – Elmer Diktoniuksen seuraavana vuonna ilmestyneen mestariteoksen antisankari, joka lähtee aina mukaan ajan virtauksiin. Tahdoton takinkääntäjä muuttuu joustavasti punakaartin sotilaasta mustapaitaiseksi lakkorikkuriksi.
Myös Janne Kuutio kuvaa tarkkanäköisesti nuoren tasavallan verisiä ristiriitoja, valtiollista skitsofreniaa. Sekin ilmestyi suomeksi vasta turvallisesti sotien jälkeen.
1930-luvun valkoinen Suomi sai siis elää itsestään tietämättä, soraäänien häiritsemättä. Vapaaehtoisessa, halukkaassa sokeudessa.

Fasismi ja natsismi olivat syntyneet jo ennen vuoden 1929 romahdusta. Kuulu taloushistorioitsija Karl Polanyi toteaa kuitenkin kirjassaan Suuri murros, että vasta markkinatalouden luhistuminen johti fasismin maailmanvaltaan.
Oikeistoterrori oli siis nimenomaan talouden ilmiö. ”Umpikujaan päätyneelle liberaalille kapitalismille tarjottua fasistista ratkaisua voidaan kuvailla markkinatalouden uudistukseksi."
Polanyin katsannossa markkinoiden kriisi ratkaistaan vallankumouksella – joko ylhäältä tai alhaalta. Joko kansa ottaa vallan demokraattisesti tai sitten omistava luokka turvautuu väkivaltaan ja riistää kansalta perusoikeudet.
Nykyisen finanssikriisin ja eurokriisin poliittiset seuraukset alkavat pikku hiljaa tulla näkyviin Euroopassa. Mitähän vielä seuraa?

Kulttuurihistorian häpeäpilkku

Timo Harakka — Fri, 01 Jul 2011 13:38:17 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

Pentti Haanpää kirjoitti romaaninsa Noitaympyrä1931. Teos oli polttavan ajankohtainen: vuoden 1929 pörssiromahduksesta levinnyt yleismaailmallinen pula-aika aiheutti Suomessakin levottomuuksia. Italian ja Saksan malliin äärioikeistolainen Lapuan liike terrorisoi maata.
”Maassa oli tapahtunut paljon asioita. Ihmiset ikäänkuin sairauden kiukussa olivat touhunneet sitä ja tätä. Pahanolon tunne, levottomuus, saattoi heidät töytäilemään ilman päämäärää, käymään lähimmäistensä kimppuun”, päähenkilö Pate Teikka pohdiskelee.
”Työväestöä oli pieksetty ja tapettu, kansalaisia oli istutettu autoihin ja ajeltu ympäri maata. Kuumettako? Hourettako? Mitä hyvää siunaantui pyssyistä ja pampuista, amerikkalaisilla autoilla ajosta, isänmaa-huudoista ja avopäin lauletuista lauluista?”

Sitä siunaantui, että Haanpään kustantaja Otava ei uskaltanut julkaista Noitaympyrää, jota kirjailija aivan aiheesta piti itse parhaana teoksenaan. Ei myöskään WSOY, eikä edes vasemmistolainen kustantamo Kansanvalta, joka oli julkaissut Haanpään kohukirjan Kenttä ja kasarmi 1929.
Tämä sotalaitosta arvostellut kirja sydämistytti oikeistohenkisen eliitin. Uudempi kansalliskirjailijamme Mika Waltari jopa kynäili vastaiskuksi Suomen armeijaa ihannoivan teoksen Siellä, missä miehiä tehdään (1931).
Kustantamojen pelkuuruden takia Noitaympyrä – josta keskustelemme 10 kirjaa rahasta –sarjassa teatteriohjaaja Juha Hurmeen kanssa maanantaina 4.7. (TV1, 21.30) – ilmestyi vasta 25 vuotta myöhemmin, kirjailijan kuoleman jälkeen, kootuissa teoksissa 1956.

Historialliset yhtäläisyydet nykyaikaan ovat ilmiselvät.
Jatkokysymys kuuluukin: ketkä eivät tämän päivän Suomessa saa ääntään kuuluviin? Kenen totuus sensuroidaan?

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Kesällä luetaan paksut kirjat

Timo Harakka — Mon, 27 Jun 2011 05:46:24 +0000

Timo Harakka, sarjan toimittaja

Moni lukee lomalla dekkareita, mutta milloin on aikaa paneutua ja eläytyä suuriin tarinoihin, jollei kesällä?
Sota ja rauha vaatii rauhaa, Kadonnutta aikaa etsimässä edellyttää ajan löytymistä. Mikä on suurenmoisempaa kuin uppoutua yötä myöten – kun aikainen herätys tai työstressi eivät häiritse – vuosikymmenten mittaisiin ihmiskohtaloihin ja sukusaagoihin.
Laajoissa romaaneissa on usein väkeäkin niin runsaasti, että kreivittärissä ja ratsumestareissa ei pysy mukana, jos lukeminen koko ajan keskeytyy ja jää pätkittäiseksi, kuten talvisin. Siksi pimeimpään vuodenaikaan sopivat ohuet minämuotoiset tilitykset ja juonivetoinen pikaruoka.
Kesä kuuluu eepoksille.

Thomas Mannin varhainen mestariteos Buddenbrookit (1901) on vetävä, tiheä ja tragikoominen kronikka lyypekkiläisen kauppiassuvun vaiheista. Parikymppinen kirjailijanero piirtää psykologisesti terävät kuvaukset kauppahuoneen perijän Thomasin tarmosta ja tuskasta, hänen siskonsa Tonyn surkuhupaisista naimakaupoista, veljesten riidoista ja sukunsa viimeiseksi jäävän Hanno-pojan hauraista haaveista.
Buddenbrookit on yksi lempikirjoistani, ja suureksi ilokseni myös mukana 10 kirjaa rahasta –sarjassa. Se on vuorossa tänään maanantaina, 27.6. klo 21.30.
On ylellistä lukea kirja Maarit Toivanen-Koiviston seurassa.
Suomen ainoa naispuolinen vuorineuvos nousi perheyhtiö Onnisen johtoon 11 vuotta sitten; hän on Onvest-konsernin toimitusjohtaja ja Onnisen hallituksen puheenjohtaja.
Vallanvaihto perheyhtiössä ei ollut helppo, kuten se harvoin on. Sellaista draamaa ei sentään nähty kuin Herlineillä, kun isä-Pekka oli valinnut seuraajansa salaa muilta lapsilta. (John Simonin Koneen ruhtinaan menestys muuten todistaa, että dynastiat kiinnostavat suomalaisia).
Maarit Toivanen-Koivisto johtaa yhtiötä sananmukaisesti kuin perhettä. Oman uusperheen ihmissuhteet ovat vaatineet paljon työtä ja myös ammattiapua, jotka ovat opettaneet myös yritysjohtajaa työssään.
Myös Anna Kortelainen näyttää ymmärtävän perheen dynamiikkaa ja johtamisen psykologiaa. Ohjelmassa naiset oivaltavat spontaanisti yhdessä, kenen johdolla Buddenbrookien kauppahuone olisi voinut pelastua ja kukoistaa.

Kustantajat ja kirjakauppiaat kierrättävät varastojaan niin kovalla kiireellä, että suurin osa sarjamme kirjoista on saatavissa vain kirjastoista tai antikvariaateista, joiden kontolle kulttuuriperinnön pelastaminen Suomessa on jätetty.
Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008) löytyy kuitenkin peräti pokkarina, jonka ehdit mainiosti lukea ennen sarjan päätösjaksoa 8. elokuuta. Silloin käsittelemme kirjaa pokeriammattilaisen Ville Walhbeckin kera.
Ja myös Buddenbrookit löytyy kaupasta kauniina uutena painoksena ja Ilona Nykyrin tuoreena suomennoksena. Ei vanhassakaan käännöksessä ole mitään vikaa, joten kaupallisesta tai kunnallisesta hyllystä nyt Buddenbrookit matkaan ja mukaan riippumattoon!

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Roope Ankka opettaa lapsille: taloudessa on draamaa ja draivia

Timo Harakka — Mon, 20 Jun 2011 13:22:44 +0000

Timo Harakka, sarjan toimittaja

Kun puhutaan rahasta ja kirjoista, on mahdoton sivuuttaa kaikkein kuuluisinta, kaikkien suomalaisten tuntemaa pohattaa – Roope Ankkaa. Maanantaina 20.6. klo 21.30 on siis vuorossa Don Rosan luoma ankkamiljonäärin "elämäkerta", Roope Ankan elämä ja teot (1997).

Jokainen lapsi saa ensimmäisen kosketuksensa kapitalismiin Roope Ankan kautta, huomauttaa illan vieras, Åbo Akademin liiketaloustieteen professori Alf Rehn. Hän on kirjoittanut akateemisen tutkielmankin Roope Ankasta.

Mitä Roope Ankka oikein lapsillemme opettaa?

“Rakastan sukellella rahoissani, kaivautua niiden alle kuin myyrä ja heitellä niitä ilmaan niin, että ne valuvat rahasateena päälleni.”

Roope Ankan suhde rahaan on äärimmäisen konkreettinen, suorastaan fetisistinen. Koska hän on parantumaton saituri, rahan ansaitsemisen pontimena on ainoastaan raha itse.

Toisin kuin päälle näyttäisi, Roope ei ole homo economicus (eli rationaalinen hyödynmaksimoija), koska hän ei laita rahaa koskaan kiertoon. Toisekseen hän ei suinkaan toimi omaksi edukseen: hän menee äärimmäisyyksiin löytääkseen ennennäkemättömiä rahanansainnan keinoja, piittaamatta lopultakaan voitoista.

Alf Rehn kysyykin kiehtovasti: Onko Roope kapitalisti vai yrittäjä?

Jälkimmäistä vastausta puoltaa havainto, että raha on lopultakin resurssi eikä lopputulos. Se mahdollistaa mitä eksoottisimmat seikkailut arktisilla alueilla, aavikoilla, korkeimmilla vuorenhuipuilla, merten syvänteissä, Petroliassa, Patagoniassa, Ylä-Moguliassa, lukuisissa muinaiskulttuurien kadonneissa kaupungeissa, Kafferin kaivoksissa – ja jopa kuussa ("24 karaatin kuu").

Kuin ohimennen hän tekee koko maailmasta siirtomaansa, kuten ilmenee hyvin perheessämme jo toisessa polvessa aarteena vaalitusta Minä, Roope-setä –jättikirjasta (Sanoma 1973). Yhdessä tarinassa Roope jopa taltuttaa vallankumouksen kovasti Vietnamia muistuttavassa Unstadistanissa (Unsteadystan).

Silti Roopen luoja, legendaarinen ankkamestari Carl Barks vetosi tarinoidensa "epäpoliittisuuteen". Don Rosa on kantaaottavampi: hänen kirjassaan kolonialisti-Roope jopa polttaa afrikkalaisen alkuasukaskylän. Tämä rikos vainoaa Roopea ikuisesti - valkoisen ankan taakka.

Ei ihme, että chileläiset Ariel Dorfman ja Armando Mattelart julkaisivat 1971 kirjan, joka käännettiin suomeksi 1980 otsikolla “Kuinka Aku Ankkaa luetaan: imperialistinen ideologia Disneyn sarjakuvissa” (Love-kirjat).

Kirja on tosikkomainen – mutta tosi olikin kyseessä. Vuonna 1973 kenraali Pinochet kaappasi vallan Chilessä. Kirjoittajat karkotettiin Ankkalinnasta.

Roope Ankka on viettinsä viemä. Hän on ahneudessaan kyltymätön, pakkomielteinen ja addiktiivinen mielipuoli, jonka himo ei voi koskaan tyydyttyä. Sinällään osuva ruumiillistuma globaalista kapitalismista.

Rahamarkkinat eivät lepää koskaan, niitä piiskaa loputtoman kasvun ja mielikuvitusrahan monistamisen houre, joka haihtui yht´äkkiä vuoden 2008 syksyllä. Mutta vain hetkeksi.

Alf Rehn mietiskelee, eikö tässä intohimossa ole positiivisetkin puolensa. Eikö addikti voi olla onnellinen addiktiossaan – ja lisätä myös ympäristönsä hyvinvointia. Ankkalinnassa ei ole leipäjonoja, kurjuutta, syrjintää eikä rasismia.

Rohkenin olla vähän eri mieltä, kuten ohjelmasta ilmenee.

Järkemme sanoo, että markkinajärjestelmä on mieletön, mutta tunne määrää toisin: rahan lume vetoaa, kiehtoo ja kietoo mukaansa.

Alf Rehnin mukaan Roope Ankka opettaa lapsille, että talous on kiehtovaa – että “siinä on draamaa, siinä on narratiivia”. Se on seikkailua, kokonaisvaltaista elämystä.

Rehn vakuuttaa, että lapset osaavat kyllä erottaa tarinan kerroksia ja ottaa etäisyyttä henkilöihin. Eivät he pety, kun tosielämän eläimet eivät puhu, toisin kuin saduissa. Asiat voivat olla yhtä aikaa totta ja kuvitelmaa. (Ja niinhän talous onkin.)

Mitenkähän lienee? Onko Roope Ankka hyväksi lapsille?

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Anna Puu ja ihmissuhteet kauppatavarana

Timo Harakka — Mon, 13 Jun 2011 08:22:02 +0000

Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta -sarjan toimittaja

10 kirjaa rahasta –sarjan luku-urakoissa oli ääripäänsä. Vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto kahlasi Buddenbrookien sukutarinaa yli 600 sivua, laulaja Anna Puu keskittyi kahteen novelliin – yhteensä kuusi sivua.

Enempää on kohtuutonta vaatiakaan lokakuussa syntyneen vauvan äidiltä. Ja sitä paitsi parhaiden novellien lumous on juuri se, että pieneen sirpaleeseen tiivistyy suuria asioita, usein viitteinä, vihjauksina ja välähdyksinä. Lyhyen tekstin täydentämiseen ja taustoittamiseen kuluu helposti monin verroin aikaa ja sivuja.

Ja Maria Jotuni (1880-1943) oli suomalaisen novellin mestari, kenties ensimmäinen. Hänen vuonna 1907 julkaisemansa lyhyt "Rakkautta"-novelli kestää kyllä perinpohjaisen tarkastelun, kuten toivottavasti käy ilmi tämän illan jaksosta (TV1 klo 21.30).

Erityisen ansiokkaasti novellin on ruotinut professori Lea Rojola kokoelmassa “Kohtauspaikkana kieli” (SKS, 2006).

Nainen kertoo toiselle naimakaupoistaan. Sananmukaisesti on kysymys kaupoista: sulhanen ja morsian neuvottelevat asiallisesti ehdoista ja summista, niin että otsikon “rakkaus” tuntuu yksinomaan ironiselta.

Mutta hetkinen: mitä se rakkaus sitten on? Jo sata vuotta sitten romanttisen rakkauden käsite alkoi murtua, eikä kai kukaan enää vakavissaan elättele Harlekiini-unelmia. Entäs jos se rakkaus on sitä, mitä kertojanainen sanoo kauppiaalle sanoneensa: “Se työ, jonka nainen pesään tekee, on on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta – niin, sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi.”

1800-1900-lukujen vaihteessa alkoi hahmottua “uusi nainen”: itsenäinen, omatahtoinen, vapaudenhaluinen. Lea Rojolan mukaan Jotuni ei ollut ensimmäinen, joka kuvasi “uutta naista”, mutta ensimmäinen, joka kirjoitti “uudelle naiselle” – nainen naiselle.

Kun L. Onervan lahjakas Mirdja-neiti (1908) etsii epätoivoisesti miestä, joka ymmärtäisi häntä, Jotunin naiset ovat älynneet moisen turhaksi: he löytävät ymmärtäjän toisistaan.

Laulaja Anna Puu on toiselta identiteetiltään kauppatieteen maisteri Anna Puustjärvi. Hän teki gradunsa metsäyhtiöiden ympäristöetiikasta – aiheesta, joka oli niin tulenarka, että metsäyhtiö kielsi käyttämästä lopputyöhön tehtyjä haastatteluaineistoja!

Ihmissuhteet ovat kauppatavaraa yhä. Naisia ei kenties naiteta taloudellisin perustein kuten 100 vuotta sitten – ainakaan Suomessa – eikä yksinhuoltajan tarvitse luopua lapsistaan. Mutta kuten Anna Puustjärvi toteaa: “Kaiken saa väännettyä kansantaloustieteeksi.” Globaalissa kapitalismissa markkina-ajattelu tunkeutuu syvälle yksityiselämään.

Björn Wahlroosin oppi-isä ja idoli, Nobelin taloustieteen palkinnon saanut Gary Becker on erityisen kuuluisa siitä, että hän soveltaa talousoppeja aivan kaikkiin elämän ilmiöihin. Niinpä rakastuminen on parinvalintaa, joka perustuu pitkän tähtäimen hyötylaskelmiin. Lapsia pitäisi kasvattaa samoilla palkitsemisopeilla kuin Wall Streetin pankkiireja (tosin miljoonabonukset korvattaneen Ville Vallaton –puikoilla).

Niinpä Becker toteaa, että lapsi on "kestokulutushyödyke". Niin kuin vaikka jääkaappi. Siis kallis hankkia, kestää useita vuosia, joten hankinnasta saatava hyöty ja mielihyvä on diskontattava pitälle ajalle, on kallis ylläpitää ja korjata, epätäydellisten jälkimarkkinoiden takia vaikea myydä eteenpäin. Ihmiset hankkivat siis lapsia samasta syystä kuin jääkaapin.

Joku voisi toki osoittaa eräitä eroja jääkaapin ja lapsen välillä – lapsen saa ilmaiseksi, mutta ei rahalla; sitä ei heitetä kaatopaikalle uuden mallin tieltä; toisaalta jääkaapille ei tarvitse lukea iltasatuja, se ei lähde Interrailille eikä muuta kotoa pois. Electroluxin poistuminen aiheuttaa harvalle tyhjän pesän syndroomaa. Mutta kaikki nämä ovat ekonomistin tarkastelussa sivuseikkoja.

Niin pitkälle on ihmisen kauppatavaroituminen mennyt, ettei Anna Puun 9-kuukautinen vauvakaan ole syntynyt vanhakantaisesti synnytyssairaalassa. Hänet on lanseerattu markkinoille HUS:n Lasten- ja naistentautien tulosyksiköstä.

Heti ensi hetkestä alkaen ihminen on tuote.

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Rytsölät 1800-luvun Ranskassa

Timo Harakka — Mon, 06 Jun 2011 14:57:48 +0000

Timo Harakka, sarjan toimittaja

Sauli Niinistö on toki arvovaltainen herra, mutta ennemminkin Honoré de Balzacin asema uraauurtavana klassikkona vaikutti siihen, että 10 kirjaa rahasta –sarjan avausteos on Ukko Goriot (1835).
Ennen Balzaciakin kirjallisuudessa käsiteltiin rahaa ja taloutta – esimerkiksi Daniel Defoe teoksissaan Robinson Crusoe (1719) ja Roxana (1722). Mutta Balzac oli sittenkin ensimmäinen, jonka jättiläismäisen teossarjan ”Inhimillisen komedian” läpikäyvänä juonteena on raadollinen rahanhimo ja säälimätön statuskamppailu.
Itselleni Balzacin terävät havainnot, armoton satiiri ja sivaltava huumori olivat suurin löytö tämän kesän teoskimarassa. (Toinen erityinen ilonaihe oli löytää hillitön humoristi lyijynraskaasta Dostojevskista, mutta siitä lisää Pelurien yhteydessä 18.7.) Klassikot eivät ole suotta klassikoita.
Sauli Ninistö toteaakin, että ihmisluonnon ahneus ja itsekkyys ei näy 200 vuodessa muuttuneen, mikä on joko lohdullinen tai masentava havainto.

Balzacia pidetään realistisen romaanin perustajana. Syynä lienee se, että hänen raadolliset näkemyksensä ihmisen ahneudesta ja itsekkyydestä ovat kestäneet aikaa, kuten Sauli Niinistökin toteaa. Ukko Goriot antaa tytärtensä imeä hänet tyhjiin rahoista - kaunis tanssiaispuku ja rakastajan pelivelat vievät isän hautaan.

"Ihanaa isänrakkautta", ihailee Anna Kortelainen. "Masokismia", puuskahtaa Niinistö.

Balzac (1799-1850) eli keskellä kuohuvaa vallankumousaikaa. Hän ei kokenut vain yhtä, vaan monta vallankumousta: Hänen lapsuutensa osui Napoleonin keisarikuntaan, joka taas kumosi vuoden 1789 kumouksen.
Napoleonin jälkeen kuningasvalta yritti paluuta, joka tyrehtyi ”Euroopan hulluna vuonna” 1848. Juuri ennen Balzacin kuolemaa julkaistiin Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifesti.
Vanhat valtiaat kaatuvat, aateliset menettävät päänsä tai ainakin omaisuutensa, kansanvaltakin korruptoituu, keinottelijat menestyvät.Aivan kuten Suomessa 1990-luvulla.
Vapautettu raha karkaa Neitsytsaarille, nurkanvaltaajat ja kasinomiehet seikkailevat, suuri lama kaataa pankkeja ja poliitkkoja, IT-kupla paisuu ja kansa jonottaa Soneran (ent. Posti-Tele) osakeannissa. Maitopartaiset miljonäärit ajavat urheiluautolla päin leipäjonoja. Äkkirikastuneet optiojohtajat ja oligarkit ohittavat vanhat patruunat.
Asiaan kuuluu, että Balzac oli itsekin loputtoman optimistinen keinottelija, jonka lempitermejä oli une bonne speculation – ”hyvä bisnestilaisuus”.
Hän investoi kirjapaino- ja kaivosalalle, katastrofaalisin seurauksin. Viimeisinä vuosinaan hän innostui puutavarakaupoista Ukrainassa.
Aku Ankka –tyyppisistä liiketoimistaan Balzac sai niskoilleen niin jättiläismäiset velat, että hän saattoi suoriutua niistä vain kirjoittamalla yötä päivää suosittuja romaanejaan.
Näin talous on ehdottomasti hyödytti kirjallisuutta. Myös Dostojevski oli jatkuvasti ulosotossa – keidenkähän muiden onnettomalle rahatilanteelle maailmankirjallisuus on kiitoksen velkaa (sananmukaisesti)?
Balzacin väitetään juoneen 50 kuppia turkkilaista kahvia päivässä. Ihme, että hän eli edes 51-vuotiaaksi.

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Romaanit kertovat rahasta – ja meistä

Timo Harakka — Tue, 31 May 2011 10:02:55 +0000

Ensi maanantaina (6.6.) se sitten alkaa: kesäisten maanantai-iltojen 10 kirjaa rahasta. Ja yleisin kysymys on sama kuin neljä vuotta sitten, jolloin teimme ihanan Anna Kortelaisen kanssa ensimmäisen osan kirjasarjasarjaa, 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa.

Miksi fiktio, eikä fakta?

Moni ihmettelee, miksi keskustelemme romaaneista, fiktiosta, emmekä käsittele tietokirjoja, tutkimuksia ja pamfletteja – jotka ovat vaikuttaneet vallankumouksellisesti niin historiaan, tieteeseen kuin talousajatteluun.

Miten "maailmaa mullistaneista kirjoista" voi sivuuttaa Isaac Newtonin Principian, Charles Darwinin Lajien synnyn tai Karl Marxin Pääoman? Miten voi puhua rahasta ilman Adam Smithin Kansojen varallisuutta, J.M. Keynesin Yleistä teoriaa – tai Karl Marxin Pääomaa?

Vastaus on, tälläkin kertaa: ihan kiusallaan.

Kesällä 2007 muistutimme ihmisiä kertomuksen voimasta. Romaani ei ole vain rantapäivän rekvisiittaa, vaan voi kuohuttaa ihmisiä kiivaisiin väittelyihin, mielenosoituksiin, oikeustaisteluihin, lakimuutoksiin, kapinoihin – jopa sotiin. Kyllä, sotiin: Setä Tuomon tupa, Harriet Beecher-Stowen suht sentimentaalinen sepite, iski kipinää Yhdysvaltain sisällissotaan 1860-luvulla.

Tänä kesänä olemme sitä mieltä, että kertomakirjallisuus kertoo rahan voimasta ja viettelyksestä, rikastumisen haaveesta, talouden pakkovallasta ja vapauttavasta vaikutuksesta – kukaties koskettavammin, kouraisevammin, tarkkanäköisemmin, kauaskantoisemmin kuin asiateksti.

Siksi 10 kirjaa rahasta, 10 kertomusta ihmisestä.

Kirjallisuus ja talous eivät hevin kuulu yhteen. Mutta mikseivät?

”Talouden rooli kaunokirjallisuuden traditiossa on niin ilmeinen, keskeinen ja laajalle ulottuva, että on oikeastaan yllättävää, että se jää niin usein huomiotta”, kummastelee Tiina Käkelä-Puumala, joka on toimittanut yhdessä Sari Kivistön kanssa erinomaisen, painotuoreen kokoelman Kirjallisuus ja talous antiikista nykyaikaan.

”Kuinka usein kirjallisuudessa itse asiassa käsitelläänkään sellaisia aiheita kuin perinnönjakoa, velkasuhteita, varkautta, rikkautta tai köyhyyttä, ostamista ja myymistä sekä niihin liittyviä sopimuksia?”

Silti kirjallisuus pyrkii pitämään välimatkaa talouteen; tuotannon ja markkinoiden maailma ei saisi hipaistakaan taiteen pyhää luomistyötä. Toisaalta kirjailijat lausuvat pontevia mielipiteitään taloudesta paljon innokkaammin kuin yritysjohtajat nykykirjallisuudesta. On asiaankuuluvaa, että Jari Tervo arvostelee Nokian johtoa, mutta täysin sopimatonta, että Olli-Pekka Kallasvuo kritisoi Koljattia.

Eräät kovan luokan yritysjohtajat, saneeraajat ja muutospiiskurit sekä koko kansantaloutta vahtivat korkeat virkamiehet eivät uskaltaneet tulla ohjelmaamme, ”koska eivät ymmärrä kirjallisuutta”. Talous kunnioittaa kulttuuria enemmän kuin kulttuuri taloutta.

Ohjelmassamme puhuvat kuitenkin kirjojen lukijat, kokijat, eivät kirjallisuuden tutkijat. Kiinnostavaa on, että talouselämän valtiaista haasteen ottivat vastaan Suomen vaikutusvaltaisimmat naisjohtajat: vuorineuvos Maarit Toivanen-Koivisto ja miljardisijoittaja Eläke-Tapiolan toimitusjohtaja Satu Huber.

Ja lopuksi se olennaisin kysymys. Miksi juuri nämä kirjat?

Honoré de Balzac: Ukko Goriot (1835) - Sauli Niinistö (6.6.)
Maria Jotuni: Rakkaudesta (1907) - Anna Puu (13.6.)
Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot (2007) - Alf Rehn (20.6.)
Thomas Mann: Buddenbrookit (1901) - Maarit Toivanen-Koivisto (27.6.)
Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931) - Juha Hurme (4.7.)
Tom Wolfe: Turhuuksien rovio (1987) - Aki Riihilahti (11.7.)
Fjodor Dostojevski: Pelurit (1867) - Satu Huber (18.7.)
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994) - Jari Sarasvuo (25.7.)
Don DeLillo: Cosmopolis (2003) - Susanna Kuparinen (1.8.)
Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008) - Ville Wahlbeck (8.8.)

Ovatko nämä juuri ne palkitsevimmat, rikkaimmat kertomukset?

Mitä olisi pitänyt ottaa mukaan? Mikä olisi pitänyt jättää pois? Miksi? Ota kantaa!

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely