Haitin auttajat uusimmat merkinnät RSS

Vuosi sitten iltapäivällä

Hilkka Hyrkkö — Wed, 12 Jan 2011 06:35:58 +0000

Tänään on Haitin maanjäristyksen vuosipäivä. Alkuviikosta hallitus lopulta julisti sen kansalliseksi vapaa päiväksi. Paljon on tehty, mutta tavattoman paljon pitäisi vielä tehdä. Port au Princen rauniot ja romahtaneet talot ovat monin paikoin juuri siinä ja juuri sellaisina kuin mihin ne jäivät vuosi sitten, iltapäivällä.

Teltoissa ja muissa tilapäisasunnoissa asuu edelleen noin miljoona ihmistä. Tai kukapa heidät nyt olisi niin tarkkaan laskenut. Maanjäristyksessä tuhoutui valtava määrä virastoja, ministeriöitä, henkilökuntaa, ja ehkä kaikkien nimet ja numerot eivät olleet kansissa edes ennen maanjäristystä.

[Kuva ohjelmasta Haiti´s Killer Quake – Why it Happend? Ylen kuvapalvelu]

Joka päivä vakuutun entistä enemmän siitä, että uusia lapsia ja laitettu ja laitetaan maailmaan ahkerasti. Haitin lapsikuolleisuus on maailman korkeimpia, mutta paljon heitä on.

Apua on tullut ja tulee Haitiin: Punaiset Ristit ovat saaneet yhteensä noin miljardi euroa kasaan. Siitä on käytetty noin neljännes. Operaation alussa rahaa kuluu eniten ja nopeiten: teltat, kenttäsairaalat, avustustarvikkeita.

Tämä on kansainvälisen Punaisen Ristin ja Suomen Punaisen Ristin suurin operaatio. Kaikki luvut, määrät, painot ovat ennätyksellisiä. Haiti-keräys on tuottanut 4,2 miljoonaa euroa. Nyt rahan kulumisen vauhti on hidastunut. Ei enää niin nopeasti, mutta viisaasti.

Haiti ei ole tehnyt kaikkea auttamista helpoksi. Siirtyminen teltoista tilapäismajoitukseen on hidasta, koska hallitus ei ole osoittanut uusille rakennuksille maata. Järistysromun kerääminen on alkutekijöissään. Rakennukset pitäisi arvioida: minkä voi korjata, mikä on vedettävä maan tasalle.

Ja lokakuussa entuudestaan monta suoneniskua saanut maa sai kolerankin. Epidemia ei ole saavuttanut pelättyä voimaa, mutta leviää ja sairastuttaa tasaisesti. Punaisen Ristin koleraklinikalla hoidetaan kymmeniä potilaita joka päivä. Heidän näkemisensä tiputuksessa tuskaisina, on joka kerta yhtä pysähdyttävää ja he ovat kuitenkin hyvässä hoidossa.

Punaisen Ristin teepaitaa herättää ihmisissä luottamusta. Minutkin vedetään telttoihin arviomaan vastatautisia. Olen oppinut tekemään kysymykset ylenannon ja ripuloinnin tiheydestä, määristä. Pysyykö mikään sisällä? Turvallisinta on suositella klinikkakäyntiä.

Katsele Paula Vilénin vuoden takainen raportti Haitin katastrofialueelta

Delegaatin delegaatio

Hilkka Hyrkkö — Tue, 11 Jan 2011 07:42:40 +0000

Haitilla on vaikea liikkua yksin. Me Punaisen Ristin delegaatit emme saakaan liikkua ihan yksin eikä kävellen lainkaan, turvallisuussyistä. Mutta auttajan perään kertyy helposti isompikin joukko.

Britannian Punaisen Ristin Borri Jalta esittelee La Pisten telttaleiriä Svenska YLEn toimittajalle ja kuvaajalle. Ensin meitä on kylänraitilla siis neljä Borri, Jessica, Oscar ja Hilkka. Sitten joukkoomme liittyy tulkki, James. Jamesin mielestä on parasta, että otamme yhden vartijoista mukaan. Nyt meitä on kuusi. Mitä pidemmälle kuljemme leirin sisään joukko kasvaa. Neljä nuorta miestä, vartijan kavereita, liittyy joukkoon.

La Pisten vesitornin kupeessa kirjaimellinen paitaressu, pieni poika Jameson saa ankarasti korvilleen oranssipaitaiselta teinitytöltä. Jameson vetäytyy vesitornille nousevien portaiden suojaan ja itkee lohduttomasti. Hänenkin tukkansa on letitetty pienille saparoille. Päällä on vain venähtänyt teepaita, mutta kyllä hän on poika.

Nyrkissään hän puristaa kiveä. Saan Jamesonin nyrkin aukeamaan ja kiven putoamaan maahan. Ei heitetä kivellä takaisin, vaikka meitä olisikin heitetty, selitän suomeksi. Pieni poika on suuresti lohduton. Kaikki on huonosti tänään. Hän valittaa erilaisia oireita, mutta olemme tulkin kanssa samaa mieltä siitä, ettei poikaa mikään vaivaa. Hän on vain surullinen.

Hiukan tasaannuttuaan Jameson kertoo meille, ettei äiti välitä hänestä, että äiti on lähtenyt jonnekin ja poika pelkää, ettei hän palaa. Voiko olla suurempaa surua maanjäristysleirillä 60 000 muun kanssa, kun äitikään ei välitä?

Hän liittyy joukkoomme ja punapaitainen poika ja toinen poika ja naapurin tyttö. Onneksi La Pisten leveimmät raitit ovat melko leveitä. Mahdumme siihen vielä kaikki.

Hyviä uutisia Haitista!

Hilkka Hyrkkö — Sat, 08 Jan 2011 15:49:10 +0000

Telttaelämä päättyi tänään yli sadalta perheeltä, jotka ovat vuoden asuneet Port au Princen suurimmassa telttakylässä, La Pistessä. Heidän joukossaan on Jenniflore Joseph. Hän otti minua kiinni kädestä ja talutti uuden kotinsa ovesta sisään. Jenniflore on kolmivuotias. Tukka on palmikoitu pienen pienille leteille, joita törrättää eri puolilla ja puolille. Hän ei irrota kädestäni.

[Sisarukset Juninia ja Jenniflore Joseph istuvat uuden kotinsa rappusilla, mukana myös Dias ja tietenkin barbit. Kuva: Niklas Meltio]

Jenniflore jäi orvoksi vuosi sitten sisarensa Juninian kanssa. Nyt he kuuluvat Christanin ja Lordian Sauveurin uusperheeseen. Nämä sisarukset ottivat orvot pikkutytöt hoitoonsa.

Jennifloren uuden kodin nurkassa on kasvattiäideiksi ryhtyneiden sisarusten äiti vaikeasti syöpäsairaana. Hänet on kannettu teltasta ensimmäisenä. Muut tavarat tulevat myöhemmin sylillinen kerrallaan.

Jennifloren ystävä Dias haluaa osansa uudesta ystävästä. Tytöt kilpailevat siitä, kumpi saa istua sylissäni ja kumpi vieressäni uuden kodin portailla. He tutkivat Punaisen Ristin merkin, tarkastelevat perusleirin asukaslätkän, kellon, sormuksen ja vitivalkoisen käden kaikki kynnet ja suonet alta ja päältä. He kokeilevat sitä omaa ihoaan vasten. Sitten siirrytään hiuksiin. Dias yrittää pyöritellä siitä samanlaista karkeaa lettiä kuin itsellään ja ihmettelee kun suomalainen liinatukka ei tottele. Korvakorut, silmälasit oikein päin ja väärin päin, myös heidän kasvoillaan. Jennifloresta tulee tavattoman viisaan näköinen lasit päässä. Hän sanoo kasvattiäidilleen, että haluaa minun tytökseni ja tiivistää otetta jalastani.

Istumme siinä rappusilla hyvän tovin. Ohitsemme paarustaa ihmisiä ja heidän omaisuuksiaan. Yksinäinen ruukkukasvi pään päällä. Omaisuus pinottuna telttavuoteeelle ja peitettu pressulla niin, että mieleen tulee vainaja.

Seassa pyörii ulkomaisia toimittajia kameroineen ja mikrofoneineen. Mutta me tytöt vain istumme. Olen hetken aivan varma omasta tarpeellisuudestani.

Onko Haitissa loppiaista?

Hilkka Hyrkkö — Fri, 07 Jan 2011 08:47:21 +0000

Sisko Suomesta kysyi, vietetänkö Haitissa loppiaista? En ole huomannut. Muutoinkaan ei täällä arki tunnu poikkeavan pyhästä. Vuoden ensimmäisenä päivänä, joka on myös Haitin itsenäisyyspäivä pääkaupunki velloi samanlaisena kuin kaikkina muina päivinä.

Torilla vyöryivät kaalinpäät ja punajuuret ja niiden eiliset pilaantuneet ja vieläkin pilaantuneemmat lajitoverit. Kadun ja torin välissä on epämääräinen vyöhyke, joka koostuu liasta ja jätteestä. Lähimmät kauppiaat vihanneksineen ovat heti sen takana. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen torin, jonne en halua mennä!

[Tien varrella sijaitsevalla markkinapaikalla Port-au-Princessä tehdään kauppaa mudan ja roskien keskellä. Kuva: Niklas Meltio]

Uutiskuvista näin, että vuoden toinen päivä oli mielenosoituspäivä. Palavia renkaita eri puolilla kaupunkia. Uhkaus istuvalle presidentille, ettei hän poistu saarelta elävänä.

Les Cayesissä, aivan saaren etelärannikolla kaikki kaupat, koulut ja toimistot ovat tänään ja huomenna suljettu levottomuuksien vuoksi. Lauantaina eletään normaalistt ja taas sunnuntaiksi on tiedossa mielenosoituksia.

Tyytymättömyys velloo kaduilla. Siihen on syytä ja hallitukseen ei luoteta ja hallitus puolustautuu moittimalla ulkomaisia auttajia.

Mikään ei ole itsestäänselvää

Hilkka Hyrkkö — Wed, 05 Jan 2011 09:00:53 +0000

Itsestäänselvyydet katoavat Haitissa. Punaisen Ristin kiertävä klinikka tuo perusterveydenhoidon Port au Princen telttakyliin. Muutoin sitä ei olisi. Ennen maanjäristystä terveydenhoito oli yksityistä ja maksullista. Julkista ja maksutonta ei Haitilla tunneta.

[Haitin Punaisen Ristin vapaaehtoiset antavat telttaleireissä terveys- ja hygieniavalistusta. Kuva: Niklas Meltio]

Niinpä De Louisen klinikan odotushuone ei riitä, vaan potilasjono jatkuu kadulle, kun sairaanhoitaja Marie Lissette Capointe vasta laittaa hoitohuonetta kuntoon ja availee lääkepurkkeja. Hänellä on myös kätilön kokemusta ja niinpä useimmat potilaat ovatkin raskaana olevia naisia. Pienellä mutta tehokkaalla kaikulaitteella kuunnellaan vauvojen sydänääniä ja annetaan tuleville äideille ohjeita.

Monet ovatkin käyneet säännöllisesti raskautensa ajan Punaisen Ristin kiertävän klinikan vastaanotolla. Kotiiviemiseksi he saavat eräänlaisen äitiyspakkauksen: kylvetysvadin vauvaa varten ja hiukan hoitotarvikkeita.

Syntyvyys Haitissa on maanjäristyksen jälkeen kohonnut ennätyslukemiin. Tyypillinen kriisiajan ilmiö. Mitäpä muutakaan kuin lisää lapsia! Tämänkin päivän potilaissa on nuori tyttö, jolta kuukautiset ovat jääneet pois. Raskaustesti näyttää positiivista.

Toiselta odotushuoneen penkiltä kulkee jono lääkäri Jean Gradinerin puheille. Pienimmät potilaat ovat vain muutaman päivän ikäisiä ja täällä he ovat todella pieniä. Käynnin syynä on usein napanuoran parantumisen tarkistus tai vastasyntyneiden vatsavaivoja.

Apu on lähellä

Hilkka Hyrkkö — Tue, 04 Jan 2011 08:28:13 +0000

Tänä aamuna pääsemme hädin tuskin leirin portista ulos, kun kadunvarressa nainen kannattelee nuorta tyttöä ja yrittää saada autoja pysähtymään. Jarrut pohjaan ja paikalle. SPR:n Jari Kymäläinen juoksee hakemaan tulkin leiristä ja niin sairaanhoitaja Aija Miettinen saa nopeasti selville, että tyttö on oksentanut voimakkaasti aamun tunnit. Verenpaine on alhainen ja laiha, keskenkasvuinen tyttö huojuttelee itseään. Vatsassakin on kovia kipuja.

[Aija Miettinen hoitaa pientä potilasta kolerakeskuksessa. Koleran aiheuttama estehukka voi viedä erityisesti lapset nopeasti huonoon kuntoon. Kuva: Niklas Meltio]

Suunnitelman ja reitin muutos ja Aija lähtee viemään tyttöä ja hänen tätiään paikalliseen sairaalaan. Sairaalan portilla tyttö jo menettää tajuntansa. Kokeneen sairaanhoitajan diagnoosi on anemia ja vatsatauti, ei koleraoireita. Potilas pääsee hoitoon ja me jatkamme matkaan SPR:n ja Partners in Health yhteiseen koleran torjuntaklinikkaan ja sairaalaan.

Sairaala on Port au Princen suurimmassa telttakylässä, La Pistessä. Kolera puhkesi Haitilla lokakuussa, mutta ei ole onneksi levinnyt niin nopeasti kun pelättiin. Tälläkään kertaa Aija Miettinen ei näe koleraklinikalla ainuttakaan koleratapausta.

Potilaita kyllä on, teltassa, telttavuoteilla, samanlaisilla muuten kun meillä täällä leirissä, noin 250 viikottain. Ravintolius tippuu tasaisesti. Ulosteämpäri on kullakin vuoteen vieressä ja siihen on käytävä muista potilaista ja vieraista välittämättä kun tarve tulee.

Puhtaus on koleran vihollinen

Hilkka Hyrkkö — Mon, 03 Jan 2011 08:56:27 +0000

En ole nähnyt Port au Princeä ennen maanjäristystä, joten on mahdoton verrata aikaan vuosi sitten. Nyt kaupunki on täynnä, täynnä ja täynnä telttakyliä, hökkelikyliä, autoja, ihmisiä kauppapaikkoja. Kaupungin alueella arvioidaan asuvan viisi miljoonaa ihmistä, miljoona heistä teltoissa. Tämä voisi olla Afrikka, Nepal, Intia, Keski-Aasia. Trooppisessa kauneudessa ja ilmastossa suunnaton köyhyys ja epävakaisuus, kaikessa.

[La Pisteen leirissä sijaitsevassa Punaisen Ristin koleranhoitoyksikössä annetaan nesteytystä ja lääkehoitoa. Potilaat ovat hoidossa keskimäärin 3-5 päivän ajan. Kuva: Niklas Meltio]

Saippua ja vedenpuhdistustabletit ovat yksinkertaisen ase koleraa vastaan. Paikallisen Punaisen Ristin vapaaehtoiset ovat siivonneet teltta- ja hökkelikyliä ja opettaneet siivoamista. Se, mikä meistä kuulostaa niin pieneltä, on Port au Princen teltoissa iso asia.

Uuden vuoden kynnyksellä teltoissa valmistaudutaan vuodenvaihteen juhlintaan, ihan niin kuin kotona siellä. Haitilaiseen juhlasalaattiin pienitään punajuurta, porkkanaa, perunaa, sipulia. Kuulostaako tutulta?.

Lapsia on valtavasti kaikenkokoisia imeväisistä paitaressuihin ja paidattomiinkin. Jotkut saavat aivan hysteerisen itkukohtauksen nähdessään ison vaalean suomalaisen.

Ja uuden vuoden toiveet: käymälä, sähkö, ruokaa ja kuitenkin joka teltanraosta Bònn ané‏.

Huomenta Haiti!

Hilkka Hyrkkö — Thu, 30 Dec 2010 16:17:05 +0000

Ennen auringonnousua Punaisten Ristien leirin ympärillä herättävät paikalliset kukot. Hyvä, että on kotieläimiä! Se kertoo elämän elpymisestä, vaikka vähitellen.

Muutoin avustajien leirissä on hiljaista juuri nyt. Joulu ja Uusi vuosi ovat houkutelleet monet punaristiläiset koteihinsä ympäri maailmaa.

Aamiaisen tarjoaa Tanskan Punaisen Ristin keittiö. On jotenkin kotoista kuulla pohjoismaisia kurkkuäänteitä ja saada kaurapuuroa.

[Liikkuva klinikka Harry Parkin telttaleirissä, missä tuhoisan maanjäristyksen jäljet näkyvät edelleen ympäröivinä raunioina. Kuva: Nilkas Meltio]

Ensikosketus Haitiin on ristiriitainen: täällä on niin kaunista, vihreää, kukkivaa ja siinä samassa kukkivan bouganvillen takaa alkaa häämnöttää järjestöjen telttoja. Lähinnä lentokenttää oleva leiri on ollut paikallaan jo ennen viime vuoden maanjäristystä. Sinne on majoittunut vuoden 2009 hirmumyrskyssä kotinsa menettäneitä. Teltat ovat toinen toisiinsa kiinnikasvaneita, kulahtaneita. Mietin, millaista on elää siellä vuodesta toiseen?

Oma telttani on perinteisen Sopu-teltan kokoinen ja oloinen, yksityinen kupla suuremman teltan sisällä. Kenttäsänky, tuuletin ja kolme tuntematonta hengitysetäisyydellä oman nailonseinänsä takana.

Puitteemme ovat tavallaan hulppeat: Punaisten Ristien perusleirin paikalle piti valmistua hotelli. Päästiin perustuksiin ja ensimmäisen kerroksen tukirakenteisiin. Sitten hotellibisnes Haitilla kävi rakennuttajalle mahdotttomaksi, jostain syystä. Nyt huoneluurangoissa on leirin konttorihuoneita ja hallinnon perustoiminnot.

Auttaminen ei ole uhrautumista

Ari Räsänen — Tue, 16 Feb 2010 10:49:00 +0000

Lentoaseman ovista tulvahtanut pakkanen kipristeli ihoa aika lailla. Metrin hanki on epätodellinen. Vaikka kotiutumispäivä oli tiedossa, se yllätti. 40-asteiset päivät ja pölisevä jalkapallokenttä vaihtuivat yhdellä oven avauksella toiseen maailmaan.

Kiire poliklinikalla vaihtui uneliaaseen pientaloalueeseen, kaoottinen liikenne muuttui tarkaksi järjestykseksi. Heikot lapset muuttuivat voimakkaiksi.

Tänään katsoin pikkukakkosta, kolasin katolta lunta, maksoin laskuja ja söin. Carrefourin kenttäsairaalassa hoidettiin kai normaalit 250 potilasta. Vuodeosastot lienevät täynnä ja kirurgeilla on kiire. Kokeneemmat avustustyöntekijät muistuttivat, että kulttuurishokki tulee vasta Suomessa. Oikeassa olivat.

On ihana olla kotona, mutta Suomeen on vielä vaikea suhtautua. Jatkuvasti pitäisi tehdä asioita, joilla ei juuri ole merkitystä. Harva kohta muistaa Haitin maanjäristystä, minä en paljoa muuta ajattele. Pikkuhiljaa pään sisältö vaihtuu tänne sopivaksi.

Ihmiset kokevat usein syyllisyyttä hyväosaisuutensa vuoksi. Lahjoittaa pitäisi, jotta omatunto pysyisi puhtaana. Lautaselle ei viitsisi jättää, kun Afrikassa on nälkä. Kamalaa ajattelua. Ei auttaminen ole uhrautumista eikä varsinkaan pakollista. Auttaminen on asiallinen asia, joka kuuluu empatiaa kokevan ihmiseläimen elämään. Ihminen usein välittää siitä, mitä toiselle ihmiselle kuuluu. Auttaminen tulee sydämestä.

Auttaminen on oikeastaan itsekästä. Jokainen auttaja tavoittelee omaa mielihyvää, sitä saa toisen auttamisesta. Niin kotimaan vapaaehtoistyöntekijät kuin kansainväliset avustustyöntekijätkin nähdään helposti pyhimyksinä, jotka pyyteettömästi uhraavat aikansa ja voimansa. Höpöhöpö. Nämä ihmiset vain ovat ymmärtäneet, mikä tuntuu hyvältä ja mikä tässä elämässä on heille tärkeää.

Tässä yltiöyksilöllisyyden ja oman edun tavoittelun järjestelmässä talkoohenki-tyyppiset käsitteet ovat historiaa. Siksi suosittelenkin kaikille, että kokeilkaa toisen ihmisen auttamista. Se on normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Se ei ehkä viekään teiltä voimia, vaan päinvastoin rikastuttaa mieltänne.

Ehkä voisit ilahduttaa maahanmuuttajalasta opettamalla hänelle Punaisen Ristin ryhmässä suomea? Vai virkistäisitkö viereisessä kylässä asuvaa mummoa käymällä hänen kanssaan lenkillä? Liittyisitkö sittenkin hälytysryhmään, joka lähtee etsimään kadonnutta ihmistä metsästä vaikka keskellä yötä? Olisiko sinun ammattitaidostasi hyötyä kansainvälisissä avustustehtävissä? Jokaiselle löytyy kyllä jotakin.

Palataan aiheeseen auttaminen seuraavalla komennuksellani.

Raskas työ vaatii veroa

arttuextra — Wed, 10 Feb 2010 10:20:59 +0000

Kuten joka päivä, sairaalan portilla on ruuhkaa. Rekisteröintialue ja odotusteltta ovat täynnä. Poliklinikalla paikalliset lääkärit ja hoitajat sekä hongkongilaiset lääkärit ja suomalaishoitajat tutkivat potilaan toisensa perään.

[Sairaanhoitaja Minna Terävä kertoo uudelle kanadalaishoitajalle teho-osaston toimintatapoja.]

Leikkaussalia valmistellaan, täksi päiväksi on sovittu jo kahdeksan operaatiota. Päälle tulevat vielä hätätapaukset. Sairaala on ollut auki kymmenen päivää, ja poliklinikalla on käynyt yli 2000 potilasta. Tahtimme kasvaa yhä päivä päivältä, kun saamme lisää paikallisia työntekijöitä koulutettua. Nyt heitä työskentelee sairaalassa yli sata.

Sairaalan pyörittämisen lisäksi olemme jatkuvasti myös rakentaneet lisää. Nyt valmiina on neljä vuodeosastoa, ja eilen saimme henkilökunnalle suihkut. Kova työtahti, jokapäiväinen kuumuus ja vatsataudit vievät voimia.

Kahdestakymmenestä suomalaisesta viisi ei ole vielä ollut sairaana. Itse kuulun viidentoista joukkoon. Päivittäin ainakin yksi avustustyöntekijä on tiputuksessa. Poikkeuksetta petipotilaat ovat olleet vuorokauden levon jälkeen pystyssä – hyvä hoito on lähellä.

Tahti on ollut pahin osastojen sairaanhoitajille, jotka ovat normaalien työvuorojensa lisäksi hoitaneet yöpäivystykset ja paikallisten hoitajien koulutuksen. Nyt heidän taakkansa alkaa onneksi helpottaa. Saimme Belgiasta ja Kanadasta yhteensä viisi hoitajaa lisää, ja paikalliset hoitajat alkavat ottaa enemmän vastuuta.

Mikä ihmisiä vetää näihin olosuhteisiin? Ei ainakaan työpaikkailmoitus: Palkataan sairaanhoitajia Haitissa sijaitsevaan kenttäsairaalaan. Tulet työskentelemään neljä viikkoa kellon ympäri kovassa kuumuudessa ja työpaineessa. Ajoittainen oksentelu kuuluu asiaan. Kaikki paikalliset työtoverisi ovat menettäneet kotinsa, monet myös läheisiään. Ilmaisina etuuksina suihku ja lounas.

Kysyin säilykenakkilounaan ääressä avustustyöntekijöiltä, että miksi.

En voi missään hyödyntää omaa ammattitaitoani paremmin kuin näissä olosuhteissa. Täällä siitä on eniten hyötyä.
Suomessa ei voi mitenkään saada tällaisia kokemuksia.
Tämä on kutsumus. Kun muut katselivat Pikkukakkosta, minä katselin ohjelmia kehitysmaista ja sanoin meneväni auttamaan.
Auttaminen tuntuu hyvältä.

Siinä se. Neljän viikon jälkeen väki vaihtuu. Tulee toinen porukka, joka ajattelee samalla tavalla, sitten kolmas. Avun tarve ei lopu, mutta eivät lopu Punaisen Ristin auttajatkaan.

On sankareita ja on supersankareita

Ari Räsänen — Thu, 04 Feb 2010 09:00:08 +0000

Kun asioita seuraa etäältä, saa helposti yksipuolisen kuvan. Media suodattaa katastrofista kurjimman puolen, kunnes senkin esittäminen hiipuu. Suurelle osalle suomalaisista Haiti on kurjuutta, kuolemaa ja hallitsemantonta väkivaltaa. Niitä täällä onkin, paljon.

Tehohoidossa on potilas, joka hakattiin machete-veitsellä. Eilen kuoli vauva aliravitsemukseen, viereisessä kodittomaksi jääneiden telttakylässä on puutetta kaikesta.

On myös paljon muuta.

Niistä aineksista, joita toiselle puolen maailmaa suodatetaan, rakennellaan väistämättä tiukkoja stereotypioita. Mitä tekee työtön kaksikymppinen haitilaismies, joka asuu kadulla? Varmaankin tarttuu macheteen.

[Leblanc Mikerlange saa lapset innostumaan.]

Viereisessä teltassa tämä mies tarttui äsken ilmapalloon, puhalsi sen, kietoi serpentiinit ympärille ja koristeli teltan katon. Hän teki lasten kanssa palapelin ja järjesti perään unohtumattoman laulu-tanssiesityksen.

Sairaalassa työskentelee kymmenen Haitin Punaisen Ristin vapaaehtoista, jotka ovat saaneet koulutuksen henkisen tuen antamiseen. Ranskalaisen psykologin johdolla he tukevat sairaalahoitoon joutuneita traumatisoituneita ihmisiä.

Osa näistä nuorista miehistä ja naisista kiertää vuodeosastoilla keskustelemassa potilaiden kanssa. Toiset järjestävät lapsipotilaille ja potilaiden lapsille pelejä ja leikkejä.

Yksi vapaaehtoisista on 24-vuotias Leblanc Mikerlange. Hän pyörittää sylissään yksivuotiasta tyttöä, pusuttelee ja laulaa, kutittelee ja naurattaa. Hän antaa kaikkensa, jotta tuntemattomalla tytöllä olisi hyvä olla.

Leblanc tulee sairaalaan joka aamu kahdeksalta ja vetää Punaisen Ristin liivin ylleen. Hän riisuu liivin viideltä ja lähtee perheensä luokse. Hän lähtee ilman palkkaa, sillä hän harrastaa auttamista.

Kun suomesta lähtee avustustyöntekijöitä katastrofialueelle, he ovat suomalaisille sankareita. He tarttuvat median suodattimeen, syystäkin, he ovat sankareita. Tekevät pitkää päivää vaikeissa oloissa auttaakseen toisia ihmisiä.

On hyvä kurkistella myös suodattimen ohitse. Täällä on paljon sankareita.

Leblanc lähti juuri perheensä luokse. Hän asuu äitinsä ja kahden veljensä kanssa kadulla, muovipressun alla. Koti meni järistyksessä ja opiskelu loppui kun koulu sortui. Silti hän tulee huomenna takaisin ja vetää liivin ylleen, sillä hän on supersankari.

Ainakin hän vielä kävelee

Ari Räsänen — Mon, 01 Feb 2010 09:48:58 +0000

Sairaalan ensimmäiset päivät ovat olleet ruuhkaisia. Aamulla poliklinikka täyttyy hetkessä: maanjäristyksen aiheuttamia vammoja, aliravittuja vauvoja, sydänoireita, naisia tulossa synnyttämään.

[Vetolaite pitää Pascalen jalan luut oikeassa asennossa. Viereisessä sängyssä lepää aliravittu vauva.]

Ensimmäinen perustamamme vuodeosasto on täynnä. Monilla on jaloissaan sortuneiden kattojen ja kaatuneiden seinien aiheuttamia murtumia, yksi lonkka oli sijoiltaan. He ovat saaneet kunnollista hoitoa vasta nyt, yli kaksi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen. Vetolaitteet sänkyjen päissä pitävät uudelleen kohdistettuja luita paikallaan.

Juttelin juuri 11-vuotiaan tytön kanssa. Pascale Raymond oli kotonaan Petit Goaven kaupungissa, kun maa järisi. Hän juoksi ulos ja kaatui. Vasemman jalan reisiluu murtui samasta kohdasta kuin kolme vuotta aiemmin.

Pascalen täti istuu sängyn vierellä. Hän vei tytön paikalliseen sairaalaan, josta ei saanut apua. Sairaala oli täynnä.

Neljänkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Petit Goavessa rakennuksia ei juuri säästynyt. Pascalen kuusihenkinen perhe asuu nyt kadulla, jossa heitä suojaa auringolta muovipressu. Sen alla tyttö makasi 18 päivää.

Suomalaiskirurgit operoivat jalan eilen. Herätessään nukutuksesta Pascale huusi äitiä ja hamusi nukutuslääkärin kaulaa halatakseen. Loputtomalta tuntunut kipu on viimein poissa.

Tyttö tulee olemaan osastolla pari viikkoa, sen jälkeen hän palaa perheensä luokse kadulle. Ehkä perheellä on silloin jo teltta, vettä ja ruokaa.

Ainakin Pascale tulee taas kävelemään, se antaa paremmat mahdollisuudet selviytyä.

Auttaminen sai dramaattisen alun

Ari Räsänen — Fri, 29 Jan 2010 10:10:38 +0000

Keskiviikkona valmistelimme seuraavaksi päiväksi avattavaa poliklinikkaa. Ottaisimme torstaina sisään potilaita, jotka eivät tarvitse leikkaushoitoa. Näin saisimme hoitotyön käyntiin mahdollisimman aikaisin. Leikkaussali olisi valmiina seuraavana päivänä. Tarvikkeita aseteltiin paikalleen: lääkkeet, tuulettimet, toimenpidepöydät.

Sähköjä ei vielä ollut, kun radiopuhelimella saapui tieto. Kaupungilla on ammuttu, kaksi uhria tuodaan sisään.

[Tositoimiin jouduttiin yllättäen.]

Ajaessaan kaupungin läpi saksalaiset avustustyöntekijät olivat löytäneet kaksi maassa makaavaa miestä. Vaikka sairaala ei ollut valmis, heidät oli otettava kyytiin. Oli parikymmentä minuuttia aikaa järjestää kaikki valmiiksi.

Kun portit aukesivat, kaikki oli valmiina.

Toisen olkavarsi oli murtunut pistoolin luodista, toinen oli haavoittunut pahemmin. Kirurgit Pentscho Popov ja Kari Vanamo tekivät kaikkensa, mutta mies menehtyi leikkauspöydälle. Maksa oli pahasti vaurioitunut. Lievemmin haavoittunut lepää tuossa viereisessä teltassa, hänet leikattiin tänään.

Olemme oikeassa paikassa, täällä tarvitaan apua. Torstaina poliklinikalla kävi lähinnä pieniä lapsia ja vauvoja: pudonneiden tiilien aiheuttamia ruhjeita ja hoitamattomia haavoja, hengitystietulehduksia, ripulia, yksi verenmyrkytys ja keuhkokuume.

[Ensimmäinen potilaamme menehtyi, päivän viimeinen oli uusi ihminen.]

Hoitajien ja lääkäreiden omistautuminen työlleen on ihailtavaa. Tunti sitten syntyi keisarinleikkauksella terve tyttö. Perheen koti tuhoutui maanjäristyksessä, mutta isä ei näytä sitä iloltaan muistavan.

Logistisesti haastava

Ari Räsänen — Wed, 27 Jan 2010 07:41:31 +0000

Sipulinen lihakeitto saa kaksikymmentä auttajaa hymyilemään. Saksalaiskokki ei säästellyt suolassa keittäessään avustustyöntekijöille heidän ensimmäisen lämpimän ruokansa neljään päivään.

Takana on lentokoneessa ja autoissa istumista, tavaroiden purkamista ja pakkaamista, keksejä ja leipää. Ja tietysti kenttäsairaalan rakentamista - läkähdyttävässä paahteessa, ilman varjopaikkoja.

[Ari Räsänen, kirjoittaja]

Tunnelma avustustyöntekijöiden joukossa on ollut hyvä, mutta uudet mukavuudet kuten vesihana, huussi, kylmä juomavesi ja kuuma ruoka nostavat mielialaa entisestään. Pystyssä on jo tuhat neliötä sairaalan telttoja.

Suomen ja Saksan Punaiset Ristit lähettivät Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi yhteisen kirurgisen kenttäsairaalan henkilökuntineen. Yhteensä työntekijöitä on 50, joista kolmasosa Suomesta. Sairaala sijoittuu jalkapallokentälle Carrefouriin, pääkaupungin kyljessä olevaan slummikaupunkiin.

[Jyväskyläläinen Seija Korhonen asensi vedenpuhdistuslaitteiston saksalaisten kollegoiden kanssa. Puhdasta vettä tarjotaan potilaille, työntekijöille ja jalkapallokentän vieressä asuville, kodittomiksi jääneille ihmisille.]

Järistys ruhjoi pahoin jo ennestään vaikeassa tilanteessa olevia carrefourilaisia. Yli kolmannes rakennuksista vaurioitui tai romahti. Kuolleita ja loukkaantuneita on tuhansia, kodittomia vähintään kymmeniä tuhansia. Ruokaa, vettä ja tilapäismajoitusta on jaettu, mutta terveyspalveluille on suuri tarve. Siksi me olemme täällä.

Koti-Suomessa, uutisia seuratessa on vaikea nähdä, miten monisyistä ja haastavaa katastrofiavun nopea toimittaminen on. Vaikka sen tekee parhaalla mahdollisella tavalla, tarkoin suunnitellen ja huippuammattilaisten johdolla, olosuhteet rajoittavat.

[Suomalaiset ja saksalaiset rakentavat majoitustelttaa. Pikkuhiljaa työntekijöiden elinolot paranevat.]

Haitin yhteydessä kuuluksi tullut uutisfraasi “logistisesti haastava” tarkoittaa esimerkiksi tätä: Kun pääkaupungin ruuhkassa on ajettu tunnin verran paria kilometriä, tulee ylämäki. Kytkin luistaa ja siihen jää 1960-luvun keltainen koulubussi. Juuri se, joka tarmokkaan etsimisen jälkeen saatiin vuokralle. Sisällä on 30 avustustyöntekijää ja kaikkien matkatavarat. Pitää keksiä jotakin muuta.

Entä paljon kuultu “huono turvallisuustilanne”? Se tarkoittaa sitä, että koulubussillinen avustustyöntekijöitä pitää saada ennen pimeän tuloa jollakin eteenpäin. Ulkonaliikkumiskielto alkaa kello kuusi. Jollakin on mentävä, mutta kävellä ei saa valoisallakaan.

[Sairaalan pohjapiirrustuksen tekeminen on tarkkaa hommaa. Sairaalan tulee toimia tehokkaasti 4-6 kuukautta.]

Entä “odottamattomat vaikeudet”? Ne tarkoittavat esimerkiksi sitä, että sairaalaa pyörittävästä generaattorista on varastettu avaimet välillä Berliini-Carrefour.

Saksalainen monitoimimies murtautui omaan koneeseensa ja käynnisti sen piuhoista. Perillekin päästiin ennen pimeää.

Askel askeleelta, ongelman toisensa jälkeen taklaten olemme lähempänä tavoitetta, sairaalan perustamista ja potilaiden hoitamista.

Viimeiset “logistiset haasteet” selätettiin tänään, kun kuusi rekkaa saatiin Port au Princen ruuhkien ja ahtaiden katujen läpi vielä ahtaampaan Carrefouriin. En tiedä miten, mutta sieltä ne tulivat. Ihmisten auttaminen on vahva motiivi.