Ihan tervettä? uusimmat merkinnät RSS

Elämää jatkuvassa valmiustilassa?

Rita Trötschkes — Mon, 14 Mar 2011 22:48:23 +0000

Ihminen on aikamoinen geologinen voimatekijä, joka osaa räjäyttää, kaivaa, kuivata ja täyttää maata – ja rakentaa ydinvoimaloita. Nyt levoton maapallomme puolestaan näyttää luonnonvoimansa ja liikuttaa maata ja valtamerta tuhoamalla kaupunkirakenteitamme.

Perjantaina (11.3.2011) tapahtui Japanin historian voimakkain maanjäristys. Joka uutisen välissä hoetaan sitä, että Japani on kehittynyt yhteiskunta ja varautunut maanjäristyksiin, mutta miten tällaiseen täystuhoiseen yhdistelmään kuten maanjäristys-tsunami voi edes varautua?

Japanilaisten survival kit eli selviytymispakkaus on tarkoitettu maanjäristysten varalle. Kassissa on kypärä, taskulamppu, hengityssuojaimet, ensiapuvälineet, radio, tulentekovälineet, ruokaa, juomavettä, varaparistoja ja paljon muuta, jota tarvitaan maanjäristystilanteiden jälkeen.

Haavoittuva ihminen on kuitenkin selviytymispakkauksineen heikko luonnonmullistuksen edessä. Toki Japani paikkaa taloudelliset kärsimyksensä, korjaa rikkoutuneet alueensa, mutta miten kansa selviytyy henkisistä vaurioistaan? Eihän sellaiseen suunnattomaan hätään voi varautua mitenkään, että muutamassa minuutissa ihmiseltä katoaa koti, puoliso, perhe, elämäntyö, omaisuus ja ystävät jäljittömiin vai voiko?

Japanilaiset eivät varmaankaan harmittele pienempiä järistyksiä, vaan harjotuttavat lapsiaan jo koulussa hätätilanteisiin ja pitävät selviytymispakkausta aina käden ulottuvilla. Vaan miten ihmeessä siihen edes voisi tottua, että ulko-oven läheisyydessä on kassi, joka muistuttaa jatkuvasti siitä, että tänään saatat taistella hengestäsi?

Pelkäätkö julkista esiintymistä?

Rita Trötschkes — Fri, 11 Mar 2011 09:26:42 +0000

Mitä jos henki salpautuu juuri silloin kun pitäisi lukea uutiset tai olisi syytä pitää hääpuhe? Entä jos esiintymispelko iskee ihan tavallisessa tapaamisessa? Miten käy sanoissaan takeltevalle lapselle, josta tuleekin jatkuvan puhehäiriön vuoksi änkyttävä nuori, jota pilkataan niin, että hänestä tulee esiintymistä kammoava aikuinen?

Kaikki änkyttäjät eivät ole esiintymispelkoisia, eivätkä kaikki esiintymispelkoiset ole änkyttäjiä, mutta puhumisen pelkoa potee ainakin kymmenentuhatta suomalaista. Lisätietoja esiintymispelosta ja änkyttämisestä yhdistyksen sivuilla.

Parhaan elokuvan Oscarin voittanut Kuninkaan puhe kertoo siitä, että kuningas Yrjö VI oli puhehäiriönsä vuoksi hyvin onneton. Kuningas ei voinut piiloutua julkisuudelta, vaikka puhumisen pelko ajoi häntä aina suurempaan noidankehään, kunnes australialainen puheopettaja Lionel Logue tuli apuun. Herkimmissä kohtauksissa Lionel kuiskii kuninkaalle rohkaisevia lauseita korvaan.

Mielenkiintoista oli nähdä se, että puheenhuoltoa tarvittiin todella paljon. Kuninkaan änkytyksen taustalla olevat traumat olivat hyvin koskettavia. Elokuva historialliseen tarinaan liittyy se, että elokuvassa esiintyneen puheopettajan pojanpoika antoi elokuvan tekijöille isoisänsä Lionel Loguen päiväkirjat, joissa tämä kirjoitti terapiastaan kuninkaan kanssa. Elokuva toimii terapian ajankuvana sekä muotokuvana julkisesta häpeästä, johon esiintymiskammoinen kuningas Yrjö VI joutui.

Änkytystä on tutkittu 1950-luvulta lähtien, mutta vielä ei silti tiedetä, mistä se johtuu.

FST:n uudessa tv-ohjelmassa Muntur (es. 7.3.2011), pohditaan myös esiintymispelkoa. Kirjailija Kaj Korkea-aho vastailee tv-haastattelussa luontevasti melkoisesta änkytyksestään huolimatta ja kertoo juontavansa radio-ohjelmia, vaikka on jatkuvasti kauhuissaan uuden suorituksen edessä. Hän sanoo, että hermostuneisuus johtuu useimmiten änkytyksestä. Silti, hän altistaa itsensä moiselle esiintymiselle!

Muntur-ohjelmassa puhuu myös kirjailija, terapeutti ja luennoitsija Tommy Hellsten, joka on eritellyt pelkoa, häpeää ja itsetuntemusta monissa kirjoissaankin. Hän veikkaa, että esiintymispelon taustalla on se, että omaa persoonallisuutta ympäröi häpeä.

Henkilö, joka ei ole saanut tukea ja tunnustusta henkilönä, ei halua tehdä itsestään näin ollen näkyvää. Hellstenin mukaan näkyvyys lähtee turvallisuudentunteesta ja siitä, että uskaltaa ottaa riskin, että kuuntelijat saattavat satuttaa puhujaa. Häpeä aktivoituu, kun ihminen joutuu muiden silmien kohteeksi.

Kolmas haastateltava on ruotsinsuomalainen laulaja Anna Järvinen, joka on kuvailee omilla jaloillaan seisomista sanoilla ”tosi karmiva”.

Esiintymispelko voi siis hallita koko elämää tai siihen voi tarttua eli altistamalla itsensä estraditilanteisiin. Vanha viisaus sanoo näin: Tee siis sitä mitä pelkäät ja pelkosi kuolee.

TV-ohjelman Muntur voi katsoa YLE Areenan sivuilta, jäljellä on vielä 27 esityspäivää.

Tekeekö sosiaalinen media maaniseksi?

Rita Trötschkes — Sun, 27 Feb 2011 21:15:40 +0000

Teinit ovat ajoittain alakuloisia – sehän on sanomattakin selvää. Uuden tutkimuksen mukaan internet saattaa masentaa teinejä. Miten sosiaalinen väline voi masentaa?

On varmaan totta, että mitä tahansa liikaa on liikaa. Jos nuoren elämä on yhtä nettiä, se ei ole tervettä. Jos nuori taas elää ilman nettiä, jää kokemus sosiaalisen vuorovaikutuksen trendikkäistä oppimismekanismeista kovin kapeaksi. Ilman tietotekniikan taitoja ja tietokonetta teini ei tunne hittisanontoja, viimeisintä tyyliä tai ajankohtaisia herjaheittoja – ilman nettiä teini syrjäytyy porukasta.

Nykypäivän nuorten yleisin tapaamispaikka on ehdottomasti netti eikä nuorisokahvila tai ostoskeskus, vaikka toki niissäkin notkutaan. Porukassa chillataan, hengaillaan ja heitetään läppää. Samaa tehdään netissä. Siellä kerrotaan hauskoja tyhjäpäiväisyyksiä, juorutaan salaisuuksia, vuodatetaan sydänsuruja ja esitetään kingiä kuten ostarillakin.

Olen seurannut sivusta miten teinit käyttävät nettiä ja sosiaalisen median toimintakenttää. Päätoimenkuva on viimeisten 5 vuoden aikana ollut uusien kuvien lataaminen ja niiden lyhyt kommentointi. Huulenheittoa, kuittauksia ja lyhyitä informaatiopätkiä. Nuorten nettikeskustelu ei välttämättä tuota mullistavia ajatuksia, kehitä itsetuntemusta tai tuo mitään suurempaa sisältöä elämään, mutta sähköinen yhteenkuuluvaisuuden tunne on selvästikin tärkeää. Sosiaalinen media liimaa teinit yhteen, sillä kavereiden naamoja on nähtävä.

Eikö samoihin naamoihin sitten kyllästy? Eikö olisi kiva vähentää sosiaalista liimaa ja olla välillä tavoittamaton? Eikö hömpän kierrätys rasita? Onko ihan pakko fanittaa koko ajan?

Seurustelutarpeet eivät ole mitään turhia asioita, vaan ne ovat jokaisen ihmisen sosiaalisia perustarpeita, mutta pitääkö kaiken tapahtua aina pikana? Pikaviestejä, nopeita tokaisuja, hetken mielijohteita, statuspäivityksiä minuutin tarkkuudella, jotta pysyy yhteyksissä koko ajan.

Sosiaalisen median hektinen karusellimeininki hirvittää. Makeaa mahan täydeltä. Some on minusta enemminkin somaa eli sosiaalista maniaa. Tärkeintä ei ole sanoman sisältö, vaan se, että vastaa jotakin näpsäkästi ja nopeasti. Ehkä kannattaisi kokeilla tätä: olemassaolo ja elämä eivät oikeasti lakkaa, vaikka statuspäivityksensä unohtaa viikoksi.

Toivon hartaasti, että teinien sosiaalinen elämä ei ole yhtä kuin sosiaalinen media. Fyysinen vuorovaikutus on tärkeää – minusta tärkeämpää kuin sähköinen elämä. Toivon, että teinin elämänpiiriin kuuluu muitakin kasvoja kuin päivittäiset nettinaamat.

Uutisen tutkimustulos perustuu vuoteen 2002, jolloin oltiin valovuosien päässä nykyisestä hulvattomasta nettikäytöstä ja hömpän määrästäkin. Uutisen lopussa muistetaan siitä, että tutkijat uskovat hyvin runsaaseen ja vähäiseen nettikäyttöön liitetyt masennusriskit pitävät yhä paikkansa.

Siis kohtuudella kaikkea. Sosiaalista liimaakin - muutoin se muuttuu maniaksi tai jopa maaniseksi.

Henkisen piinan suurrikolliset

Rita Trötschkes — Wed, 09 Feb 2011 05:34:58 +0000

Uuden tutkimustuloksen mukaan pahimpia kiusaajia ovatkin nuoret, jotka ovat suosiossa lähes huipulla ja joiden muukin sosiaalinen status on korkea. Hämmästyttääkö tutkimustulos?

Mistä tunnistaa muiden nuorten suosiossa olevan koulukiusaajan, jolla on korkea sosiaalinen status? Ei ainakaan siitä, että hänellä on sydämen sivistystä, yhdessäoppimisen taitoa tai auttamisenhalua.

Korkean statuksen omaavaa koulukiusaajaa ei pysäytetä koulussa eikä tämän kaveripiiri moiti häntä. Korkea status tulee siitä, että koulukiusaajalla on turpiinantamisen taito sekä ympärillä hovi, joka ihailee kiusaajan aggressiivista käytöstä. Kun taskut ovat vielä täynnä elektronisia vempaimia ja rahaa, on koulukiusaajan valta lähes rajaton – elleivät koulu ja vanhemmat puutu asiaan.

Hörhöjäniksen vuosi 2011

Rita Trötschkes — Mon, 07 Feb 2011 19:23:49 +0000

Ilman hyvää tarkoittavien ystävien vinkkiä olisi minulta jäänyt huomaamatta se asia, että horoskooppimerkkini on vaihtunut. Olen vuosikausia lukenut rakkaus-, terveys- ja uravinkkejä, jotka on tarkoitettu jousimiehelle (29.11), mutta se ei olekaan minun tähtimerkkini enää. Miten minä nyt järjestän elämäni ja tulevaisuuteni, kun taivaankansi on näin sekaisin?

En ole enää matkustuksesta innostunut jousimiesnainen, vaan avaruusnoitien keksimä käärmeenkantaja tai salaperäinen skorpioni. Käärmeenkantaja kuulostaa joltakin hevibändiltä ja skorpioni kovin eksoottiselta. Sitä paitsi kammoan käärmeitä.

Muinaiset babylonialaiset nimesivät 12 eläinradan tähtimerkkiä reilut 3000 vuotta sitten , mutta nyt onkin cowboy-hattua käyttävä astronomian professori Parke Kunkle sitä mieltä, että yksi merkki puuttuu. Kaiken huipuksi tämä 13. merkki on ollut jo pitkään tiedossa, mutta se jätetty aina pois.

Miksi se on jätetty pois? Miksi astrologit eivät ole voineet sopia noin tärkeästä asiasta, joka koskee meitä kaikkia? Haluaako professori Kunkle itse olla mieluummin tulinen leijona eikä ambeemainen kala? Ehkä häntä harmittaa olla moraaliton kaksonen ja hän olisi mieluummin tasapainoinen vaaka.

Sulautuuko tähtitiede ja tähdistäennustaminen yhdeksi (taas)?

Pitäisiköhän jatkossa tutkailla itämaista astrologiaa, joka toimii sykleissa. Otetaanko siinä taivaanavan suunnan muutokset paremmin huomioon kuin länsimaisessa astrologiassa? Ainakin kiinalaisessa horoskoopissa on hauskemmat eläimet kuin länsimaisessa horoskoopissa.

Ehkä jatkan horoskooppien lukemista kieli poskessa. Tähtitaivaan asento saa muuttua minun puolestani niin usein kuin huvittaa.

Minkälaista alkoholikasvatusta suosit?

Rita Trötschkes — Tue, 18 Jan 2011 20:14:15 +0000

Oletko miettinyt miten murrosikäisen alkoholikokeiluun tulisi suhtautua? Onko linjasi nollatoleranssi, katsotko kaljaläträämistä sormiesi lävitse vai suhtaudutko alkoholiin myönteisesti ja annat lapsesi kokeilla alkoholia kotona? Vaikuttaako aikuisen esimerkki teinin alkoholisuhteeseen vai riippuuko kaikki kaveripiirin asenteesta?

Murrosikäisillä on tietoa liikajuomisen haittavaikutuksista, mutta voiko heitä jättää yksin alkoholin kanssa? Minkälaisia alkoholikäytön opetteluun liittyviä hyviä kokemuksia tiedät?

Suomen laki kieltää alaikäisten alkoholinkäytön, mutta miten valmistamme nuoriamme humalahakuiseen maailmaamme? Jollakin tavalla alkoholiin on otettava kantaa.

Aiheuttaako alkoholin täyskielto ongelmia vai onko se ainoa tapa varjella myrkyllisiltä päihteiltä? Kuuluvatko ekat kännit aikuistumiseen?

Kunpa joulutori olisi ainainen!

Rita Trötschkes — Wed, 22 Dec 2010 22:03:25 +0000

Vuoden viimeisessä postauksessani en ihmettele enkä kyseenalaista mitään. Tampereen joulutori on nimittäin ihan tervettä!

Tampereen joulutori on kuin pieni temppeli keskellä kaupunkia. Siellä voi vetäytyä hetkeksi ympäröivästä arkitodellisuudesta. Se on esteettinen ja nostalginen tuoksuelämys – ainakin minulle. Lapsuuteni joulutuoksuihin kuuluivat paahdetut mantelit, tervan huumaava tuoksu, paistetut bratwurstit, savuiset belgialaiset kinkut ja mausteinen hehkuviini.

Tampereen joulutorin ainoa puuttuva asia on terästetty hehkuviini. Tunnelman vuoksi se kannattaisi juoda ulkona – juuri joulutorilla - eikä läheisessä kahvilassa tai baarissa. Vaikka hehkuviiniä ei tarjoilla, torin lumous tekee kävijät iloisiksi.

Kun kuvasin joulutoria, tuli eräs tuntematon mies Puolangalta kysymään minulta.

-Olekko sää Turusta? Minä: Sieltä ollaan. Näkyykö se jotenkin päältäpäin? Mies: Kaunahenkinen turkulainen ei tykkää, että Tampereen joulukuusi voitti Turun kuusen. Minä: Mitä ihmeen kaunaa. Tampereen tori on paras. Tämä kuusi on upea, kerrassaan hieno.

Mies: Ota täältä toiselta puolelta kuva, ettei kuusen vinous näy. Kyllä sää ihan mukava olet, vaikka turkulainen oletkin. Niin rupattelimme tovin. Mukavaa joulumieltä ja rentoa talvimeininkiä itse kullekin.

Pimeyden joululordista kaupallisuuden kritiikkiin

Rita Trötschkes — Mon, 20 Dec 2010 02:29:28 +0000

Joulusopimukseen kuuluu se, että pukki reagoi lapsiin ja rakastaa pipareita. Entä jos kaikki muu joulupukkiin liittyvä käännetään nurinkurin? Avaruusoliota muistuttava joulupukki puree, tappaa kirveellä ja murisee.

En yhtään ihmettele, että ohjaaja Jalmari Helanderin elokuva Rare exports sai Sveitsin elokuvajuhlilla kunniaa. Siinä maassa tunnetaan nimittäin musta Schmutzli, joka on punanuttuisen Samichlausin apuri. Pelottava hahmo vie lapset mennessään ja antaa heille piiskaa. Ranskalaisten vastine on Père Fouettard, joka oli alkujaan teurastaja.

Rare exports ei ole mikään lempeän joulumielen nostattava elokuva, vaan se on hurmaava sekoitus mustaa komediaa, kauhua ja saagaa. Harmi, että satiirin tyylilajia ei ole viety loppuun asti. Villejä ideoita olisi pitänyt päästää vielä enemmän lentoon.

Viime lauantai-iltaista elokuvanautintoani vähensivät vasemmalla puolella istuneet teini-ikäiset tytöt, jotka hokivat kasvot puoliksi kaulurissa ”xxttu s-tana" noin 15 kertaa minuutissa. Oikealla puolellani hekotti tuntematon teini-ikäinen poika minun tahtiini.

Vinksahtanut tarina kertoo joulupukista, joka on kätketty Korvatunturiin, aina 486 metrin syvyyteen. Kun jäätynyt pukkihirviö saadaan sulatettua, paljastuu jääkimpaleesta riutunut, vihaisenoloinen, pitkäpartainen ja alaston mies, jonka silmät leiskuvat tulta.

Aluksi luulin, että lokakuussa 2010 kuollut Ior Bock on sittenkin hengissä. Pukkia näyttelevä virolainen Peeter Jakobi näyttää yhtä mystiseltä kuin Ior Bock. Tällä ikihipillähän oli tapana kertoa tuhat vuotta vanhaa tarua, jonka mukaan hänen velvollisuutena oli avata Sipoon Gumbostrandissa temppeli. Hirviöpukki on alasti. Myös Ior Bock esiintyi mielellään alasti.

Arvoituksesi jää miksi hirviöpukin englantilaisessa passissa lukee nimi Brian Greene. Viitataanko sillä reaalimaailman samannimiseen fyysikkoon, joka tutkii maailman kaikkeuden selitystä? Miksi pukin löytöpaikkaa ei näytetä eikä selitetä tarkemmin? Elokuva herättää paljon kysymyksiä, sillä tarinan kerronta jää osittain hurjan toiminnan alle. Vaikka elokuvan dialogi on kömpelöä, pitää sen riemastuttava vimma otteessaan.

Olisikohan Rare exports -elokuva ensimmäinen suomalainen elokuva, jossa ei juoda viinaa? Toki miehet kiroilevat kuin satamajätkät ja muutenkin elämä on ankeaa ja kovaa. Pienen pojan surullinen kasvutarina on koskettava.

Pidän kovasti elokuvan lopetuksesta, jossa joulupukkeja koulutetaan hymyilemään teennäisesti ja paijaamaan sylissä istujaa. Absurdin hauska klousaus.

Markkinoi siis uniikkia joulun vientiartikkelia ja monista se. Lyö sitten harvinaisuudella rahoiksi. Sillä jokainenhan haluaa tavata 15 minuutin ajan joulupukin...

Pelastakaa minut päivittämiseltä!

Rita Trötschkes — Wed, 08 Dec 2010 20:45:36 +0000

Nykymaailma huutaa jatkuvaa päivittämistä. Päivitä keittiösi, kylpyhuoneesi, parisuhteesi, viihde-elektroniikkasi, vaatekaappisi ja ennen kaikkea itsesi. Mainostaja on ovela, sillä päivittämisen synonyymi on ostaminen. Osta siis uusi televisio, MP3,-soitin, puhelin, läppäri, vaikka vanha toimii vielä ihan hyvin.

Vuoden karmein kulutuspainajaisemme on jo ovella, sillä joululahjaksi hankitaan taas kaikenlaisia vempaimia ja eletronisia laitteita, joita harva oikeasti tarvitsee. Uusilla hankinnoilla voi kehuskella ja niillä voi viihdyttää itseään hetken. Laitteen hankinnan jälkeen pitää vempaimen softa päivittää. Vain kaksi kuukautta vanhan tuotteen softa pitää päivittää, sitten taas päivittää, päivittää, päivittää, kunnes pitää jo hankkia tuoteperheen uutuus.

Miksi me kuluttajat lankeamme tällaiseen kulutushysteriaan? Innokkaimmat tekniikkahullut vaihtavat vempaimiaan monta kertaa vuodessa – eivät vain jouluna. Minusta on lapsellista ja äärimmäisen hävettävää ostaa jouluksi uusi televisio, kännykkä, tietokone tai muu vempain, jos vanha toimii vielä hyvin.

Miten näitä jatkuvasti-uuden-tavaran-ostajia voisi syyllistää jätekuorman lisäämisestä? Viemällä heidät konkreettisesti kaatopaikalle tai kierrätyskeskukseen, jotka pursuavat vanhoja vempaimia?

Toissa viikolla vietettiin Europan jätteen vähentämisviikkoa (20.11-28.11.2010), mutta idea ei tietenkään kosketa tekniikan himoshoppaajia. He eivät välitä siitä, että ostamatta jättäminen ehkäisee jätteen syntymistä.

En ole mikään tekniikastakieltäytyjä, mutta tekniikkakierre ei ole minun mielestäni mielenrauhalle hyväksi. Kaikenlaiset hyvitykset vanhasta elektroniikasta ovat mainostajien viherpesua, jolla he tyynnyttelevät jätemäärän kerääntymisestä syntyvää huonoa omatuntoaan.

Ai niin. Päivitin vuosi sitten keittiöni. En ostanut uutta, vaan täyspuiset 50-luvun kaapistot kunnostettiin eli keittiö päivitettiin ajassa taaksepäin.

Poliisille moitteita suomen kielen käytöstä

Rita Trötschkes — Sat, 04 Dec 2010 08:48:01 +0000

Kaksikielisyyden vaatimus on kiharainen paikka kieltä taitamattomille. Olisiko jo aika tehdä lakimuutos, jotta suomen kieli olisi ainoa virallinen kielemme? Ruotsin kielen osaaminen on toki hyödyllistä, mutta pakkoruotsin vaatimus on koomista. Poliisi sai väärästä palvelukielestä huomautuksen, mutta saivatko nuoret rangaistuksen siitä, että soittivat tarpeettomasti hätäkeskukseen?

STT 11/2010:

”Poliisin on käytettävä kaksikielisillä alueilla suomea ja ruotsia, muistuttaa eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen. Hän ottaa kantaa tapaukseeen, jossa Espoon poliisi keskeytti Matinkylässä viidenkymmenen nuoren meluisiksi yltyneet juhlat ja vei neljä 18-vuotiasta juhlijaa putkaan toissa vuoden marraskuussa.

Poliisit olivat käyttäneet koko ajan sitkeästi pelkkää suomea, vaikka yksi nuorista oli jopa soittanut hätäkeskukseen kieliongelman vuoksi. Jääskeläisen mielestä poliisin olisi pitänyt esittää jo poistumiskäskyt juhlista suomeksi ja ruotsiksi. Poliisit kertoivat puhuneensa vain suomea, koska eivät aluksi tienneet nuorten toiveista saada ruotsinkielistä palvelua.”

Kuolema pyynnöstä

Rita Trötschkes — Wed, 17 Nov 2010 22:55:59 +0000

Oletko nähnyt elokuvan Meri sisälläni? Loistava näyttelijä Javier Bardem esittää miestä, joka kamppaili 28 vuotta eutanasian puolesta. Täysin halvaantunut haluaa lopettaa sietämättömäksi käyneen elämänsä ystävänsä avulla. Hän taistelee oikeudestaan kuolla. Perhe ja ystävät eivät halua menettää lähimmäistään, jota he ovat hoivanneet vuosikausia.

Vaan miksi omasta kehosta ei saa päättää, kun kokee infernaalista kipua tai on parantumattomasti sairas? Miksi silloin ei saisi pyytää kuolinapua? Miksi omaa kärsimystä ei voi lopettaa? Miksi omasta kehosta ei saa päättää itse?

Suomessa on pitkään pohdittu eutanasian laillistamista. Aamulehti vaati hiljattain (11.11.2010) suurin kirjaimin näin: Suomeen on saatava laki armokuolemasta.

Aktiivinen eutanasia ja avustettu itsemurha eivät ole eettisesti perusteltuja toimenpiteitä, mutta eikö kuolema voi olla myös helpotus sille, jolla on edessään vain tuskainen ja kivulias tie ilman toivoa?

Jos eutanasia koskisi vain hyvin sairaita ja vaikeasti kärsiviä, mikä olisi kivun ja sairauden mittari, jolloin itsemurhaa tulisi avustaa? Entä jos kärsivällä on myös vaikea masennus tai dementia kivun ja sairauden lisäksi?

Elokuva Meri sisälläni ei julista mitään, mutta se kertoo taitavasti sekä halvaantuneen kamppailusta että ystävien epätoivosta vaikean tehtävän edessä. Kestämätön yhtälö, joka antaa katsojalle mietittävää.

Hmm. Kuoleman kuukausi tämä marraskuu. Se tuo kovin synkkiä ajatuksia mieleen.

Mistä niitä raivolla hankittuja senttejä oikein tulee?

Rita Trötschkes — Sun, 31 Oct 2010 09:24:33 +0000

Jokaisen ministerin, joka suhtautuu torjuvasti kerjäämisen kieltävään lakiin, pitäisi joskus KÄVELLÄ kaupungin keskustassa. Kerjäläiset nimittäin hyökkäävät eteesi, vetävät hihasta, tyrkyttävät rihkamaa kaupaksi tai huutavat solvauksia, kun yrität väistää heitä. Nopeiden jalkojen omistaja jättää kerjäläisen nopeasti taakse, mutta olen nähnyt miten kerjäläiset roikkuvat hitaiden vanhusten kintereillä pitkiäkin matkoja. Vanhukset muistavat ne ajat, kun suomalaisiakin oli kerjuulla ja antavat ilmeisesti siksi ropojaan. Ministerit puolestaan ajavat autoissaan, eikä heillä ole minkäänlaista käsitystä katutodellisuudesta – varsinkaan kesäkatujen kerjäläisistä. Onneksi netissä ja poliisilla on silminäkijöiden todisteita kerjäläisten aggressiivisesta toiminnasta. Kun seuraat kerjäläistä 30 minuuttia, tajuat, että homma on orginisoitua. Kerjäläinen on työntekijä, jolta noudetaan kerjätyt rahat. Heitä kuskataan sopiviin kohtiin. Kerjäämisen luonne on nykyään toisenlaista kuin ennen, he eivät anele almuja. Päättäjät ovat kovin sinisilmäisiä, jos he uskovat siihen, että järjestyslain tehostaminen vaikuttaa kyseenalaisin keinoin toimivaan kerjäläismafiaan. Tuskin järjestyslain muuttaminen poistaisi kerjäämisongelman todellista vakavuutta. Nykyisen kerjäämiskulttuurin kieltämisellä ei ole mitään tekemistä rasismin, kylmän puoluepolitiikan, rotuopin, lähimmäisrakkauden puutteen tai köyhyyden kieltämisen kanssa, vaan laki edistäisi kansalaisten yleistä turvallisuutta ja järjestystä. Kyse on itsesuojelusta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että köyhyyttä ei pidä kriminalisoida, jos kyse on henkilökohtaisen elannon hankkimisesta kerjäämisellä, mutta rehellisestä kerjäämisestä ei ole enää kyse. Ihmiset kokevat turvattomuutta keskellä kirkasta päivää. Mielenkiintoista, että kerjäämiskielto kaatui hallituksessa. Uusi lakiesitys tullee nyt joulukuussa 2010 eduskunnan käsiteltäväksi. Jospa silminnäkijöiden todistuksilla on sittenkin arvoa. Jospa kaduilla käveleviä kansalaisia ei enää ahdisteltaisi ensi kesänä. Ellei asiaan puututa, näemmekö ensi kesänä raivokkaita kerjäläisiä kotiovillamme?

It is brave to smile, when your heart cries

Rita Trötschkes — Sun, 12 Sep 2010 19:12:56 +0000

Ilo ja suru aiheuttavat väkeviä tuntemuksia meissä kaikissa. Ne muuttavat mielialaa, olemusta ja tuntuvat sydämessä asti. Sydämen tunteita siis. Karjalaisten sanonta kuuluu ”ilo pintaan, vaikka sydän märkänis”.

Moni meistä on kuullut tuon kehotuksen. Neuvo on komea, mutta sikäli kummallinen, sillä sehän tarkoittaa pakkoa olla reipas. Minusta neuvo on absurdi.

Miten suu voi nauraa, kun sydän itkee verta? Silloinhan ihminen toimii itseään vastaan, sillä ilmeet, eleet ja sanat ovat ristiriidassa sisäisen olotilan kanssa. Sellainen elämä vie hirveästi energiaa.

Olen puhunut viime päivien aikana työni vuoksi useamman eläkkeellä olevan karjalaisen kanssa puhelimessa. Iloisen pulputuksen lisäksi olen kuullut tarinoita siitä, miten on oltu monta kertaa kovilla elämän juoksussa. Töitä tehtiin maatalossa ja tehtaassa hymy huulilla, vaikka eteen tuli asioita, joista oli vain vaiettava. Sitten oli myös niitä, joiden oli vaiettava iloisista asioista ja pidettävä naama peruslukemilla. Ilo oli peitettävä.

Elämä oli ennen erilaista. Jokaista kokemusta ja tuntemusta ei toitotettu alta aikayksiksön tekstiviestillä ystäville tai kommentilla FB-kavereille kuten nykyään. Avoimuuden puute aiheutti myös sen, että tärkeitä asioita jäi kertomatta.

Suuri viisaus karjalaisten sananlaskussa (Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis) lienee siinä, että äitien neuvolla lapset oppivat suojelemaan herkkää sisintään. Ken peitti tunteensa naamiolla, saattoi myös koteloida tunteensa.

Maksatko visuaalisesta maailmasta, jonka näet vain tietokoneellasi?

Rita Trötschkes — Sun, 05 Sep 2010 06:58:40 +0000

Aamulehti kertoi 4.9.2010 uutisessaan, että ”virtuaalivarkaat saivat jopa tuhannen euron saaliit", vaikka itse asiassa kyseessä on reaalimaailman varkaus, joka kohdistui virtuaalitodellisuuteen.

Uutinen vaikuttaa ensilukemalta kerrassaan hullunkuriselta. Eihän Habbo Hotellia ja sen asukkaita ei ole oikeasti olemassa, vaan se on nettipeli. Miksi ihmeessä ostaisin virtuaalisia huonekaluja tai hotellihahmolle efektejä, joita ei oikeasti ole olemassa?

Markkinointi on taitavaa. Nuorille ja lapsenmielisille myydään netissä jatkuvasti kaikenlaista virtuaalikrääsää, joka ”parantaa peliä”. Itse en maksaisi mielikuvituksen tuotteesta yhtäkään senttiä.

Habbo hotellin salasanavarkaudet olivat poliisin tutkittavana jo keväällä 2010. Uusin tietomurto työllistää taas poliisiparkoja. Rikoksen kohteeksi on joutunut noin 400 Habbo Hotelin käyttäjää, mutta määrän epäillään kasvavan.

Irc-galleria muistuttaa siitä, että virtuaaliomaisuudestakin on pidettävä huolta tietokoneen suojauksella.

Huumeannoksesta hyötyä ja iloa!

Rita Trötschkes — Sat, 04 Sep 2010 05:58:28 +0000

Juoksemisen filosofia on kiehtova aihe. Miksi ihminen laittaa töppöstä toisen eteen säästä piittamatta, rääkkää särkevää kehoaan, kun voimat ovat loppumaisillaan?

Näppituntumani sanoo, että juoksu harrastuksena on lisääntynyt – ainakin juoksijoita osallistui sekä Helsingin puoli- ja täysmaratoneille että Tukholman maratonille vuonna 2010 enemmän kuin koskaan.

Ehkä kasvava juoksuinnostus liittyy siihen, että elämäntahti on kiihtynyt. Elämää ja kiireen tuntua ikäänkuin hallitaan juoksemalla. Juoksemisen aikana maailma pysyy paikallaan ja näin se on paremmin hallittavissa. Toki juoksemiseen liittyy myös meditatiivisia hetkiä, jotka tuovat mielenrauhaa ja iloa.

Omasta lenkkeilystäni on jo pitkä, pitkä aika, joten olen lähinnä tyytynyt seuraamaan sivusta useampaa himojuoksijaa ja heidän suhdettaan juoksemiseen. Nämä juoksijat ovat niin riippuvaisia harrastuksestaan, että eivät voi elää ilman sitä. Kyse on tietysti siitä hyvänolon tunteesta, joka tulee juoksurääkin jälkeen.

Tästä päihdyttävästä tunteesta on käytetty termiä runnes's high eli juoksijan taivas jo 1970-luvusta lähtien. Nyt hurmostilasta on saatu myös fysiologista näyttöä.

Münchenin teknisen yliopiston tutkijat mittasivat muutokset aivojen kemiassa, kun fyysinen juoksukärsimys muuttuu psyykkiseksi nautinnoksi.

Aivot voi siis huumata halvalla, ihan ilman kehoon lisättäviä päihteitäkin. Mitä pidempiä ja puuduttavampia lenkkejä juoksee, sitän todennäköisimmin kokee endorfiinihumalan, oikean hölkkääjän huppelin.

Oma toiveeni onkin kokea jokin päivä uudestaan se iki-ihana hetki, kun juokseminen on yhtä vaivatonta kuin keijukaisen lento. Muistan tunteen vieläkin, vaikka siitä on paljon, paljon aikaa. Olisin voinut juosta loputtomattomiin.

Ehostaminen on hyvinvoinnin tehostamista

Rita Trötschkes — Sun, 29 Aug 2010 10:38:43 +0000

Ulkonäön ehostamista, kauneuteen satsaamista ja itsensä laittamista on pidetty kautta aikojen pinnallisena ja negatiivisena turhamaisuutena – ainakin meillä Suomessa. Miksi huoliteltu ulkonäkö ei voisi hyvä asia, joka luo meille kaikille iloa ja tyylikkyyttä?

Itse katselen mieluiten niitä, joiden tukka on laitettu, kasvot on huoliteltu ja yllä on siistejä vaatteita kuin niitä, joilla hento kuontalo roikkuu silmillä, keho hyllyy rasvamakkaroista, olemus on verhottu nuhjuiseen kaapuun ja finninen naama loistaa harmauttaan.

Olen mielissäni siitä, että suomalaisten asenteita mittaava uusin Risc Monitor -tutkimus kertoo nykynuorten panostavan ulkonäköönsä. Minusta ulkonäkö ja hyvinvointi liittyvät toisiinsa. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että myös omaan terveyteen halutaan satsata. Se on hyvä asia, se.

Selväähän se on, että itsensä puunaaminen on kallista ja aikaavievää puuhaa, eikä ylimielistä asennetta pysty peittämään millään pakkelilla. Moukkamaisuutta ja tyhmyyttä ei voi peittää keinotekoisesti, mutta sivistymättömiä ja typeriä löytyy myös niistä, jotka eivät panosta ulkonäköönsä ollenkaan.

Perinteiset feministit pelkäävät, että ulkonäkökeskeisyyden kasvu vie naisen yhteiskunnallista asemaa väärään suuntaan. Uhkakuvana on se, että meistä tulee parishiltoneita. Feministit haluavat päteä lähinnä koulutuksellaan ja kokemuksellaan. Työhakemukseen liitettävä valokuva on heille käsittämätöntä. ”Enhän minä naamallani töitä hae, vaan osaamisellani!”

Onneksi glamourfeministimme Lenita Airisto tajusi ulkonäöen merkityksen työelämässä jo ajat sitten. Hän sanoo, että huolitellusta ulkonäöstä on aina hyötyä - sekä miehille että naisille. Miksi kauneutta ei saisi näyttää? Miksi miellyttävää ulkonäköä pitäisi peitellä?

Miesten komistustuotteet ja naisten meikkileikit ovat tätä päivää, mutta toivottavasti ulkonäkö ei ole tärkeintä kenenkään elämässä. Itsensä kehittäminen ja kouluttautuminen ovat luonnollinen osa hyvinvointia. Aivoja pitää kiusata, jotta voi kokea myös psyykkistä hyvinvointia. (postaus: Projektina kehon kiusaaminen)

Vai huomaako älykkyyden ja sydämen sivistyksen ulkonäön perusteella?

Kotomaamme kulissit ovat kunnossa

Rita Trötschkes — Sun, 22 Aug 2010 19:50:09 +0000

Moni on päivitellyt viime päivinä amerikkalaisen viikkolehti Newsweekin arviointia, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa. Tarkemmin sanoen meillä on maailman parhaat olosuhteet. Vaan missä menee vikaan, jos maa on hyvä, mutta suomalaiset eivät osaa arvostaa maataan, vaan tuhoavat olosuhteensa?

Newsweekin uutisesta nousi poru, sillä Suomen asiat eivät ole hyvin. Tulos on monen mielestä väärä, sillä emme ole terveitä, iloisia ja tyytyväisiä, joten maamme ei voi olla paras.

Itse en hämmästele tulosta yhtään. Tosin - vertailu oli typerä jo lähtökohdiltaan. Arviointiin oli poimittu lähinnä materialistisia (lue: amerikkalaisia) arvoja. Pehmeät arvot oli jätetty pois.

Tein nopean kyselykierroksen tuttavapiirissäni (perulainen, kolumbialainen, kiinalainen, sveitsiläinen, saksalainen, itävaltalainen) ja kysyin mikä Suomessa on parasta.

Tuttavani kertoivat minulle, että täällä on ihana, puhdas luonto ja rauhallista asua. Myös hyvät koulut, huumeeton, turvallinen ja helppo elämä mainittiin. Yhteiskuntamme ei ole heidän mielestä monimutkainen, vaan täällä on helppo toimia. Ihmisiin voi luottaa. Tulokseni vastaa Newsweekin tulosta eli kulissit ovat hyvät.

Suomalaisten käyttäytymisestä he sanoivat näin: suomalaiset katsovat paljon televisiota, viihtyvät mökeillään, juovat paljon alkoholia ja tapaavat vanhempiaan kovin harvoin. Poliittisista päätöksistä ulkomaalaiset tuttavani eivä osaa (lue: eivät halua) sanoa kovinkaan paljon, mutta totuushan on se, että kansa jakaantuu kovaa vauhtia hyvä- ja huono-osaisiin.

Elintavoissa olisi paljon, paljon kohentamisen varaa. Nuorten työttömyys, perheväkivalta, liikajuominen ja vanhusten terveyshuolto ovat olleet ikiaikaisen jankutuksen aiheita politikkojen agendalla, mutta asiat luisuvat koko ajan hullumpaan suuntaan.

Jos Newsweek vertailisi jatkossa eri kansalaisten subjektiivista hyvinvointia, nousisivat suomalaisten mielenterveysongelmat ja liikajuominen näkyviin. Silloin maamme vertailusijoitus olisi oikeansuuntainen. Emme olisi ykkössijalla.

Nykyisessä vertailussa Newsweek mittasi elämänlaatua sellaisilla arvoilla kuten sukupuolten tasa-arvo, köyhyydessä elävien vähäisyys, varakkuuden tasainen jakautuminen, itsemurhien määrä, ympäristön tila sekä työssäkäyvien osuus väestöstä.

Ehkä tästä ”vuoden parhaasta uutisesta” voisi olla se hyöty, että Suomi-kuva kirkastui taas pikkuisen. Maailmallehan levisi muutama viikko sitten kuvia kyseenalaisesta saunakisastamme, jossa venäläinen ei kestänyt kunnon löylyjä.

Tavarataivas on jätevuori

Rita Trötschkes — Thu, 27 May 2010 07:53:23 +0000

Oletko nähnyt animaatioelokuvan Walle-E? Se kertoo yksinäisestä ja inhimillisestä siivousrobotista, joka järjestelee tutunnäköisiä tavaroita autioituneen Maa-planeetan loputtoman tuntuisella kaatopaikalla.

Liikuntakyvyttömät, itsensä muodottomaksi syöneet ihmiset asuvat täysin koneistetulla avaruusaluksella, sillä he ovat saastuttaneet planeettansa asuinkelvottomaksi.

Vaikka elokuva on hellyttävän hauska ja sarkastinen seikkailukomedia, ahdistavat tarinan alkukuvat ainakin minua.

Katastrofi johtuu tietysti siitä, että itsekäs ylikuluttaminen, ylenpalttinen tavaroiden ostaminen, röyhkeä energian loputon tuhlaaminen johtivat inhimillisen elämänmuodon tuhoamiseen. (Mieti siis, lähdetkö Tampereelle juuri avatun huonekalujätin turhille kaupoille!)

Ekologista sanomaa löytyy myös upeasta FST:llä esitettävästä neliosaisesta brittisarjasta Kaatopaikka kutsuu, joka kertoo valtavasta englantilaisesta kaatopaikasta. Se esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2008 ja ohjelmatietojen mukaan sarja tulee vielä nettilevitykseen.

Alkujaksossa reality-ohjelmaan valitut britit arvelevat joutuvansa eräänlaiseen selviytymisleikkiin autiolle hiekkarannalle. Järkytys on suuri, kun bussi viekin vapaaehtoiset tv-esiintyjät haisevalle kaatopaikalle. Hygieniaohjeet ja muut toimintatavat selvitetään kilpailijoille huolellisesti, sillä kenenkään ei pidä sairastua kaatopaikan rottien tai muiden eläinten levittämiin tauteihin.

Ken kestää asua kaatopaikalla kokonaiset 3 viikkoa, pääsee jakamaan 20.000 punnan arvoista rahapottia. Leikistä voi toki luopua kesken, mutta lähtijä kasvattaa luonnollisesti kokeiluun jäävien rahaosuutta. Toisessa jakossa (23.5. ja 24.5.2010) porukalta vietiin kuivakäymäläboksit, sillä jengin piti rakentaa kaatopaikalta löytyvistä rakennusmateriaaleista kompostoituva käymälä - itse.

Walle-E:n tavoin britit keräävät hyödyllisiä esineitä, joita he käyttävät uudelleen asuessaan kaatopaikalla.

Sarjaan valitut ihmiset ovat hyvin erilaisia, mikä tekee sarjasta mielenkiintoisen. Ekointoilija Selena nousee kello viisi aamulta keräämään muovia, sillä hän ei halua jättää muovia maaperään. Aamu-uninen mallityttö Sasha taitaa olla seuraava pudokas, sillä hän haluaa takaisin kodin silkkilakanoihin pois hurjasta kaatopaikkaelämästä. Sitä paitsi - täytyyhän hänen päästä hoidattamaan naurettavia kynnenpidennyksiään.

Itse en voisi kuvitella eläväni päivääkään kaatopaikalla. Yksi opastettu vierailu oli erittäin mielekäs, mutta riittävä, sillä haju oli sanoinkuvaamattoman kuvottava.

Vierailustani muistan erityisesti sen, että tavaraa ei voi heittää ”pois”. Sellaista paikkaa ei ole olemassa, vaan ”pois” tarkoittaa maaperää kuten kuoppaa tai maa-aluetta. Yritän ostaa vähemmän ja ympäristöystävällisesti ja nuukailen parhaani mukaan.

Suosittelen tv-ohjelmaa kaikille niille, jotka eivät pääse henkilökohtaisesti käymään suurella kaatopaikalla. Ken näkee jätevuoret, se ymmärtää paremmin, että kulutusvimma on saatava aisoihin.

Onko väkivallalla kasvattaminen rakkautta?

Rita Trötschkes — Thu, 22 Apr 2010 13:32:38 +0000

Suomessa kurittaminen on lailla kielletty. Unicefin kyselyn mukaan kolmannes suomalaislapsista hyväksyy kuitenkin kurittamisen.

Mistä tämä kertoo? Siitäkö, että nykylapset eivät tiedä mitä kurittaminen oikeasti tarkoittaa vai sitäkö, että lapset haluavat kovaotteisempaa kasvatusta?

Uutisen mukaan etelässä ja idässä noin 60 prosenttia ei salli kuritusta milloinkaan. Loogista. Jos tietää, että kurittaminen tarkoittaa muuta kuin komentamista, ei sitä voi hyväksyä.

Kummallista, että kaikista maailman tahoista juuri Unicef kysyisi lapsilta hyväksyvätkö he itseensä kohdistuvaa kurittamista.

Siis, se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa...

Varo heikkoja kopioita ja pilleripiraatteja

Rita Trötschkes — Thu, 11 Mar 2010 21:23:43 +0000

Väärennetty T-paita ei ole hengenvaarallinen juttu, mutta lääkeväärennös voi tuhota terveytesi. Laadunvalvonnan laboratoriot ja tulliviranomaiset näkevät vain jäävuoren huipun siitä, mitä lääkeväärennösten maailmankaupassa liikkuu.

Äsken esitetyssä (11.3.2010) Ulkolinjan Vaarallinen väärennös -ohjelmassa näytetään miten maailmalla liikkuvat tarkastusagentit, väärennösten etsijät ja tutkivat journalistit paljastavat vaarallisia piraattikopiota. Enpä ole vähään aikaan nähnyt tv-ohjelmaa, jossa kasvoja on blurrattu yhtä tiheästi kuten tässä ohjelmassa.

Väärennösten maailmassa kaupataan uni-, masennus- ja malarialääkkeitä sekä antibiootteja kohtalokkain seurauksin. Esimerkiksi Kambodzassa annetaan vakavasti sairaille lapsille väärennettyjä malarialääkkeitä, jotka pahimmassa tapauksessa tappavat lapset.

Kiinassa valmistetaan täysin aidoilta näyttäviä, hologrammeilla varustettuja kännykkäakkuja, jotka voivat latautuessaan ylikuumentua niin, että ne räjähtävät pienoispommin tavoin. Näitä akkuja lähetettiin Ranskaan huomattava lasti eli 24.000 kappaletta.

TV-ohjelma pullahtaa huomenna YLE Areenaan katsottavaksi. Ohjelman voi katsoa myös ma 15.3.2010 klo 22.55 TV1:stä.